Rakkaus ehkä ikuinen

7 kommenttia:
Tämän postauksen julkaisuaika on etukäteen ajastettu.
 
Mä en tiedä, kuinka paljon ihmiset jaksaa kuunnella sitä, kun toiset avautuu niiden rakkauselämästä. Tai suhdekiemuroista, parisuhdedraamasta, iloista, suruista ja likaisista yksityiskohdista. Mä jaksan kuunnella, oon siinä hyvä ja yleensä multa löytyy oikeat sanat vastata. Mutta siitä en tykkää, jos ne kiemurat ja draamat osuu omalle kohdalle. Kuten tuskin tykkää suurin osa muistakaan ihmisistä.

Koska tänään on tärkeä päivä, ajattelin kertoa teille siitä, miten mun ja Roopen suhde sai alkunsa. Vähän lyhennetysti ja yksityisasiat pois jättäen, mutta muuten totuudenmukaisesti. Apuna tätä kirjoittaessa mulla on muutama mun yläasteella kirjoittamista päiväkirjoista. Jonkin verran ällöromantiikkaa luvassa, koska osa jutuista on kuin elokuvan käsikirjoituksesta. Tämän hetken ja mun 15-vuotiaan minäni välillä on aika iso kuilu, vaikka silloin kuvittelinkin olevani hyvinkin kypsä ja lähestulkoon aikuinen. Mutta kukapa ei kuvittelis.

Tää on sitten aika pitkä, kun on ehtinyt jo olla aika pitkä yhteinen historia. Ja älkää hämääntykö, kun kuvat ei mee samassa aikajärjestyksessä tekstin kanssa - meistä ei yläasteajoilta mitenkään pahemmin kuvia ole. Mutta aloitetaan.

Mun vanhemmat jaksoivat yhdessä vaiheessa nauraa sille, miten tää mun ja Roopen juttu oli oikeasti etukäteen sovittu diili. Syy tähän on, että tosiasiassa me tavattiin jo eskarissa. "Tämä tarina sai alkunsa jo vuonna 2000!" No ei nyt sentään. Kun ei mullakaan oikeastaan ole eskariajoilta mitään muistoja Roopesta, mutta ei sen puoleen Roopellakaan musta.

Toisen kerran me tavattiin yläasteella, kun päädyttiin kummatkin matikkaluokalle. Mä tunnistin Roopen, vaikka tuo ei tosiaan tiennyt meidän yhteisestä eskaritaustasta vasta kun itse sitten hänelle joskus asiasta mainitsin.

Pelattiin ekana koulupäivänä sellaisia tutustumispelejä. Yksi oli sellainen, jossa luokka jaetaan kahtia lakanan eri puolille, ja lakanan vastakkaisille puolille asetetaan henkilöt. Sitten lakana lasketaan, ja ensimmäisenä toisen nimen sanonut voittaa. Mä satuin vastatusten Roopen kanssa, ja taisin hävitä.

Toinen meitä yhdistänyt tekijä oli se, että aloitin yläasteen alkaessa sattumalta saman harrastuksen, jossa myös Roope kävi. Eli karaten. Se oli multa aika suuri harppaus ja joidenkin mielestä varmaan järkyttävä takinkääntö, kun lupaava nuori voimistelija lopettaa ja rupeaa yhtäkkiä karatekaksi. :D

Näitä yhdistäviä tekijöitä lukuun ottamatta seiskaluokalla ei tapahtunut mitään erityistä. Ala-asteaikainen kolmen hengen ryhmä oli hajonnut ja mä etsin itseäni. Olin aika poikatyttö, enkä oikeastaan kauheasti halua muistella sitä aikaa. Pukeuduin mustaan huppariin ja opettelin käyttämään farkkuja. Leikkasin kämäsen otsatukan. Mulla oli pitkät kynnet ja jotkut pojat kutsuivat mua korppikotkaksi. Karatessa mun pitkä letti oli kuin ruoska. Jollain kotitaloustunnilla ärsyynnyin, kun yksi poika söi kokoajan ruuan valmistukseen tarkoitettuja raaka-aineita, ja kalautin sitä lasisella mehukannulla päähän. Hävetti.

Pidin mielessäni listaa kivoilta vaikuttavista pojista mutten ollut kunnolla tai oikeasti ihastunut kehenkään. Alkukeväästä 2008 yksi mun luokkakaveri selvitti mulle Roopen puhelinnumeron, mutta enhän mä sille mitään kirjottaa uskaltanut, herranjumala sentää.

Seiskaluokan jälkeisenä kesänä oli yksi tapahtuma, joka muutti aika paljon: karaten kesäleiri. Mun ja parin muun tytön huone osui Roopen ja muutaman muun pojan kanssa vierekkäin, ja samalla erilleen kaikesta muusta leiriporukasta. Riehuttiin välillä edestakas huoneiden väliä, ja jotenkin jossain vaiheessa paljastin että "häähää, mulla onkin sun numero!" Menin kyllä heti perään lankaan, kun tuo vastas oven toiselta puolen "en usko, soita ja todista", ja kun sitten soitin niin "häähää, niin mullaki sun". Siitä lähti meidän tekstaaminen.

Kasiluokka oli meidän suhteen osalta pitkälti samaa kuin seiskaluokka. Ainoa muutos oli se, että tekstattiin, skypetettiin ja puhuttiin facebookissa vaihtelevin määrin. Ja että ainakin päiväkirjan mukaan tunsin oloni "riippuvaiseksi" siitä että toinen myös vastaa. Ja että ilahduin aina erityisesti, jos Roope sattui samoihin treeneihin. Ja vielä enemmän, jos satuttiin pariksi jossain paritekniikkaharjoituksessa. Ja että päiväkirjassa kirjoitin jo rakkaudesta.

Yksi kasiluokan kohokohdista ja mun onnenhetkistä oli kuitenkin itsenäisyyspäivätanssit, jotka merkitsivät vähän samaa kuin lukion vanhojentanssit. Me päädyttiin kuin täydellisen yhteensattuman kautta pariksi, kun mä liityin tanssijoihin vapaaehtoisena mutta yhden tanssitunnin verran myöhässä, kun taas Roope oli yksi niistä pojista, jotka oli määrätty/pyydetty osallistumaan, ja ilmaantui paikalle muuten vain myöhässä.

Se yhdessä tanssiminen oli sellainen yhdistävä kokemus, joka tietyllä tapaa selkeytti mun omia tunteita Roopea kohtaan. Tai no, sen jälkeen mäen oikein muusta puhunutkaan kuin siitä, miten kaaauhean rakastunut olen, vaikka ihastuksen vaaleanpunainen kupla se taisi niihin aikoihin olla.

Toinen kohokohta oli maaliskuussa stadissa järjestetty tapahtuma (Japanipäivät), jonne uskalsin kuin uskalsinkin kysyä Roopea lähtemään mun seuraksi. Siellä japanipäivillä oli muun muassa budonäytöksiä, kalligrafi-, manga- ja origamipajoja. Se oli tosi hyvä päivä. Mä taittelin sinisen origamisydämen, Roope vaaleanpunaisen sammakon. Vaihdettiin niitä, ja uskokaa tai älkää, mutta se on mulla vieläkin tallessa.

Ai että olinko vähän ihastunut? Kun tuon päivän päätteeksi vielä sain ensimmäistä kertaa halata Roopea, niin jos tähän asti päiväkirjan sisällöstä edes puolet oli jotain muuta, kuin ihastuneen teinitytön hehkutusta ja pohtimista, niin sen jälkeen sitä oli enää max 15 prosenttia.

Varmaan kaikki, jotka ovat joskus olleet korviaan myötä ihastuneita, tietävät millaista on odottaa että toinen vastaisi tekstiviestiin, millaista on tavoitella toisen katsetta ja kohdata se, ja miten vatsassa sisäelimet tuntuu rupeevan tanssimaan ripaskaa, kun toinen katsoo kohti ja hymyilee.

Ihastuminen on ihana fiilis, mutta toisaalta voi myös niin helposti pilata vaikka koko viikon, jos yhtäkkiä toisen katsetta ei enää kohtaakaan. Sitä ajattelee toista kun ei osaa olla ajattelemattakaan, ja silloin kun yrittää olla ajattelematta, koko olo tuntuu rikkinäiseltä ja tyhjältä. Kunnes yksi tekstari voikin taas saada koko elämän hetkeksi hymyilemään.

Kasiluokan loppukeväänä ja kesälomalla meidän välit jatkuivat hyvin paljon samanlaisina kuin ennenkin. Sillä erolla, että mua rupes enemmän ja enemmän häiritsemään se, etten kunnolla tiennyt, mitä toinen musta ajatteli. Roope sai mopokortin ja mä jossain vaiheessa mä pääsin sen kyytiin. Se oli silloin ihaninta ikinä, toisen takana mopon selässä istuminen ja halaamalla kiinni pitäminen.

Ysiluokka oli hyvin epäselvää aikaa. Mä elin lähes koko sen ajan jatkuvassa epätiedossa, että mitä me ollaan, missä mennään ja mitä meinataan. Mun tarve saada vastakaikua kasvoi aina pikkuhiljaa. Alkumetreillä se oli luokkaa "voi kun se vastais mun tekstariin". Sitten "voi kun hyvän yön toivotuksen perässä olisi sydän". Sitten "voi kun se haluais tavata mut". Sitten "voi kun se halais mua". Sitten "voi kun se sanoin mitä se tuntee mua kohtaan", ja siihen me jäätiinkin junnaamaan aika pitkäksi aikaa.

En päässy yli enkä ympäri. Otin yhteyttä ja odotin kärsivällisesti vastausta, mutta joskus se ei vaan tuottanut tulosta. Kuitenkin aina siinä vaiheessa, kun löin hanskat tiskiin että ei vittu sitte, niin silloin se sattu laittamaan mulle viestiä. Ja mä olin tietty heti taas ihan koukussa.

Mä muistan kristallinkirkkaasti meidän ensisuudelman päivämäärän ja koko sen tilanteen. Ne oli viimeisiä mopokelejä, iltaisin alkoi jo pakastaa. Mä palelin ruskeessa nahkatakissani, kun mentiin mopoilureissun lopuksi yhden läheisen rannan laiturin nokkaan seisoskelemaan. Meri oli ihan tyyni, hengitys höyrysi ja taivaalla meren puolella loisti täysikuu, selän takana oranssit katuvalot. Miltä ensisuudelmat yleensä tuntuu? Märältä. Mutta oli se silti tosi romanttista. Olin sen jälkeen pari viikkoa ihan pilvissä.

Me varjeltiin aika tarkasti meidän välistä säätämistä. Tai no, mä kyllä purin jonkun verran sydäntäni parhaimmille kavereille, muuten olisin varmaan haljennut. Roope ei tainnut kertoa kellekään kaverilleen, enkä mä paljastanut mitään mun vanhemmille. Tai kyllä ne tiesi että me ollaan kavereita, mutta en mä sen enempää kehdannut paljastaa, kun en itsekään tiennyt, mitä meidän juttu oikein tarkoitti. Kukaan, jolle en asiasta aikaisemmin ollut puhunut, ei koskaan tullut päin naamaa kysymään mitään mun ja Roopen jutusta. Tai jos tuli, kaikki kiellettiin. Mulle se oli ihan okei, kunhan vaan meidän välit pysyivät kunnossa eikä kukaan häirinnyt. Tai totta puhuen mä jaksoin sitä 1,5 vuotta. Sen jälkeen mä halusin selkeän vastauksen että mikä on homman nimi, seurustellaanko me vai ei.

Ei liene ihan oikein painostaa toista kertomaan tunteistaan, mutta ehkä tuon puolentoista vuoden jälkeen oli jo ihan oikeutettua kuulla ääneen, pitääkö toinen musta vai ei. Ysiluokan lopputalvi ja kevät olivat niin kamalan epäselvää aikaa, etten kauheasti halua edes ajatella sitä. Me luultiin, että meidän läheiset välit paljastui ja sovittiin että okei, seurustellaan nyt sitten. Mä olin jo aikaisemmin syksyllä alkanut meidän tyttöjen porukan lisäksi viettämään välitunneilla aikaa myös meidän luokkalaisten poikien seurassa. Olin aika kameleontti, sopeuduin helposti eri porukoihin. Yritin näin viettää Roopen lähellä vähän enemmän aikaa, vaikka en koskaan oikein tahtonut selkeästi näyttää, että tulin juurikin vain hänen läsnäolonsa vuoksi porukkaan.

Mutta se ei oikein toiminut. Kaikki oli edelleen aika epäselvää, ja se sama epätietoisuus sen kuin jatkoi elämistään. Välillä meni hyvin, mutta usein tunsin ettei ollut riittävästi läheisyyttä, ja että mun tunteet Roopea kohtaan olivat voimakkaammat kuin toistepäin. Ei se ollut oikeaa seurustelua, jonka takia ei enää edes ajatella sitä sellaisena. Mä lähdin huhtikuussa viikoksi Japaniin mun isän sisarusten kanssa, ja hyvin piakkoin sieltä palattuani me erottiin. Tai siis mut jätettiin, ja olin aika rikki.

Sovittiin että jatketaan ystävinä. Ja näin jatkui seuraavat kolme kuukautta. Puhtaasti ystävinä, vaikka en mä tunteistani eroon päässyt. Mutta mä selvisin siitä, vaikka me nähtiin niin koulussa kuin karatetreeneissä. Olihan sitä jotain draamaakin, mutta selvisin siitäkin. Siinä vaiheessa kun peruskoulu oli loppuun lusittu ja alettiin nauttia kesälomasta, mä rupesin pikku hiljaa harkitsemaan, että jospa ees yrittäisin päästä yli tunteistani. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Yhtäkkiä Roope alkoikin ottaa muhun useemmin yhteyttä. Kunnes kaikki johti siihen, että se kysyi mua leffaan.

Oli kesäkuun loppupuoli kun me sitten mentiin sinne leffaan. Katsottiin The A-Team, pyörittiin ympäri stadia ja niin edespäin. Juteltiin paljon, pitkästä aikaa kasvotusten. Ja kun se sitten lopulta sanoi haluavansa mut takaisin, mä en edes harkinnut kieltäytyväni. Ja näin me saatiin uusi alku. Kunnollinen alku. Olin silloin 15-vuotias.

Pari vuotta hidasta etenemistä loi hyvän pohjan vakaalle suhteelle. Tai ainakin näin se teki meidän suhteelle, varsinkin kun oltiin vielä niin nuoria. Ja sitä kaikkea säätämistä ja seurusteluyritystä seuranneet "pelkkiä ystäviä"-kuukaudet kasvattivat mua henkisesti niin paljon, ettei sen kokeminen näin jälkeenpäin ajateltuna harmita enää yhtään, vaikka se silloin olikin vaikeaa.

Vaikka mä oon meidän suhteen osalta tukevasti jalat maassa, en nää syytä, miksen voisi haaveilla ja suunnitella yhteistä tulevaisuutta. Ei mikään parisuhde oo täydellinen kuten eivät sen osapuoletkaan, ja kyllä meilläkin on huonot hetkemme. Mutta kun niistä selviytyminen ei tuota ongelmia ja hyviä hetkiä on ylivoimaisesti enemmän, enkä mä näe ainuttakaan syytä, miksi tän pitäis loppua.

Ja mikäli mitään traagista ei ole tapahtunut, me vietetään tällä hetkellä meidän kolmatta vuosipäivää jossain päin Eurooppaa. Missä päin, sitä en itsekään tätä kirjoittaessani osaa vielä ennustaa. Selviää varmasti sieltä pienen varpusen facebook-sivulta. :)


Monta onnellista vuotta, toivottavasti monta vielä lisää.
7 kommenttia:
  1. Olipas hirmu herttainen ja suloinen postaus! Olette hyvä pari ja toivon kaikkea hyvää teille. :3

    ps. Pidän kirjoitustyylistäsi ja pitkistä, selkeistä postauksistasi, jonka vuoksi olen täysin koukkuuntunut blogiisi!

    VastaaPoista
  2. oiii tosi ihana postaus!! :3 ootte sulosia!

    VastaaPoista
  3. Kivaa, että avauduit noin henkilökohtaisesta asiasta! Sun tekstien lukeminen on kyllä koukuttavaa ja liityn ehdottomasti lukijaksi! :)

    VastaaPoista
  4. Voi ei ihana postaus! En yleensä jaksa lukea pitkiä postauksia mut nyt oli pakko koska kirjotat niin hienosti ja aihe oli ihana :>

    VastaaPoista
  5. Rakastuin sun blogiin! Ihania postauksia ja tykkään tästä ulkoasusta. Sait ehdottomastin uuden lukijan :) Ja oot lähdössä reilaamaan, mun haave! Kai postailet matkanpäältä?

    http://ellanooran.blogspot.fi/

    VastaaPoista
  6. Tosi suloinen postaus. :) toivon todella että teidän suhde kestää :)

    VastaaPoista
  7. homssulintu: Kiitos hirmuisesti, ihana kommentti kaikin puolin! ♥

    taija maria: Kiitos ihana! ♥

    Iina: Kiitos, tosi upeeta kuulla tollasta! ♥

    Anonyymi: Ihana kuulla, kiitos sulle! ♥

    ellanoora: Ihana, kiitos! ♥ Laitan postauksia reilistä sitten kotiuduttua. ;)

    Merja Anttila: Kiitos! ♥

    VastaaPoista