SLIDER

# Asiaa lähitulevaisuudesta

28. tammikuuta 2013

Taidan olla siinä pisteessä, jossa mun on pakko laittaa joksikin aikaa postaaminen pannaan, sulkea läppäri lukkojen taakse, vaihtaa älypuhelin vanhaan nokiamokiaan (jolla pystyy korkeintaan soittamaan ja tekstaamaan), sekä piilottaa tv:n kaukosäädin pois välittömästä näkökentästä. Toisin sanoen tämän viikon lopusta vähintään viikon 13 puoliväliin, jolloin viimeisen yo-kokeen pitäisi olla takana.


Oon ehkä taitavin vastuunvälttelijä ikinä. Tai kaikki te muut mun kohtalotoverit, jotka ajaudutte opiskelu-/tai työasioiden edessä suunnittelemaan muun muassa sekä vaateprojekteja, DIY-projekteja, savityöprojekteja, sisustuselementtejä että omaa korumallistoa&korufirmaa, olkaa hyvät ja ilmoittautukaa! Olishan se ihan jees, jos en olisi ainoa, joka toimii näin.

Kaikkien näiden aivoitusten, random-pikkunälkähyökkäysten, tylsiin&turhiin keskusteluihin juuttumisen ja muun rinnalla mun opiskeluyritykset tuntuu tällä hetkellä ihan mitättömiltä. Mä saatan tehdä opintosuunnitelman ja aikataulun, mutta jo sen suunnitelman tekovaiheessa oon jo luovuttanut sen suhteen, että loppujen lopuksi pysyisin sen tahdissa edes viikkoa. Kuule haistappa vaikka laiskiaisen uloste, mokoma menempä-siitä-mistä-aita-on-matalin -luonne ja tavoittelempa-tällä-kertaa-kuuta-taivaalta -haaveet.

Mun on pakko kirjoittaa tää tänne, jotta se toimisi vähän niinkuin lupauksena itselleni. Miksi se on niin tärkeää? Suurin osa varmaan on jostain mun jutuista saattanut lukea, että mun tulevaisuuden suunnitelmiin kuuluu arkkitehdin koulutukseen hakeminen. Ja koska mua ei kauheasti innosta pääkaupunkiseudulta häipyminen, haaveena olisi paikka Aalto-yliopistosta. Kävin vähän aikaa sitten valmennuskurssitapaamisessa, jossa mun täräytettiin alas kauniista pilvilinnoistani. Mun yo-numeroista saatavilla arvioiduilla alkupisteilla realistisin vaihtoehto on päästä korkeintaan Tamperen teknillisen yliopiston arkkitehtilinjalle.



Tampereelle. No, onhan se lähempänä kuin Oulu, joka on viimeinen vaihtoehto. Mutta kun en haluisi Tampereellekaan. Mun ystävät on täällä, mun perhe on täällä, mun poikaystävä on täällä. Oon pienen pääni sisässä kuvitellut itselleni tulevaisuuden, joka sijoittuu tänne. Oon haaveillut, miten saisin opiskelupaikan Aallosta ja Roope jostain sen hakemasta yliopistosta, ja miten Roopen intin jälkeen voitaisiin yhdessä muuttaa lähistölle johonkin kivaan kämppään ynnä muuta ihanaa.

Ihan tavallisia lähes kolme vuotta vakavassa parisuhteessa eläneen tunneajattelijatyttösen haaveita? Siis yhteinen oma pikku pesä. Mutta mitä jos mä nyt sitten joudunkin muuttamaan Tampereelle jonkun hemmetin opiskelupaikan perässä. Voisiko sitä enemmän turhauttavaa kohtaloa itsellensä kehittääkään.

Joo tiiän, mä dramatisoin. Voisin hakea ja saada paikan sieltä Tampereelta, asua siellä jossain opiskelijasolukämpässä yhden lukuvuoden, ajaa mun vanhemmilta yllätyslahjana saaneellani pikku pökötillä vaikka joka viikko edestakaisin sitä Tampere-Espoo väliä, ja hakea sitten kokemusta kartuttaneena heti ensivuoden haussa Aaltoon. Jos se onnistuisi näin, niin eihän se meinaisi kuin muutamaa kuukautta yksineloa siellä uudessa, tuntemattomassa kaupungissa. Toisaalta, vaikka pääsisin Tampereen jälkeen Aaltoon opiskelemaan, Roope menisi samoihin aikoihin inttiin ja kaukosuhde jatkuisi määrittelemättömän ajan inttileskeytenä.


Noi sydämet on sitten sarkasmia.

Ai että mä vihaan pelkkää ajatustakin kaukosuhteesta. Sehän on ihan täydellinen hermoromahduksen paikka tällaisille läheisyyttä rakastaville riippakiville kuten minä. Voishan sitä sanoa, että siinäpä sitten testattaisiin vaan sitä suhteen kestävyyttä ja plaaplaa - paskat sanon minä, ei sitä tarvitsis mitenkään testata. Suhteet kestää jos kestää ja senhän nyt pystyy näkemään ihan arkielämässäkin, koska siihenhän ne parisuhteet yleensä lopulta kaatuu, jos ei arjessa pystytä toimimaan riittävän hyvin yhteen.

En mä haluaisi ruveta maalailemaan piruja seinille, mutta minkäs nyt teet, kun rehellisesti ottaen tuppaa vähän pelottamaan tuo tulevaisuus. Mulla ei ole luottamusta omaan opiskelumotivaation suhteen. Olisi tahtoa saada hyviä tuloksia mutta ei riittämiin motivaatiota jaksaa tavoitella niitä huipputuloksia, kun pohjalla painavat syksyn yo-kirjoitusten yhteiskuntaopin M ja enkun B, joissa ei hirveästi ole juhlimisen aihetta.

Jos kuuluisin Suomen parhaiden piirtäjien pieneen joukkoon, voisin laskea kohtaloni pääsykokeiden viimeisen osan, piirrustuskokeiden varaan. Mutta vaikka oonkin piirtämisessä ihan okei ja lukion kuviksesta tulee todistukseen kymppi, niin suoraan sanottuna mulla ei ole mitään saumaa pärjätä sillä saralla niin hyvin kuin olisi tarpeen. Mun ainoat, pienet mahdollisuudet päästä Aaltoon rakentuisivat sen varaan, että saisin sekä äikästä että historiasta vähintään E ja pitkästä matikasta ainakin M, joista varsinkin viimeiseksi mainittu vaikuttaa sulalta mahdottomuudelta.


Ostin kotiopiskelua varten Prismasta alle viiden euron kuulosuojaimet auttamaan keskittymään.

Se on joko Aaltoon haku tai Tampereelle haku. (Oulun suljen kylmästi kerta heitolla pois kuvioista, sitä välimatkaa ja sen tuottamia ajokilometrejä&bensakuluja en jaksa edes ajatella.) Voisin hakea kumpaankin, mutta tiedättekö sellaisen asian kuin "ensisijaisuuspiste"? Sen, jonka saa useissa tapauksissa lisänä pisteisiin, joilla haet ensimmäiseen hakuvaihtoehtoosi. Olkaa hyvät ja astukaa pääni sisään, jossa olen muovaillut mukaelmat kahdesta pahimmasta mahdollisesta tilanteesta:

Tilanne nro 1: Haen ensimmäisenä vaihtoehtona Aaltoon, toisena Tampereelle. Aallon pisteisiin saan ensisijaisuuspisteen hakupisteiden (yo-koenumeroiden alkupisteiden, matikankokeen pisteiden ja piirrustuskokeen pisteiden) lisäksi, Tampereelle vain nuo hakupisteet. Loppujen lopuksi pisteeni eivät riitä Aaltoon ensisijaisuuspisteesta riippumatta, sillä hakijoita on paljon ja taso on kova. Pisteet eivät riitä myöskään Tampereelle, mutta vain siksi, etten ollut kohdistanut siihen ensisijasuutta. En pääse mihinkään opiskelemaan ja joudun pitämään turhan välivuoden, jonka äitini on leimannut huonoimmaksi mahdolliseksi vaihtoehdoiksi välillä Aalto VS. Tampere VS. välivuosi himassa.

Tilanne nro 2: Haen ainoastaan Tampereelle, mukana ensisijaisuuspisteet sun muut. Pääsen Tampereelle, mutta saankin huomata, että olisinkin voinut päästä myös Aaltoon, jos olisin hakenut sinne ensisijaisena vaihtoehtona. Tuloksena muun muassa maksimaalisen megavitutuksen multihuipennus.

Onneksi mitään ei ole kuitenkaan vielä hakattu kiveen ja mulla on aikaa miettiä tätä niin yksin kuin kaikkien muiden kanssa, joita tää liikuttaa.



Jos joku jaksoi lukea koko jutun ja kaiken päälle jopa ymmärtää mun pointteja, oon tosi ilahtunut. Ei ollut mitään järin positiivista energiaa puhkuvaa tekstiä, mutta kai sen nyt ymmärtää. Tän kirjoittaminen teki terapeuttisessa mielessä kyllä aika gutaa (samaan tapaan kuin yksikseen duunissa ipodit korvissa imuroidessa musiikin mukana epävireinen hoilaaminen).

Mulla ei ole minkäänlaisia intsessejä hävitä kokonaan, saatan tulla tänne vuodattamaan sydäntä stressikriisien keskellä tai jotain muuta pientä, kuvia sun muuta laittelemaan, mitä tässä matkan varrella nyt ehtiikään, mutta en lupaa mitään suuria ennen kuin tää kevät on pulkassa. Sitten voinkin keskittyä tähänkin uudella, kunnollisella otteella.

Vaikka aika hiljaisia kommentoinnin suhteen yleensä tunnuttekin olevan, niin tuon blogger-lukijaluvun perusteella oletan, että näitä juttuja kävisi lukemassa jopa yli 150 henkilöä (tsiisus, jopas ootte monistunu mallikkaasti), tarkoitti se lukeminen sitten se kaiken sisällön kaluamista, kuvien tsekkailua tai vain sattunaista vierailua. Kaikesta huolimatta tunnen vähän huonoa omatuntoa tän tauon pitämisen suhteen, ja pakko myöntää että samalla vähän jännään, jos kaikki katoavatkin, ja yo-kirjoitusten jälkeen blogin pariin kunnolla palatessani huomaankin kirjoittelevani enää vain itselleni.

Kiitos jo näin etukäteen kaikille, jotka jaksavat pysyä mukana, vaikka tää blogi nyt saakin vähän kärsiä mun opiskeluepämotivaation takia. Bloggamismotiavaatiota kyllä löytyisi, mutta se on yksi niistä asioista, jotka tappaa sen vähäisenkin kiinnostuksen kantaa vastuu oman tulevaisuuden suunnasta suuntaamalla voimavarat opiskeluun. Nyt kun vain saisin edes päätettyä ylipäätänsä suunnan, johon elämä veisi: kaksinkamppailussa vastakkain taistelevat siis Aaltoon haku & todennäköinen opiskelupaikattomuuden uhka sekä Tampereelle haku & kaukosuhde. Ei oo uutta, että mun pään sisällä taistelee keskenään järki ja tunteet.

# Alatyylin edustaja

24. tammikuuta 2013

Mun tyylini kulissien takana:

Eii ristikoruja mun kaulaan! ...poikkeus vahvistakoon säännön.


No ei nyt sentään. Toisaalta, kuvista päätellen ei toi ainakaan ihan järkyttävältä vaikuta näyttäneen, vaikka överiksi vedetty vähän olikin. Periaate on, että silloin kun panostetaan niin panostetaan kunnolla - ja jos ei, niin ei sitten ollenkaan.

Tänään oli "pukeudu jonkun alakulttuurin mukaan (esim. hipsteri, hevari, punkkari, jne...)"-päivä, ja näin ollen neidit goottilolita ja teiniangstemo kiittävät silti huomiostanne. Ei kannata ottaa näitä kuvia liian tosissaan. :D


Oletettavasti liian iloinen emo.

Ähähä vappuvärilaatu!

Siis niinq d444.

Meillä on tällä viikolla ollut perinteinen abien vikan viikon kunniaksi pukeutumisviikko. Joka päivälle on ollut oma teemansa, mutta vasta tälle päivälle sain jotain aikaiseksi. Tiistain haaveammattipäivänä meinasin pukeutua pummiksi, mutta en sitten jaksanut sitäkään. Huomenna ei pukeuduta miksikään erikoiseksi äikän persiilleen menevän prelin takia ja perjantaina mulla ei edes ole koulua, mikä on sinänsä harmi, koska after ski -teema olis kyllä aikalailla ollut munkin mieleen.

Mä en oikeastaan osaa mitenkään erityisemmin meikata, oon siinä yhtä huono kuin kynsien lakkaamisessa. Siinä syy siihen, ettei mulla ole intoa tehdä mitään meikki- tai kynsijuttuja tänne blogiinkaan. Kävin tätä tälläytymistä varten netistä läpi jos minkälaista inspiraatiokuvaa ja pari videotutoriaalia, vaikka lopputulos olikin alkeellinen, kotikutoinen, halpa ja vähän suttuinen. Pitäis olla enemmän tällaisia "naamiaisia", jotta pääsis treenaamaan taitojaan. Sitä paitsi tää oli tosi hauskaa!


Inspiraationa toimineita kuvia, lähteet: kuvat [1], [2], [3], [4 & 5], videot [1], [2]


Pärstä käsitti seuraavaa:
Överit tekoripset, alla pidemmät kuin yllä. Tuntui kuin silmien ympärillä olis ollu päivänvarjot.
Kolmea eri kajaalia/kulmakynää, mistä ne nyt lie erottaakaan (yksi ihan lopussa, toinen liian vaalea, ja kolmennen löysin joskus jonkun vessan lattialta).
Kahta eri luomiväriä (alla ruskeaa, päällä tummaa jota eksyi huuliinkiin antamaan vähän sävyä).
Yhtä huulipunaa  (mulla ei ollut tarpeeksi punaista luomiväriä tuohon pieneen yläluomen sävytykseen, joten huulipuna hoiti huulien lisäksi myös sen).
Meikkivoiteet ja puuterit sun muut.
Ai kun noi silmät näyttää vaihteeks kivan vihreiltä.

Haha, en joutunut käyttämään tän asukokonaisuuden takia yhtään rahaa. Mekon ja rusetin sain kaverilta lainaan, kengät sain jo täälläkin aikasemmin nähtynä joululahjana, meikit nyysin lähinnä äitin meikkipussista, kun oma musta kajaali otti lopputilin eikä monipuolisuus kukoistanut, neulehansikkaat olin neulonut itse joskus yläasteikäisenä.

Nautin tästä säästämisestä täysin rinnoin koulupäivän päätteeksi, syömällä pitkästä aikaa mun kestosuosikkia: 30cm grillattu kananrinta -subwayta tuplalihalla ja tuplajuustolla. Oli kiva mennä sinne subwayhin täydessä tällingissä, kun tietää että ihmiset oletettavasti luulee sun edustavan normaalia itteäs. Siinä paranee pysyä roolissaan loppuun asti, tai antaa itestään vaan puolivillasen ja naurettavan kuvan.

Ai että kun peilistä kattookaan nyt pienisilmäinen kalpea olento noiden tekoripsien irtivetämisen ja meikkien pesun jälkeen. Mutta on se ihana olla taas normaali tylsä rento ittensä. Sen lisäksi, että pelkään vähän tän silmäluomiturvotuksen kestämisen ja omien ripsien putoilun ja kitukasvuisuuden puolesta, jännitän, rupeeko naama kukkimaan ikävästi tän yhden päivän pakkelikerrostuman takia. Oon nyt parisen viikkoa saanut nauttia siitä ilosta, ettei kasvojen iho ole tunkenut esiin yhtään finnejä ja oon pärjäillyt pelkkien silmämeikkien ja epämeikkikasvovoiteen varassa. Ihanan harvainaista herkkuja, ja kas kun näkyy tää talvi- tai abiväsymys (mikälie) taas siinä, että jaksaa laittautua vaan sen "pakollisen" verran.

Mulla olis taas vaihteeksi paljon enemmänkin turhaa sanottavaa, mutta kello lähenee puolta yötä (eli kuvien lisäämisen & hienosäädön jälkeen ja postauksen ollessa valmis ollaankin jo paljolti torstain puolella), joudun huomenna heräämään kolmatta päivää perättäin liian aikasin, en oo nukkunut kahteen päivään päikkäreitä enkä ehdi huomennakaan. Niin eihän tolla opiskelulla niin väliksi, mutta nukkuminen huvittais vähän koko ajan. Arvatkaa oliko kiva tänään kivaa samaan aikaan nuokkua vastustamattomien väsymysaaltojen kourissa hissantunnilla ja varoa samaan aikaan meikkejä, ettei huulipunat leviäis poskille ja ripset kääntyis sisäänpäin? Pelkkää kidutusta.

TENERIFE, osa 3 - Foliopää

20. tammikuuta 2013

Mulle on jotenkin muodostunut tavaksi käydä aina ulkomailla kampaajalla. Tai siis aina ja aina: silloin kun matkustetaan etelän lämpöön, eli korkeintaan kerran vuodessa. Tällä kertaa maksoin kuitenkin koko lystin itse, tää on näitä täysi-ikäisyyden ja itsenäisyyden iloja... Onneksi hinnat ovat kuitenkin yleisesti ottaen alle Suomen hintatason ja kielimuuri tuo oman jännityksensä sen suhteen, että mikähän tässä nyt tuleekaan olemaan toimenpiteen lopputulos!

Oon kartellut nyt jo parisen vuotta koko pään värjäystä, koska karsastan ajatusta selkeästä juurikasvusta. Oranssinruskeita hiuksia vasten suurin osa väreistä näyttää aika ällöltä, ja esimerkiksi haaveilemani punainen saa mun luonnollisen hiusvärin näyttämään kelmeän rumalta maantienruskealta heti, kun kohtalaisen nopeasti kasvavat hiukseni vetävät esiin sen kammoamani juurikasvun.

Raitojen kanssa riitasointuisten sävyerojen havaitseminen on astetta vaikeampaa, joten lopulta pyysin laitettavan koko pään täydeltä punertavia "highlighteja", vaikka alunperin suunnitelmissa oli vähän monimutkaisempaa värisähellystä (fantasioin tulisesta liekkitukasta). Jälkeenpäin ajatellen olisin voinut kokeilla jotain rohkeampaakin, pituudestakaan ei karsittu kuin vähän latvoja pois.

Raitojen värjäämistä seurasi foliovaihe, jota kesti paljon kauemmin kuin aiemmin kokemissani kampaamo-operaatioissa. En tosin ennen ole ottanut punaisia raitoja, mutta tuohon kuvassa näkyvään kuumaa ilmaa puhaltaneeseen laitteeseen "pääseminen" ei kyllä ollut mikään kovin mukava kokemus. Lähes tunnin verran kuumassa tuulessa, lämmenneet foliot päässä ja hiki selkää pitkin noroina valuessa. Ihan kuin ei muka olisi ollut jo valmiiksi tarpeeksi lämmin.

En muuten ole käynyt kampaamoissa kuin alle kahden käden sormin laskettavan määrän: markettiväreillä ja fiskarssin saksilla kylppärissä säheltäminen kunniaan!


Juoksuhiekkafiilis.



Syötiin myöhäisenä lounaana pekonia ja munia, joita paistettiin itse hotellihuoneessa ajatuksena säästää vähän ruokakuluissa. Illallista syötiin koko porukan kesken ravintolassa, ja katseltiin viereisessä pöydässä istunutta kuusihenkistä brittiperhettä. Ei niissä muuta kummaa ollut, mutta tästä ilmeisesti kolmesta eri sukupolvesta koostuneesta perheestä jokainen näytti dataavan koko ruokailun ajan joko älypuhelimella tai tabletilla. En mä varmaan ole kukaan tätä sanomaan, mutta johan oli pöytätavat.

Toisella puolella meitä istui kaksin vanha pariskunta, joista ainakin toinen puolisko tuntui kovin kiinnostuneelta meidän pöydän tapahtumista. Ne katteli ja naureskeli esimerkiksi sille, miten mun toinen broidi laskeneesta auringosta riippumatta istui pöydässä aurinkolasit päässä piilottaakseen uimalaseista saamiansa pandamaisia silmänympäryksiä, sekä tuolle mun 10-vuotiaalle broidille, joka kohtalaisen gourmet-tietoisena vaihteeksi tilasi ja veteli napaansa ison lautasellisen simpukoita.


Itse kiinnittämiäni piikkiniittejä pehvassa. Näillä pöksyillä ei istuta mukavasti.

Utelias pulu.


Viimeisenä päivänä mun oli "pakko ostaa jotain kiinteetä". Hiuksiin, ruokaan ja juomaan oli kyllä tullut tuhlattua, mutta muutamaan ylihinnoiteltuun putiikkiin oli pakko päästä. Joka puodissa melkein samoja lompakkoja ja laukkuja, joista lopulta ostin itselleni yhden laukun & kaksi lompakkoa (laitan varmaan myöhemmin kuvaa), sekä Onalle tuliaisiksi ja kissavahtikiitoksiksi lompakon ja kahdet Reyberi -aurinkolasit (täsmälleen noin kirjoitettuna).

Itellekin olisi ollut kiva löytää uudet lasit noiden naarmuuntuneiden tilalle, mutta kai mun pään malli on vaan liian vaikea, kun mitkään lasit eivät koskaan tunnu sopivan. Ja silloin harvoin, kun jotkut lasit sopivatkin mun päähän, niin ne sattuvat aina olemaan jonkun mun kaverin lasit eivätkä mitään vapaata riistaa. Yhyy, nää on niin näitä ensimmäisen maailman ongelmia.


Tää ei muuten ole mekko vaan "jumpsuit".

Viimeinen päivä piti myös sisällään paljon kuvailuja, ja osa tuotoksista täällä nyt näkyykin. Tulee samalla esiteltyä muutamat asut, jotka syksyllä iskeneessä kesävaatehuumassa päädyin ostamaan. Kaikki oli kivaa, kunnes aurinko alkoi laskemaan ja hyvin kuvien nappailusta tuli paljolti haastavampaa, ja kunnes näin itestäni huonosta kuvakulmasta otetun päärynäpersekuvan ja möksähdin.

Valitin jonkin aikaa kaikkea sitä sisäänahtamaani ruuan määrää ja vannoin urheilun aloittamisen nimeen, kunnes lähdettiin illallispaikkaan ja unohdin kaiken päästessäni herkullisen sisäfilepihvin kimppuun - ällömakeaa, ihanaa jälkkäriä unohtamatta. Ah, ruoka. Viimeisen illan illallinen meni suunnitelmien vastaisesti, kun pikkubroidille nousi kuume ja ravintolaan pääsi lähtemään vain meidän huoneen kolmikko.

Tää ei nyt liity oikein mitenkään mihinkään, mutta tuolla mun broidilla on kasvoissaan Teneriffan saaren muotoinen syntymämerkki. :D Löytyy multakin yksi syntymämerkki, mutta se on ranteessa ja tosi hailakan huomaamaton... Ohimon hiusrajassa tosin on kaksi aika leveeksi venynyttä luomea, joita melkein voisi luulla syntymämerkeiksi.


En mä oikeesti hohda, se on vaan tää mun kämänen tapa yrittää saada kuvasta selkeempi kuin mitä se huonosti valaistussa huoneessa kuvattuna oikeesti on. Mutta ainakin hameen kuviot näkyvät! Ja toi mun "bolero" on oikeestaan pyöröhuivi.

Viimeinen vilkaisu, viimeinen auringonlasku...


Ja niin jäi taakse aurinko, lämpö, hiekkarannat, mun rusketus (se hävisi yhtä nopeesti kuin oli tullutkin - jos sitä nyt edes rusketukseksi pystyi kutsumaan), kesävaatekelit...

Lähtöaamuna sää oli niin kirkas ja kuuma, että bussia odotellessa seisottiin naamat aurinkoa vasten ja palamisen uhallakin yritettiin imeä ja säilöä itseemme niin paljon energiaa kuin mahdollista. Tuntui haikealta astua koneeseen, kun taivas oli niin kaunis ja houkutteli kääntymään kannoillaan ja karkaamaan matkasta. Lento sujui hyvin, mutta Suomen maan kamaralle astuessa ja ikkunasta ulos kurkistaessa teki mieli valita heti vaan joku satunnainen äkkilähtö ja lentää takaisin jonnekin lämpimään. Suomi tervehti meitä sylkemällä taivaalta isoja, märkiä räntähiutaleita. "Joo ihanaa olla kotona, voitaisko lähtee takas?"
- - - - - - -
Näin tuon matkan aikana yhtenä yönä unen, jonka vielä herätessäni muistin täydellisesti ja selostin sen juurta jaksaen unenpöppöröiselle Roopelle. Jälkeenpäin harmittaa, etten tietenkään tajunnut kirjoittaa siitä mitään ylös, jonka vuoksi muistan ainoastaan kaikkein mieleenpainuvimman osan. Siinä yksi mun vanhoista kavereista, jonka kanssa ennen olin läheinen, oli raskaana. Siihen liittyi vaikka minkälaisia sivujuonia, mutta muistan vain sen fiiliksen, joka mulla siinä oli: ihan hillitön kateus. Ei mulla hereillä ollessa tietääkseni ole mitään ongelmia suhteellisuudentajun kanssa, mutta siinä unessa velloin kyllä aika kipeessä "vauvakuumeessa". Kuten oon monta kertaa muun muassa itelleni sanonut: ei tässä ole mikään kiire. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Mutta saahan sitä haaveilla, että olisi jo muutaman vuoden vanhempi, koulutettu, työllistetty, omillaan asuva, naimisissa ja raskaana.

Joskus en osaa sanoa, kummasta haaveilen enemmän: maailman ympäri matkustamisesta ja uusien asioiden kokemisesta, vai perhe-elämästä, jossa itse en ole lapsen roolissa. Tämä lapsi sai muuten äsken, tai siis eilen oman auton, mutta siitä ja muusta arkisesta sitten arkeen liittyvissä postauksissa enemmän. Arki painaa muutenkin nyt päälle sellaisella voimalla, että hyvä jos edes hengähtää ehtii muuten kuin öisin.

Nää oli nyt tässä tän reissun jutut, ei muuta kuin seuraavaa seikkailua odotellessa, arjen haasteisiin vastatessa ja eteenpäin mennessä ajatellen: mihinkähän päin maailmaa sitä seuraavaksi matkustaisi?

# Vuoden mittainen virstanpylväs

16. tammikuuta 2013

Pitäkää lukiessanne varanne tai muuten joudun kohta selittämään, miten pitkä on vuoden mittainen virtsanpylväs.

Mitä kaikkea vuoden aikana ehtii tapahtua? Joillekin ei tapahdu mitään. Ei vuoden tai edes kymmenen vuoden aikana. Ehkä joku pääkarva erehtyy harmaantumaan mutta elämä junnaa paikoillaan kuin rikkinäinen cd-lecy. Joillekin vuoden sisään mahtuu enemmän draamaa ja vispilänkauppaa kuin kaikkiin kauniiden ja rohkeiden tuottareihin yhteensä. Joku ehtii rakastua, löytää itsensä sydän särkyneenä ja koota itsensä. Joku ehtii laihduttaa itsensä lihavasta sairaalloisen laihaksi. Sitä voi ehtiä tapahtua mitä tahansa.

Vuosi sitten kirjoitin ensimmäisen blogipostaukseni, joten sanottakoon, että tänään on ns. pienen varpusen syntymäpäivä. Tai eihän nimi alunperin ollut pieni varpunen, vaan suomalainen kolibri - ja ehti olla parisen kuukautta, ennenkuin muutin nimen sopimaan paremmin url-osoitteeseen. Vuosi sitten pähkäilin vielä blogin tulevaisuuden kanssa yrittäen löytää vastauksia kysymyksiin "kirjoitanko anonyymisti vai en", "mistä ja miksi oikein bloggaan" ja "kuka minä olen". Ja tällaiseen tilanteeseen ollaan päädytty, kuten edessänne näkyy.

Kaikki tässä postauksessa esitettävät kuvat ovat noista suunnilleen vuoden takaisista postauksista keräiltyjä.


Ylempi ehti olla vain ihan vähän aikaa, alempi oli nimen muuttumiseen asti.

"Lifestyleblogit" ovat kasvu- ja kehitystarinoita. Ne juoksevat kirjoittajiensa elämän mukana ja kertovat siitä muulle maailmalle sillä voimakkuudella, kuin päähenkilö itse määrittelee. Vuosia pidetyistä blogeista voi olla iloa joskus hamassa tulevaisuudessa, sillä ihmisillä on aina joskus taipumus haikailla joskus menneitä aikoja.

Jotkut alottavat bloginsa moneen otteeseen "puhtaalta pöydältä" isommalla tai pienemmällä merkityksellä. Sen voi ajatella menneisyyden piilottamisena, terapeuttisena toimena tai uuden elämänvaiheen aloittamisena. Yhtä kaikki, itse olen kuitenkin niitä ihmisiä, jotka myötähäpeäaalloista "vanhaa minääni" kohtaan huolimatta yrittävät vaalia muistoja, kuten vanhojen päiväkirjojen sisältöä.. Niitä on säilynyt yläasteelta muutama. Ja ehkä mä pidänkin tätä blogia niin pitkään, että voin joskus "oikeasti aikuisena" sitten lukea ja taputtaa itseni päähän, kun(/jos) näen, miten olen tekevänä, tuntevana ja ajattelevana ihmisenä kehittynyt.

Kehityksen voi nähdä missä tahansa, eikä sitä pahemmin pysty etukäteen ennakoimaan. Täälläkin monet asiat ovat vuoden aikana ehtineet muuttua ja muotoutua omiin, lähemmäs oikeanlaisiin uomiinsa. Sellaisiin, jotka edustavat enemmän sitä, mitä tältä blogilta haluan.



Olen löytänyt sopivan postailutahdin, jolla sekä blogin pitäminen ja tosielämä pysyvät harmoniassa keskenään. Ei liian tiheä, jotta jokaisessa postausessa on oikeaakin asiaa eikä mene jankuttamiseksi. Vähän aaltoileva, fiilispohjalta toteutettu tahti, jolla on varaa joustaa kiireiden niin vaatiessa.

Minulle on muotoutunut oma tyylini blogata. En tarkoita pukeutumistyyliäni tai tapaa esitellä sitä, vaan tapaani kirjoittaa ja muokata kuvia. Toteutan omaa kuvien ja tekstien kultaista keskitietäni, jotta jokaisessa postauksessa olisi sekä luettavaa että katseltavaa - satunnaisia poikkeuksia lukuunottamatta. Ennen tätä kuvien tyyli vaihtuili ehkä moneenkin kertaan yhden postauksen aikana, ja teksti saattoi käsittää monia eri fontteja, joilla leikin ja korostin haluamiani asioita. Ei enää, se kausi on onneksi ohi.


Tiedän, mitkä ovat yleisimmät postausteemani. Teksti&vuodatus&valokuvat, matkustus, diy&käsityöt, sekä vaatteet ja muut tavalliselle "lifestyleblogille" ominaiset, tavallisen nuoren naisen elämään kuuluvat asiat. En pyri olemaan sitä mitä en ole, oon aikalailla sama Helmi kuin vuosi sitten. Ihan yhtä ruskeaoranssitukkainen, kipakka ja tunteellinen. Ihan tavallinen nainen, jonka elämää hallitsee ihan tavalliset teemat. Ja ne ovat sitten myös tämän blogin teemoja, vaikkei sitä tavallisuutta huvitakaan korostaa. Tavallinen elämä on tylsää, jos sen ajattelee tavallisen tylsänä elämänä. Siksi mun elämä onkin yleensä lähinnä korostetusta JEEE tai BUUU ihan muutenkin kuin sen osalta, mitä tänne selitän.



Myös oma asenteeni bloggaamisen suhteen on muuttunut ja se murros taisi tapahtua joskus kesän ja syksyn välimaastossa. Mä tykkään kirjallisuudessa huumorista, realismista ja jonkin verran myös inhorealismista, ja otan usein itseäni säväyttäneistä kirjoittajista vaikutteita. Vaikuttavat suorapuheiset tekstit ovat saaneet mut ihannoimaan rehellisyyttä ja avoimuutta, koska haluun tässä elämän selostamisen ohella myös parantaa omaa verbaalista ilmaisukykyäni, myös kerronnasta on löydettävissä vähän sellaista "mun tyyliä".


Mulle on kehittynyt sellainen "minä määrään" -asenne ja jos saa sanoa, mun mielestä sellainen pitäisi olla jokaisella bloggaajalla. Pitää tietää omat oikeutensa, ja vaikka bloggaaja saa kysyä lukijoilta ideoita, mielipiteitä ja neuvoja, eivät ne ole lukijat, jotka tätäkään blogia kirjottavat. Minä päätän, mitkä asiat koen kertomisen ja näyttämisen arvoisiksi ja jotka en. Kunnioitan jokaista lukijaa ja kaikkia toiveita, mutta "minäminäminä"-asenne vie mua eteenpäin. Tää on jotain mun omaa.

Paras saavutus ehkä on, että oon oppinut rentoutumaan näiden postauksien kirjoittamisen suhteen. Olen vähemmän überperfektionisti kuin aloittaessani, vaikken edelleenkään helpolla suostu karsimaan postausten "laadusta". Niitä vain tulee vähemmän, ja mun mielestä hyvää 10 postausta/kk on parempi, kuin 25 lähes samanlaista "päivän asu"-soopa postausta kuukaudessa. Ihmettelen, miten kukaan on niitä juttuja jaksanut lukea, sen verran oon muuttunut etten ainakaan itse jaksaisi: tykkään blogeista joiden tekstiin koukuttuu. Kuvat on mulle vaan tekstiä täydentävää plussaa.

Mulla on lähes koko elämäni läpi ollut aika hyvä itsetunto, ja niin on myös blogatessa. Oon herkkänahkanen mutta vahva ja terveesti omanarvontuntoinen ihminen. Tykkään saada palautetta, koska rakastan kehuja ja kritiikistä silmät avautuvat myös niille epäkohdille, joita en itse näe.

Joskus taannoin demissä pyöriessäni osallistuin yhteen "arvostele edellisen blogi"-keskusteluun, ja keskustelun päävetäjä arvosteli blogiani muun muassa sanoin "Aika paljon kirjoitusvirheitä pisti silmään" ja "Kuvien laatu vaihteli liikaa, osa ihan ok laatuisia, mutta lähes kaikki kuvat toosi tylsiä. Joko jonkun naama tai sitten tavanomainen maisema. Myös kuvien asettelu ja muodot oli ärsyttävät."

Ei mulla katkeruutta, mutta hämmennys kyllä jäi, sillä en itse noita pointteja näe. Kyseessä oli vain yhden henkilön mielipide, enkä viitsi kyseenalaistaa sitä, jaksa keksiä sille syitä tai alennu vertailemaan hänen omaan tuotokseensa, mutta otetaan nyt vaikka tuo, että "kuvat ovat tylsiä, kun niissä esiintyy jonkun naama tai tavanomainen maisema". Mitä muuta kuvassa sitten ylipäätänsä voisi olla, kuin joku/jotkut henkilö(t), maisema tai kohdistus johonkin yksityiskohtaan? Ei mahdu mun kaaliin. Mutta samapa tuo. Mä en tosin enää pidä itseäni niin nirsona blogien suhteen, kuin mitä kuvittelin olevani.

Tästä tuli vähän suunniteltua pidempi teksti ja silti varmaan unohdin jotain tosi "oleellista". Haluaisin vielä loppuun pyytää teitä kommentoimaan mielipiteitä ylläolevaan (jos kukaan jaksoi tuota loppuun asti lukea) tai vaikka toiveita postauksien suhteen! Tiiän, että mulla on edessä tosi kiireiset pari kuukautta, enkä tiedä miten paljon ehdin tänne kirjoitella (saatika kuvata), mutta en ole pahemmin mitään toivepostauksia toteuttanut (viilettänyt vain omilla ehdoilla eteenpäin), joten olisi kiva tietää, onko kellään mitään toiveita. Jos ei (kuten ei kellään ei taida olla mitään kysyttävääkään tuosta kysymyspostauksen vähäisestä saldosta päätellen), niin jatkan vaan tätä omaan tahtiin rellestystä. :)


Sori tää on pakko laittaa tähän että saan "kontrollin"... Ite en oo blogiani tonne lisännyt, mutta siellä se keikkuu, väärällä nimellä, dafuq... # I hope that you see right through my walls

TENERIFE, osa 2 - Auringon palvoja

14. tammikuuta 2013

Mikäs on sen parempaa kirpakan pakkaspäivän jälkeen kuin kaivata lämpöä valoa ja muistella, miltä tuntuu, kun seisoo veden rajassa kostealla rantahietikolla ja aallot nousevat eri voimakkuuksin ylös alas, saaden hiekan pakenemaan kutitellen jalkojen alta merelle, jättäen seisojalle tunteen vajoamisesta ja mielikuvan juoksuhiekassa seisomisesta.

Mä oon perso auringolle, rakastan makoilla aurinkotuolissa ja leikkiä käristyvää grillimakkaraa. Vaikka Teneriffan talviset lämpötilat on "vain" samaa luokkaa kuin Suomessa hyvinä kesinä, kyllä siinä nahkansa palamaan sai - tai no, mä nyt palan näillä punatukkaisen geeneillä melkeen missä oloissa tahansa. Onneksi aurinkorasvalla läträäminen on keksitty ja arvot on niin päin, että enemmin kalkkilaivan kapteeni kuin ihosyöpäpotilas.

Tää olis varmaan ollut aika siisti värillisenäkin, mutta ei mahda mitään, kun otos on Roopen kännykän kameran ominaisuuksien testikuvailujen tulos.

Pahoittelut jos tää .gif-tiedosto lamauttaa teidän(kin) koneet, siinä oli vaan niin suuri vaiva että koostaan huolimatta oli pakko saada se tänne esille!

Päivien parhaat ja lämpimimmät vaiheet siinä keskipäivän vaiheilla vietettiin yleensä altaalla. Mä naurin antoisasti aurinkotuoliin nukahtamisesta ja pojat polskuttelivat altaassa. Ite en sinne kertaakaan pulahtunut koska en uimisesta pahemmin perusta. Kuuntelin sivukorvalla muiden puuhia, puuhailin iphonella netissä sen verran mitä pätkivästä wi-fi-yhteydestä irti sai ja seurasin ympäristöä, kuten miten läheisessä aurinkotuolissa makaava möhömahainen mies kuorsasi niin kovaäänisesti että melkein koko tuoli tutisi.

Panoramakuvat aukeavat klikkaamalla uuteen ikkunaan. Silloin niistä häviää myös tuo päällä oleva huomioteksti.


Sisäiset kellot olivat sekaisin lähes kaikilla meistä. Toiseen huoneeseen majoittuneet vanhemmat&pikkubroidi heräsivät aamiaiselle tuntia liian aikaisin, koska kännykän kello oli seonnut yön aikana, yöunet olivat lähes aina ainakin 8-9 tuntia mutta aamiaisen jälkeen saatettiin nukahtaa parinkin tunnin päiväunille sänkyyn tai aurinkotuoliin, lounasta saatettiin syödä kuudelta illalla ja parin tunnin päästä illallispöydässä sitten ähistiin uuden aterian ääressä.

Yhtenä päivänä tehtiin Roopen ja broidin kanssa retki Los Christianokseen, eli samaan paikkaan jossa jouluaattona käytiin syömässä illallista. Päätettiin, että tällä kertaa taitetaan matka dösällä! Yritettiin tulkita aikatauluja ja noustiin sitten sellaisen dösään, joka vaikutti hyvältä ja jonka kuski vastasi suuntaa kysyttäessä "Los Christianos".



Matkattiin jonkin matkaa, kunnes dösä pysähtyi jollekin päättärin näköiselle parkkipaikalle. Ei tiedetty missä oltiin, joten kysyin kuskilta "where are we?" Vastaus kuului "Los Christianos" - kuvitelkaa se mielessänne sellaisella espanjalaisella korostuksella äännettynä.

Oletettiin tietysti että hei, ollaan siis perillä, noustaan kyydistä. Käveltiin rantaan päin ja jossain vaiheessa tajuttiin, että eihän tää näytä yhtään tutulta. Roope sai jotenkin kännykän GPS:n kautta paikannettua, että kas, oltiinkin vasta suunnilleen puolessa välissä matkaa. Ei siinä oikein muuta mahtanut kuin jatkaa kävellen eteenpäin. Aikamoinen deya vu siitä jouluaaton maratoonista...



Matkapäiväksi oli luvattu tavallista viileämpää ja puolipilvistä. Oltiin varustauduttu pitkälahkeisulla housulla ja huppareilla. Sitä rantaviivaa kävellessä tuli kyllä aika selväksi, etteivät ennustukset olleet pitäneet ihan paikkaansa. Sai taas hiki virrata ja litistä oikeen riemulla, kun lyllerrettiin eteenpäin siinä muuten niin mukavassa paahteessa...

Perille pyörittiin kaikissa pikkuputiikeissa, mutta ite en vaan millään saanut ostetuksi mitään. Kaikkea "ihan kivaa" kyllä tuli vastaan, ei vaan mitään sellaista, jonka olisin kassalla asti vienyt. Ainoat ostokseni taisinkin tehdä vasta lähtöä edeltäneenä päivänä vähän sellaisella puolipakolla, koska "olihan sitä nyt jotain ostettava".


Kaksi kuvaa limittäin: Tuo ukkeli ei oikeasti ole törmäämässä tuohon palmuun tuon varjonsa kanssa.


Käytiin muutamana iltana illallisen jälkeen istumassa Roopen kanssa iltaa erilaisten cocktailien parissa. Ei oltu niitä aikasemmin kokeiltu ja näin matkan jälkeen voisin sanoa, että tuskin vähään aikaan tuun uudestaan kokeilemaan. Yhtenä iltana istuttiin vähän pidempään yhdessä Cocktail-baarissa testailemassa eri makuja. Siltä illalta on kivoja muistoja, oli paljon naurua ja jutunjuurta. Toisaalta mä en seuraavana päivänä osannut olla varma, pesinkö mä edellisenä iltana hampaat vai en. Kuulema pesin.

Alkoholin annostelu on ihan eri maata kuin Suomessa, jossa kaikki mitataan millien tarkkuudella. Tuolla baarimikot annostelee perstuntumalta ja promillemäärä oli joko enemmän tai vielä enemmän. Tai jos et sitten lipittänyt jotain breezeriä. Yhdessä brittiläisessä "Fun pub"issa taisivat kattoa vähän pitkään, kun tilailtiin cocktaileja sen perinteisen kaljan sijaan mitä ne äijät siellä kittas karaoken hoilaamisen sivussa. 

Muutamia muistiinpanoja: Pinacolada oli ananaista, hyi. Sex on the beatch ihan hyvä mutta ällömakea. After eight maistui liikaa viinalle. Blue lagoon oli ihanan raikas. Mojito oli ihan jees. Multible Orgasm oli hyvää puoleen väliin. Muita en muista, mutta oikeestaan kaikki oli hyviä aina siihen puoleen väliin asti. Sen jälkeen tuli aina sellainen "kiitos ei enempää tätä" -ähky.


Pimeä panorama meidän hotellihuoneesta, joka siis käsitti yhden makuuhuoneen kahdella sängyllä, kylppärivessan sekä keittöä&olohuone -yhdistelmän (jossa broidi nukkui vuodesohvalla) + parvekkeen, johon joskus jopa paistoi aurinko.

Wi-Fi toimi ainoastaan hotellin uima-allas- ja baarialueella - - silloin kuin nyt ylipäätänsä sattui toimimaan.


Myöhemmin tulee vielä viimeinen osa (sisältönään enemmän tai vähemmän hyviä ja tärkeitä jämäpaloja) tästä reissusta!
© Helmihytti • Theme by Maira G.