# Mun elämään ei mahdu Jumalaa

22 kommenttia:
Tämän postauksen julkaisuaika on etukäteen ajastettu.

Meidän perheessä ei pahemmin oo ollut mitään kummoisia uskonnollisia perinteitä. Mitä nyt äiti ja iskä menivät naimisiin kirkossa, lapset on kastettu ja ollaan Laurin kanssa kummatkin käyty ripari, niin siihen se sitten jääkin. En koskaan oo tuntenut uskovani mihinkään "suurempaan". Joskus pienenä yritin rukoilla iltaisin, mutta väsähdin, enkä kokenut sitä tärkeäksi.

En vaan kertakaikkiaan usko Jumalaan tai jumaliin. Niillä ei oo osaa tai arpaa mun päätöksissä tai teoissa, enkä esimerkiksi ano miltään ylemmältä herralta apua mun onnistumisiin tai muuta sellaista. Koen olevani ateisti, vaikka kouluissa opiskelinkin läpi pakolliset luterilaisen uskontoon kuuluvat kurssit, oon tykännyt pienempänä raamatun tarinoista, ja pidän edelleen muun muassa virsistä ja jostain uskontoon vivahtavista kappaleista (kuten vaikka Olavi Uusivirran Tuu mun vaimoksein, ai että se biisi on ihana..!)



Oon pohtinut kirkosta eroamista. Miksi mä pysyisin kirkon jäsenenä ja maksaisin kirkollisveroa, jos en koe kirkkoon kuulumisen antavan mulle mitään? Mua ärsyttää kirkon (ynnä muiden sellaisten) yleinen suvaitsemattomuus, enkä ymmärrä mitään ääriuskovaisia. En suostu kantamaan ristiä edes koruina tai vaatteissa, sillä vaikka ne voisivat näyttää kivoilta ja "muodikkailta", en tahdo edustaa mitään sellaista, jota en tunne omakseni. Sama pätee myös muihinkin uskonnollisiin symboleihin ynnä muihin (en esimerkiksi halua pitää päälläni sellaisia artisteja/bändejä edustavia paitoja, joiden musiikkia en kuuntele), ei pelkästään risteihin.

Mun mielestä on esimerkiksi jotenkin noloa ja ahdistavaa jos pitää lausua vaikkapa isä meidän -rukousta, kun en itse usko siihen mitä sanon. Se tuntuu ns. valehtelulta, vaikka kuinka perinteistä olisikin. Ainoat jutut, joissa mulla esiintyvät Jumala tai Jeesus, ovat satunnaiset manailut (kuten jumalauta ja tsiisus..).

En näe välttämättömyytenä sitäkään, että tahtoisin mennä aikanaan juuri kirkossa naimisiin. Hienot juhlat ja vihkimisrituaalin voi varmasti järjestää myös ilman uskonnollisia toimituksia.



Luulen, että ainoa syy, joka mun kirkosta eroamista jarruttaa, on kummeus. Kummiksihan voivat virallisesti tulla vain kirkon jäsenet, sillä kummi tarkottaa perinteisesti ihmistä, joka opettaa lapselle seurakunnan oppeja ja tapoja. On kuitenkin niin, että itselleni ja monille muille kummi tarkoittaa enemmän tai vähemmän läheistä henkilöä, perhetuttua tai sukulaista, joka seuraa lapsen kasvua, on tukena ja turvana ja muistaa tärkeinä päivinä.

Mulla on kolme kummia, ja haluaisin itsekin olla tulevaisuudessa kummi jonkun läheisen ihmisen lapselle - enkä välttämättä edes vain yhdelle. Se olisi myös tapa pitää yhteyttä vanhoihin ystäviin, vaikka muuten elämät eivät paljoa kohtaisikaan. Vuosittaisia tapaamisia syntymäpäivien ja muiden erityistilaisuuksien merkeissä. Sukulaissuhteet ylittäviä sosiaalisten suhteiden verkostoja. Ne mä koen tärkeiksi.



Mulla ei ole uskovaisia vastaan, päinvastoin, on hienoa jos uskoo ja tuntee olonsa hyväksi ja turvalliseksi uskoessaan johonkin. Siinä ei ole mitään väärää, en vain löydä sellaista puolta itsestäni. Mutta kun on näitä kaikenmaailman kiihkoilijoita ja ääriuskovaisia, joilla aatteet menevät kaiken edelle, niin niille multa ei vain löydy yhtä paljon ymmärrystä. Heitäkään vastaan mulla ei henkilökohtaisesti ole mitään, ainakaan  niin kauan, kun mulle itelleni tai vaikka mun mahdollisille tulevaisuudessa saamilleni lapsille ei pakkosyötetä mitään uskontohöttöä tai -aatteita. Uskonvapaus meinaa myös vapautta olla uskomatta.

Jos joku mun läheinen kuolee, niin ei parane tulla kieltämään multa mun surua sanoen "et sä saa itkeä koska sun mummontädinkumminkaimankaverinlemmikki on nyt paremmassa paikassa jumalan tykönä, sun pitäis olla onnellinen". Anteeksi vaan, mutta mä uskon elämän kiertokulkuun ja jossain määrin kohtaloon. Jopa hindulainen uudelleensyntyminen kiehtoo ajatuksena enemmän kuin kristinuskoon kuuluva kuoleman jälkeinen taivas/helvetti -soopa.

Mä en tarvitse sitä lohtua, että kuoleman jälkeen elämä jatkuisi. Eli jos kuolema osuisi jonnekin lähelle, mä eläisin läpi sen surun. Mahdollisesti kärsisin ja tapauksesta riippuen jäisi pysyvä ikävä ja kaipuu, mutta elämä jatkuisi. Onhan se kaunista sanoa, että toinen on enkeli taivaassa. Sen tyyppiset sanat käyvät lohdutuksesta, ja vaikka niihin ei itse uskoisi, ei niitä tarvitse suoralta kädeltä tyrmätä. Mutta ei parane kieltää toiselta toisen surua perustein että "se oli jumalan tahto".



Lähinnä mulla meinaa palaa käämit, jos/kun väittelyissä tai politiikassa asiat perustullaan uskonnollisilla kuvitelmilla/väittämillä. Sori vaan Päivi Räsänen, musta ei saarnaamallakaan sun fania saisi. Ja Timo Soini, onhan se hienoa että voi perustella aborttivastaisuutensa pelkällä katolilaisuudella, mutta pysy nyt kuitenkin mielummin vaikka sen populistisen mahtipontisen EU-vastaisuutesi puolella (jolle kyllä sillekin pyörittelen silmiäni), äläkä puutu naisten itsemääräämisoikeuteen oman ruumiinsa ja tulevaisuutensa suhteen. Oi autuutta, jos uskonto ja politiikka osattaisiin tosissaan pitää erillä toisistaan...



Jumalaan uskovat, älkää ottako nokkiinne. En tosiaan väitä, että olisi väärin uskoa Jumalaan, mutta se ei vain tähän mun ajatusmaailmaan ja elämänkatsomukseen oikein tuppaa mahtumaan.

Hyviä maailmaa, elämää ja eläviä kunnioittavia elämäntapoja ja käyttäytymistä voi oppia ja noudattaa myös ilman uskonnollista vakaumusta, jumalanpelkoa tai vaikka raamatun monitulkintaisten kappaleiden kautta muotoiltuja perusteluja ja päätelmiä. Mun ei tarvitse uskoa mihinkään jumalaan voidakseni uskoa hyvyyteen.

Millainen suhde teillä on Jumalaan/uskontoon/tms.? Selkeästi uskova, ateisti tai tapauskovainen, vai ei ollenkaan selkeetä mielipidettä aiheeseen liittyen?

ps. Oli vaikea keksiä sopivia kuvia, mutta maisemakuvat on meidän riparilta Sodankylästä vuodelta 2009, ristikuva Turunlinnan lattiasta ja samasta suunnasta lienee myös tuo Jeesusta sun muita esittävä seinämaalauskuva. Sipulikupolikattokuva otettu Liettuassa viime syksynä.
22 kommenttia:
  1. Hieno teksti täytyy myöntää!

    VastaaPoista
  2. Erosin kirkosta kaksi viikkoa sen jälkeen, kun täytin 18. Koko elämän on tuntunut siltä, ettei kristinusko ole mua varten, vaikka seurakunnan kerhossa pienenä olenkin ollut ja "normiuskonnot" ala-asteelta lukioon asti opiskellut.
    Sain sillon paljon kommentteja siitä, että nyt en voi mennä kirkossa naimisiin tai olla jonkun kummi. Kirkkohäitä en ole ikinä suunnitellutkaan ja jos epävirallinen kummi (joka opettaa elämän oikein-väärin-juttuja ilman Raamattua) ei kelpaa, niin ei väkisin :D Omat hääni olen suunnitellut niin, että maistraattivihkiminen suoritetaan jossain kauniissa paikassa (vaikkapa järven rannalla) ja lapset saavat "elämäntapaopetus"kummit. Hyvin sujuu elämä ilman Jumalaan uskomista, vaikka eipä mulla mitään sitä vastaan ole, jos joku sen kokee omaksi jutukseen. Eläköön kukin tavallaan, kunhan vain itse on onnellinen :)

    VastaaPoista
  3. Ma kavin pienena raamattukoulua, kavin aidin mukana seurakunnalla ja kavin riparinkin. Mutta ma en koskaan ole uskonut jumalaan/jumaliin, tai "henkiin," tai mihinkaan yliluonnolliseen. Oon aina ollut aika tiedesuuntainen ja olen siis ateisti. Uskonnot on kylla minusta mielenkiintoisia, varisinkin luontouskonnot. Niiden opetuksista ja tarinoista voi nauttia ilman, etta uskoo niihin. :)

    Kirkkoon mina kuulun viela, mutta sekin on vain aidin mieliksi. Veroja en maksa Suomeen, joten ei kirkkoveroakaan mun pussistani mene. En siis nae tarvetta eroamiselle ainakaan talla hetkella. Ehka sitten joskus, jos aikaiseksi saan.

    Taytyy viela sanoa, etta tuo "jumalan tahto" argumentti, kun joku on menettanyt laheisensa, on minusta aika kamalasti sanottu kenellekaan! Tai kun jotkut oikeasti uskovat, etta jos joku saa vaikka syovan, niin he on 'ansainneet' sen ja jumala rankaisee heita syysta. What.

    VastaaPoista
  4. Ihana postaus, koska samastuin tähän niin paljon. Mulla on ehkä itellä vielä astetta kyynisempi ja negatiivisempi kuva uskonnoista ja ateistiksi itseäni kutsun myös. Mukava lukea, kun joku saa asian vähän rennommalla ja positiivisemmalla otteella esitetyksi!

    Mitä muiden uskoon tulee, siitäkin oon samaa mieltä. Oon ehkä vähän katkera, koska olis ihanaa jos pystyisin ite turvautuu tai uskoo johonkin mua suurempaan asiaan. Hassua, ettei näin ole. Tahdonvoimalla se ei aina vaan onnistu.

    Tulin vaan sanomaan että tykkäsin kovasti, tykkään aina kun tulee tällasta pohtivaisempaa tekstiä. On sun blogi muuteki tosi kiva, tietty. :)

    VastaaPoista
  5. Itsekin haluan kuulua melkeinpä vaa siitä syystä kirkkoon että voin olla kummi. Ja nyt reilu viikko sitten sainki tilaisuuden päästä kummiksi läheisen ystäväni lapselle. :) ja olen siitä tosi otettu. Oikeestaa melkee koskaa en oo uskonu jumalaan, eikä ole mun vanhemmatkaan. Elämässä on tapahtunu sekä pahoja että hyviä asioita siitä huolimatta vaikka en rukoilekaan. Toki joskus on tilanteita, en tiedä mistä johtuu jos jotai ikävää on sattumas tai pelkään jonkun puolesta ni saatan rukoilla. Joskus se vaan jotenki helpottaa mua, mut en tunne vaa uskovani Jumalaan. Mä vaa teen välil niin. Ja toki en paheksu niitä jotka uskovat Jumalaan, se on jokaisen henkilökohtainen asiansa mihin uskovat. Ja tosi hyvä postaus tämä, pysäytti miettimään. :)

    VastaaPoista
  6. olen ateisti ja ollut jo aivan pienestä asti, aivan samoin kuin sullakin se ei ole koskaan vaan oikein tuntunut miltään.
    erosin kirkosta 16- tai 17-vuotiaana, enkä ole edes ajatellut sen olevan este kummiudelle... minulle kummius on enemmänkin juuri tuota tukemista, muistamista ja erityisesti suuri kunnia, ei niinkään kristillisten tapojen opettamista. en siis näe mitään estettä omalle kummiudelleni, enkä ajattele olevani yhtään vähemmän oikea kummi kuin ne jotka kirkkoon kuuluvat (mikäli siis minusta joskus kummi tulee).

    mulle ihmisten usko on täysin ok kunhan sitä ei lähdetä toitottamaan ja tunkemaan väkisin ihmisille. kukin uskoo tai on uskomatta niin kuin tahtoo, tosin olen sitä mieltä että ilman uskontoja maailma olisi aika paljon rauhallisempi paikka...

    VastaaPoista
  7. Kumminakin voi olla, vaikka ei kuuluisikaan kirkkoon. Jos lapsella on kastejuhla eikä nimiäisjuhla, seurakunta antaa kirkkoon kuuluville kummeille kummitodistuksen ja lapsen vanhemmat voivat tilata muille kummeille todistuksen täältä: http://www.pro-seremoniat.fi/juhlat/nimiaiset.phtml.

    Kannattaa itse kertoa tuttaville erilaisista vaihtoehdoista ja omista ajatuksista kummiuden ja kristinuskon suhteen. Uskon, että kummius ei kaadu kirkkoon kuulumattomuuteen, jos sinut koetaan läheiseksi ja tärkeäksi ihmiseksi. Meidän tyttärillä on molempia kummeja ja hienosti on sujunut tämä järjestely. Kristityillä kummeilla tuntuu vain olevan vaikeaa ymmärtää sitä, että meillä järjestetään rippijuhlien tilalla 15-vuotissynttärit =D

    VastaaPoista
  8. "On hienoa jos uskoo ja tuntee olonsa hyväksi ja turvalliseksi uskoessaan johonkin. Siinä ei ole mitään väärää"

    Tämä asenne jaksaa aina ihmetyttää minua. Mitä hienoa siinä on, jos hakee turvaa jostain, joka ei pelkästään ole järjellä perusteltavissa, vaan joka kaiken järjen mukaan ei pidä paikkaansa? Kyllä siinä minusta lähtökohtaisesti on jotain outoa, että ihmiset joko jättävät ajattelematta näin isossa ja fundamentaalisessa asiassa, tai yksinkertaisesti omaavat hämärtyneen todellisuudentajun.

    VastaaPoista
  9. Hyvinkin samanlaisilla linjoilla mennään tämän asian suhteen. Ihanaa, jos joku saa lohtua uskosta ja sen elämä on sen avulla mielekkäämpää, kunhan se ymmärtää, että usko ei ole kaikkia varten D:

    Ja olen ehdottomasti samaa mieltä siitä, että uskonto ja politiikka EIVÄT kuulu yhteen, ei vaikka meisän perustuslaki onkin rakennettu kymmenen käskyn avulla. Raamattu on todella, todella vanha kirja, eivätkä läheskään kaikki sen opit ja ajatukset sovi tähän aikaan. Ajat oli silloin todella erilaiset kuin nyt.

    VastaaPoista
  10. Olipas samaistuttava kirjotus! Erityisesti peukkuja tolle havainnolle et muodissa olevat ristimerkit on vähän "tekopyhää", kun todellakaan kaikki niitä kantavat eivät uskossa ole. :)

    VastaaPoista
  11. Mua jaksaa aina ihmetyttää toi kommentti "Jumalaa ei voi järjellä perustella, eikä sitä järjen mukaan ole olemassa".
    Jumalan olemassaolon todistaminen ei kuulu tieteen tehtäviin, eikä tiede sitä pysty tekemään saati kumoamaan.
    Mitä taas tulee politiikkaan, niin miksi sallitte itsenne ajaa arvomaailmaanne, mutta ette kristittyjen? Onko teidän arvonne jotenkin parempia?
    Aborttijuttu taas on ihan naurettava: naisella on itsemääräämisoikeus omasta kehostaan, mutta ei lapsen elämästä. Aborttien täyden sallimisen puolesta ei ole yhtäkään hyvää argumenttia.

    -konservatiivi

    P.S. Onneksi minua ei edes yritetä ymmärtää, koska ette todellakaan halua.

    VastaaPoista
  12. Anonyymi klo 1:08: Kiitos! :)

    AGENTTTI: Toi on just niinkuin ite olisin voinut sanoa! :) Kuulostaa siltä että oot tarkkaan miettinyt!

    Nisha: Mäkin oon enemmän tiedesuuntainen. :) Ja sama tuon eroamisen suhteen, mullakaan ei ole sen kanssa mitään erityistä kiirettä. Ei se niin merkittävä asia ole. :)

    Anonyymi klo 2:23: Kiitos! Joo, muakin kiehtoo ajatus että mitä jos oikeesti uskoisikin puhtaasti johonkin suurempaan voimaan ja sais siitä voimaa ja turvaa, mutta kun sellaista uskoa ei kerta kaikkiaan ole, ei sitä voi pakottaakaan. :) Ja onneks elämä sentään on antoisaa ilmankin uskoa!
    Hyvä kuulla, tykkään ite tällaisten johonkin aiheeseen paneutuvien tekstien kirjoittamisesta aina kun siltä tuntuu. :)

    Merja Anttila: Mäkin muistan rukoilleeni joskus vuosia sitten jotain asiaa pohtiessani. Luulen että se liittyi lähinnä siihen, että toivoin, että olisi olemassa jokin Jumala tai muu voima, jolla olisi mahdollisuus vaikuttaa asioihin. Ei että olisin uskonut Jumalolennon olemassa oloon, mutta toivominen meni siinä kohti sen päälle, että uskoinko vaiko en. :) Eikä rukoilussa ole mitään pahaa vaikkei edes oikeasti uskoisi Jumalaan. Sehän voi myös olla ihan käytännöllistä ajatusten kokoamista tai vaikka tapauskovaisuutta. :) Kiitos sulle!

    Katja: Hyviä pointteja, oon hyvin paljon samoilla linjoilla!

    Anonyymi klo 10:48: Sen tiesin että riparin sijaan voi mennä vaikka protulle, mutta tuo kummeudesta kertomasi oli kyllä ihan uutta mulle, kiitos! :)

    Anonyymi klo 11:11: No, se on mun myönnytykseni uskoville ihmisille. Kun jotkut tuntevat olonsa hyväksi uskoessaan johonkin suurempaan ja ovat onnellisia niin, se on mun mielestä hienoa. :) Kunhan eivät tuputa omaa elämänkatsomustaan muille. Elämä kaikkine kysymyksineen on usein monimutkainen ja pelottava, jonka vuoksi mun mielestä on ihan ymmärrettävää, että joillekin Jumalaan uskominen on selkeämpi vaihtoehto.

    Poonamus: No niinpä! Hyvin sanottu. :)

    Lily: Ihana kuulla. :) Kiitti!

    Anonyymi 2.7. klo 1:18: Jumala on uskon asia, mulle sitä ei ole olemassa, uskoville on. :)

    Ja mielipiteensä kullakin. Kaikkea ei välttämättä tarvitse eikä voi ymmärtää, mutta mä ainakin yritän parhaani mukaan ymmärtää myös uskovien ajatusmaailmaa. Myös sun, vaikka toisin vaikutatkin kuvittelevan.

    Mitä tuohon arvomaailmaan tulee, niin oma arvomaailmani on ainakin hyvin lähellä kristittyä arvomaailmaa - sillä erolla, ettei siihen kuulu mitään kaikkivoipaa taivaan herraa, jonka tahdolla/määräyksillä päätökset perusteltaisiin. En väitä että ateistien arvomaailma olisi jotenkin parempi tai että sen tulisi jyrätä klassinen kristitty arvomaailma. Väitän vain, että politiikassa pitää säilyttää varma ote todellisuuteen. Se tuntuu joiltain uskovilta joskus hapuilevan.

    Ja kyllä, kannatan ennemmin naisten itsemääräämisoikeutta kehostaan, vaikka se tarkottaisi vahinkoalkion abortoimista. Alkion, ei lapsen. Tämän postauksen tarkoitus ei ollut keskittyä aiheeseen abortti, siitä aiheesta sopuun pääseminen olisi ihan loputon suo. Mutta jos se sua helpottaa, en mäkään aborttien täydellisen sallimisen kannalla ole. :)

    VastaaPoista
  13. Itse oon uskonu Jumalaan koko elämäni seurakunnan kerhosta asti. Mulle uskontoni on todella tärkeä osa mua.

    Uskon, että kuolema on aina Jumalan tahto, vaikka se meistä tuntuukin pahalta. Ja vaikka uskonkin tuohon Jumalan tahtoon, koen silti myös, että ihmisellä on oikeus surra, vaikka toinen kuinka pääsisi parempaan paikkaan.

    Oon aina unelmoinu kirkkohäistä ja kristillisestä kummeudesta =DD

    VastaaPoista
  14. Mulleki se on vähä ku et mä toivoisin, että olisi joku voima tai jokin joka pystyisi tekemään asioille jotai. Ja toki se on myös minua auttanu kun olen voinut jolleki jakaa ne murheet. :)

    VastaaPoista
  15. AnzQ: Ihana kuulla. :) Nuoret harvemmin jakavat sitä tietoa, jos uskovat Jumalaan, joten näen sen hienona asiana, jos olet sinut oman uskosi kanssa.

    Merja Anttila: No niinpä. :) Just että pystyy jakamaan mieltä painavat asiat, joista ei välttämättä muille läheisille haluaisi ihan ensimmäiseksi puhua.

    VastaaPoista
  16. Vau miten osasitkaan ajatukset pukea sanoiksi! Tekstiä lukiessa tuli sellanen fiilis että just noinhan mäki oon aatellu. Ainut mikä mietityttää on se että entä jos tuleva puoliso on uskovainen ja haluaa ehdottomasti kirkkohäät? Silloin vois olla helpompi että kuulun edelleen kirkkoon. Mutta onhan näitä vielä aikaa pohtia kun ikää ei kuitenkaan oo ku se 16 vuotta :D Ihana blogi, liityin lukijaksi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos näin sattuisi käymään, että pariskunnasta toinen kuuluu ja toinen ei kuulu kirkkoon, molempien vakaumusta kunnioittava toimintatapa on tämä: virallisesti avioliitto solmitaan maistraatissa siviilivihkimisenä, mutta siunataan myöhemmin kirkossa.

      Poista
    2. Tällaisessa tapauksessa molempien vakaumusta kunnioittava kompromissi on mennä vihille maistraatissa, jonka jälkeen voi avioliiton siunata kirkossa ihan perinteisten kirkkohäiden tyyliin.

      Poista
  17. Anonyymi 9.7. klo 22:11: Ihana kuulla! Mun vanhemmilla oli niin, että äiti erosi kirkosta vähän sen jälkeen kuin täysi-ikäistyi, mutta liittyi taas kirkkoon ennen kuin meni naimisiin iskän kanssa, sillä iskäkin kuului kirkkoon ja koska äitin äiti toivoi äidin menevän kirkossa naimisiin. :) Joten ainakaan takaisin kirkkoon liittyminen ei ole hankalaa, mikäli niin tarvitsisi kirkkohäiden vuoksi tehdä. Kiitos ja tervetuloa! :)

    VastaaPoista
  18. Itse uskon Jumalaan, olen aina uskonut. Poikaystäväni on ateisti ja tulemme molemmat silti hyvin toimeen. Minusta omaa uskoaan ei saa sekoittaa mihinkään ''normaaliin arkeen'' esim. koulussa uskonnon opettaja ei saa antaa oppilaalle huonompaa arvosanaa jos hän ei usko Jumalaan tai päinvastoin Jumalaan uskovalle ei saa antaa parempaa numeroa.

    Minä itse olen homojen puolella, mikä tietenkin on monien mielestä ristiriidassa sen kanssa, että uskon Jumalaan. Asiasta olen saanut ''tapella'' niin sanottujen tosiuskovaisten kanssa. Oma mielipiteeni on, että raamattua voi tulkita monin tavoin. Kyllähän siellä sanotaan, että mies joka raiskaa naisen täytyy maksaa tytön isälle ja mennä naimisiin tämän naisen kanssa, eikä tuota toivottavasti kukaan kirjaimellisesti noudata.

    Uskon pitää olla oma henkilökohtainen asia, eikä sitä saa tyrkyttää muille. Toisia ei saisi tuomita uskonnon, ihon värin tai kansalaisuuden takia. Mielestäni kaikilla on oikeus vapaaseen elämään. :)

    Hyvää tekstiä olit kirjoittanu!

    VastaaPoista
  19. JoQQ: Nimenomaan. Kiitos, sanoit itsekin nuo asiat todella hyvin. :)

    VastaaPoista