SLIDER

# Kiva pikku vuodatus (+arvonnan voittaja)

28. helmikuuta 2013

Meillä on netti tökkinyt tässä viime päivinä vähän ikävästi. Käytännössä sen voisi katsoa kyllä oikein käteväksi ongelmaksi, koska pätkivä netti meinaa etten päädy dataamaan tunneiksi koneelle, vaan saatan jopa lukea vähän niihin ylppäreihinkin.

Ihanan aurinkoinen viikon alku, kuvat on maanantailta, kun äikän prelin jälkeisen ennakkotehtäviin ja muihin tarvittamien materiaalien shoppailukierroksen jälkeen kipitin rantaan nappaamaan pari otosta tuosta auringonlaskusta, joka motaria pitkin ajaessa oli häikäistä multa silmät päästä. Aurinkolasit olis varmaan ihan järkevää muistaa pitää mukana. Auringonlaskut on mun mielestä yksi maailman kauneimmista asioista. Onneksi ne kestää täällä pohjoisessa kauemmin kuin etelässä, jossa sitä laskua tuskin ehtii edes kuvata, kun koko valopallo ehtii humpsahtaa horisontin taakse ennenkuin ehtii edes kameraa kaivaa esiin.


Muuten hei, määritelkää mulle, mitä on 'kiva'. Sitä kun kuulee ihan joka paikassa ja aina vähän eri merkityksissä. Mulla itellä se pulpahtaa suusta usein ironiankatkulla varustettuna, kuten että kommentoin jotain älytöntä lumipaskamyrskyä sanomalla "kiva sää ulkona."

Kun joku kommentoi "kiva blogi", "kivoja kuvia" tai "kivan näköinen se ja toi", mitä sillä oikeasti tarkoitetaan? Onko se vaan sana, jota käytetään kun ei oikeasti ole mitään sanottavaa? Tai kun halutaan/pitää sanoa jotain mutta sanavarasto ei kata yhtään omaa mielipidettä kuvaavaa sanaa. Mä saatan olla aika kriittinen, mutta ensimmäiseksi tulee mieleen, että koko tuollainen ilman muuta selitystä sanottu "kehu" on vaan väkisin puserrettu töksäytys, eikä siinä taustalla ole oikeastaan mitään mielipidettä. Että saatetaan kehua kuvia tai naamaa, vaikka oikeasti ei nähtäisi niissä mitään kehumisen arvoista.

Astetta rankempi versio kivastahan on, kun sen eteen liitetään 'ihan'. Mä repisin pöksyni, jos kysyisin esimerkiksi mun parhaalta kaverilta mielipidettä vaikka jonkun kirjan suhteen, ja vastaus olisi "joo se oli ihan kiva". Selvä, mutta entä sitten? Tykkäsitkö siitä? Oliko se mielenkiintoinen? Voiko sitä kehua hyväksi?

'Kiva' ja 'ihan kiva' kun eivät loppujen lopuksi tarkoita yhtään mitään. Varsinkaan, jos niitä käyttää blogeihin kommentoidessa tai vaikka ns. arvostellessa. Kun kommentoit toisen blogiin, että hänellä on esimerkiksi kiva asu, kivoja kuvia tai kiva blogi, ja loppuun liität nätisti oman blogisi linkin (liitteenään ehkä jopa kehoitus käydä vierailemassa omassa blogissasi), niin jopa se itsessäänkin niin minimaalisesti mistään mitään kertova 'kiva' menettää loputkin merkityksestään. Sokeakin näkee, että koko kehu on läntätty siihen vain koristeeksi, ja että tavoitteena on vain mainostaa. Ja mainostus kuin mainostus, ei sillä niin väliä, mutta itseeni ainakin iskisi paljon enemmän, jos kommenttiin olisi nähty edes jonkinlaista vaivaa, olisi vaikka avattu vähän jo sitä omaa itseään ja ajatuksiaan. Itse ehkä saattaisin silloin jopa katsoa, mitä mainostettu linkki pitää takanaan.

Tän saarnantyngän tarkoituksena ei ole haukkua niitä, jotka kyseistä sanaa ahkerasti käyttävät esimerkiksi juuri blogeihin kommentoidessa. Ei ole millään tavalla moitittavaa, että ettei aina keksi mitään oikeaa sanottavaa, mutta jotain vain tekee silti mieli mainita. Itestäni vain tuntuu, että 'kiva' on liian helppo. Tekisi mieli haastaa ihmiset ajattelemaan, mitä kommentoivat: jos huomaat kirjoittaneesi kommenttikenttään jotain, mitä kuvailet kivaksi, kokeile käyttää jotain muuta sanaa. Ihana, mielenkiintoinen, taidokas, kaunis. Ihan jees, siisti, mukiinmenevä, ei mun makuun. Niitä on suomen kieli pullollaan. Jos ei oma sanavarasto riitä, voi apuna käyttää sanakirjoja tai googlea. Ei uusien sanojen opettelemisesta ainakaan koskaan mitään haittaakaan ole.

Tän kommentointiasian ajatteleminen saa arvostamaan niitä, jotka jaksavat ilmaista oman mielipiteensä tai ajatuksena selkeämmin, ja käyttävät kommentin kirjoittamiseen ehkä enemmän kuin kaksi sekuntia. Sitä voisi verrata vaatesovitusoperaatioon, jolloin tulee usein kysyttyä toisen henkilön (kaverin tai kumppanin) mielipidettä johonkin vaatekappaleeseen tai -kokonaisuuteen. Ja mä ainakin arvostan paljon enemmän sitä, jos toinen osaa kertoa, mikäli kyseinen vaate todella ei sovi tai jos siinä on jokin epäkohta, kuin että vastaus olisi kaikkeen vain "joo ihan kiva".

Se siitä purkautumisesta. Aiheesta ruokaan, vaikka sokerikorput ovat tainneet nousta välipalamättölistalla ykkösiksi, aattelin uhmata mielihalujani ja leipoa huomenna sämpylöitä. Jospa en tällä kertaa pitäisi niitä tekeleitä liian kauaa väärällä teholla uunissa, ettei niistä sämpylöistä tulisi samanlaisia kiviä kuin pakastekorvapuusteista, joilla yritin viime viikolla tyydyttää sisäisen pullahiireni.

ps. Unisiepparikorvakorujen arvonnassa onni potkaisi nimimerkkiä Sari K., onnitteluni! Laitan sulle piakkoin meiliä. Ja kiitos kaikille osallistujille!!

# Ei tuu neidistä huippumallia

24. helmikuuta 2013

Tuskin koskaan edes sellaista mallia, jonka kasvoa tai ruumista voisi pällistellä jonkun markettiketjun mainoskatalogista. Ei sillä, etteikö mua kiinnostaisi. Mallina oleminen kiehtoo mua yhtä hirvittävästi kuin moni muukin tavallisesta poikkeava toiminta, jossa on mahdollista tutustua johonkin uuteen osaan tätä maailmaa. Ihan samalla tavalla mä haluaisin osallistua jonkun elokuvan tai tv-sarjan tekoon jonkinlaisena nimettömänä taustanäyttelijänä. Esimerkiksi vaikka johonkin kahvilakohtaukseen jonnekin taustalle istumaan kahvikuppi kädessä. Esittämään elävää rekvisiittaa samalla, kun kamerat zoomataan päähenkilöiden touhuihin. Se olisi kokemus, jossa voisi samalla nähdä, millaista toimintaa siellä elokuvien kulisseissa oikein on tapahtuukaan.

Mä huomasin yhden valokuvaamon sivuilla ilmoituksen, että täytä tiedot ja hae siihen ja siihen päivään mennessä, niin voit tulla valituksi ilmaisiin koekuvauksiin. Uteliaisuus vei mukaan leikkiin, heitin hakemuksella ja viikon sisään sain meiliin vastauksen, jossa toivotettiin tervetulleeksi testikuvauksiin ja haastatteluun. Viestissä määriteltiin, kuinka olisi sopiva pukeutua ja meikata, sekä muistutettiin tarkastamaan oma paino ja pituus ennen saapumista paikan päälle, jossa nekin tiedot täytettäisiin muiden muassa toiseen lomakkeeseen.

Mä en enää oikein ole varma, mitä mä odotin kun menin sinne. Kuvatessa otettiin 50 mustavalkokuvaa eri etäisyyksiltä ja kuvakulmista, mutta toisin kuin oletin, en mä saanut siitä sadan euron arvoiseksi määritellystä kuvaussessiosta mitään itselleni. Sanottiin, että ne kuvat voi sitten liittää mallikansioon, kun/jos sellaisen otan. Muussa tapauksessa niitä ei käytettäisi missään, toisin sanoen menisivät täysin hukkaan, kun en niitä itsekään mukaani saisi.

Mallikansio. Se tässä olikin se koko jutun juju. Mikä onkaan mahtavampi idea rahastaa nuorten (yleensä naisten) unelmilla mallinurasta, kuin houkutella ilmaisiin koekuvauksiin, kehua kuvia ja kertoa, miten toisessa oikein on potentiaalia, ja vakuuttaa, ettei alalle kerta kaikkiaan pääse, jos ei ole kuvauttanut kunnollista mallikansiota. Kansiota, joka halvimmillaankin maksaa monta sataa euroa. Ainakin tässä firmassa. Mallin urasta haaveilevalle untuvikolle tarjotaan erikokoisia ja -hintaisia mallikansiokuvauspaketteja, ja kun/jos vastausta ei heti osaa antaa, sovitaan päivä, jona tulisi soittaa ja kertoa, tahtooko kyseisen mallikansion. Paineita nopeaan päätökseen mutta toisaalta aikaa mahdolliseen vanhempien lompakkonyörien höllennyskitkutteluun.

Mulle mainosmallin potentiaalisuutta perusteltiin syyllä "kun sulla on noin persoonallisen väriset hiukset" suhteessa vaikka blondien ja ruskeatukkaisten massiiviseen joukkoon. Siis mitä, onhan noita vaikka mitä shokkivärejä jos persoonallisella hiusvärillä kuvittelee erottuvansa joukosta. Tokihan sitä muistettiin huomattaa myös tästä perusnätistä naamasta ja sopusuhtaisesta vartalosta. Mitä mä odotin? Että mulle oltaisiin saatettu antaa jotain kritiikkiäkin, oltaisiin ehkä kerrottu, miltä osin musta ei ehkä olisikaan malliksi. Mutta eihän tän ideana ollutkaan pysyä realistisuudessa, vaan nimenomaan ruokkia toisen ajatuksia omista kyvyistään ja ulkonäöstään, niin että ne vähän vähemmän jalat maassa olevalla mallipyrkyrillä olisivat kepeästi voineet kilahtaa kusena kalloon.

Sääli niitä joitain onnistuneita mustavalkokuvia, mutta oli syynä sitten morkkis mun alkuvuoden nettishoppailuiden vuoksi huvenneen pankkitilin saldon suhteen tai tuon mun mukana olleen järkevämmän osapuolen mielipide, niin aivopesu ei napakkuudestaan huolimatta onnistunut. Niin paljoa mä en himoitse uniikkeja kokemuksia tai itseäni esille (vaikka kuvattavana olemisesta tykkäänkin), että olisin valmis upottamaan niin paljoa rahaa johonkin tuollaiseen. Samalla hinnalla saisin ostettua vaikka omaan kameraan jonkun astetta paremman objektiivin, jolla voisin räpsiä vaikka miljoona amatöörimallikuvaa, muokkailla niitä enemmän tai vähemmän jollain Picasalla/Photoshopilla, tulostaa ne sitten vanhempien tulostusfirmassa niin tarkkoina kuin vain kuvatarkkuus antaisi periksi ja kaiken päätteeksi niputtaa johonkin nättiin suomalaisesta kirjakaupasta ostettuun kansioon. Jos näin huvittaisi tehdä.

"Musta tulee malli, noi sanoi että mulla on persoonalliset korvat/silmät/hiukset/kasvot/kädet...." - ei, juu, ja vaarin housut. Mitä sitten, kun on maksanut tai maksattanut vanhemmillaan sen monta sataa euroa siitä mallikansiostaan, johon on saatu muutamia kuvia itsestään parissa eri asussa, parissa eri tällingissä? "Koska Helmi, ethän sä voi hakea mihinkään ilman mallikansiota", niin ne sanoivat, mutta eihän se monen sadan euron mallikansiokaan ole takuu siitä, että koskaan saisi naamaansa esille mihinkään - mitä nyt ehkä johonkin ruuansulatusnärästysongelmamainokseen, jos sattuu olemaan tarpeeksi ärsyttävä äänensävy.

Se on aika moniportainen juttu koko pelkkä mainosmallibisneskin, tai näin mä sen päättelisin. Mikäli ei satu olemaan suhteita tai sellaista ulkomuotoa, että vain kadulle astuttaessa tullaan kosiskelemaan jos mihinkin mainokseen. Muussa tapauksessa hommaat ensin hintavan mallikansion ja haet sitten vaikka johonkin hintavaan mallien välitystoimistoon. Sitten sulle ehkä vinkataan jostain projektista jonne haetaan mallia, ja hakiessasi huomaat hakijatovereitasi olevan noin parituhatta kipaletta toinen toistaan sinnikkäämpiä ihmislajin edustajia. Ehkä pääset testikuvauksiin, ehkä pääset läpi, ehkä et. Ehkä joskus saat kasvosi johonkin mainokseen, jolla saat takaisin sen rahan, mitä olet sitä ennen itse mallinuran alkuun polkaisemiseesi upottanut. Ehkä et. Ja jossain vaiheessa huomaat, että se mallikansio on vain nippu nättejä, kalliita kuvia, ja tajuat, ettei kukaan koskaan oikeasti sulle luvannutkaan, että ne kuvat loppujen lopuksi edes riittäisivät mihinkään. Kun mallimaailma on niin ailahteleva, vaativa ja nirso, on ne kauneusihanteet ja kaikennäköistä, millä saisi helposti vietyä tämänkin postauksen pääaiheen sivuraiteille.

Joidenkin on niin helppo pistää rahaksi toisten unelmien kustannuksella. Sinisilmäisen haaveilijan, naiivin maksajan rooli tulee yleensä kalliiksi. Myönnän olevani aika usein itsekin tosi herkkäuskoinen, ja Roopesta on hauska vedättää mua kaikennäköisillä pikkujutuilla. (Kehoitan ostamaan koiran ja kusettamaan vaihtelun vuoksi vaikka sitä.) Unelmien tavoittelu voi helposti mennä kalliin puolelle. Siksi mä ainakin yritän säästää nauttimalla tällä hetkellä vain arjen pienistä onnen hetkistä, kuten tästä nyt jo ohitse menneen viikon kaksin rakkaan kanssa elämisen fiiliksistä, the tourist -leffan Venetsian maisemista, suklaasta sekä kesään päin suunnatuista loputtomista toiveista.

Tuli vähän kökösti nyt niin, että ensin kamala tekstipötkö ja sitten kamala kuvapötkö, mutta en viittinyt sekottaa näitä, kun nää kuvat liittyy lähinnä vaan arkeen, joka tekstissä mainittaisiin oikeastaan vasta tuossa viimeisessä virkkeessä. Tuosta testikuvauskokemuksesta jäi vain tyhjää käteen ja fiilis hukkaan menneestä ajasta, mutta olihan se kokemus tuokin ja pelkästään jo Kalevankadun kiinalaisen Dynasty -ravintolan lounasbuffetin sushilla aikaansaatu ähky vei ajatukset kertaheitolla muille raiteille. Hyvä ruoka, parempi mieli.


Uuden paidan alla uusi mekko. Uuden paidan yläosassa on mustaa pitsiä, jonka hölmönä peitin tuolla tekemälläni pompom-kaulaliinalla. Mekko esiintynee täällä joskus myöhemmin uudestaan, sen olkaimia pitää tosin vähän lyhentää.

Vaikka sitä kuinka hellittiin koko viikko ja sai olla sylissä aina kun halusi, oli sen kumminkin pakko kakata yli laitojen ja käydä oksentamassa mun uudelle matolle. Mokoma ronttieinari.

Mun risteilyostokset, joista oon jo saanut tuhottua koko ylirivin. Alarivissä muun muassa kosketusnäyttöön reagoivat sormikkaat, kokeilumielessä ostettu ihkaensimmäinen bb-voide, sekä sellainen punainen huulipuna, jonka mainoskasvona oli joskus Emma Watson.

Kahlattiin lumen halki metsään hakemaan saunaklapeja ja naapurin lapset olivat tehneet matkan varrelle söpön lumihepan.

Huolimatta siitä, että kuusi kahdeksasta tätä varten keitetystä munasta rikkoontui, kun pudotin munat huolimattomasti vedentäyteiseen kattilaan niin että koko keittämien oli outo prosessi, kun munien valkuaiset tursusivat vaahtomaisesti keitinveden sekaan, niin munavoi + karjalanpiirakat = täydellinen nautinto.


ps. Tuohon unisiepparikorvakorujen arvontaan ehtii osallistua vielä tämän sunnuntain aikana, jos vielä ei ole muistanut, huomannut tai jaksanut. :)

Edit:// Saa toki kommentoida, jos heräsi jotain ajatuksia!

# Kaksi kappaletta kohokohtia

19. helmikuuta 2013

Hyvin mielikuvituksellinen ja luova otsikko, mutta anti olla. Tekisi mieli kirjoittaa jo jostain ihan muusta, mutta ajankohtaisuuden nimissä tungen tähän nyt mun nappaamat vähäiset kännykkäkuvat sun muut, ja suurpiirteisesti selitystä näistä abivuoden niin sanotuista kohokohdista. Kolmas kohokohta tuleekin sitten olemaan ylppärit, jos vain sinne asti koskaan edes päästään...

Mä olin etukäteen kuvitellut, että abiristeilyn jälkeen olisi ainakin jonkin verran pahempi olo, kuin mitä penkkariajeluiden jälkeen. Kun tietenkin näin epäabsolutistina olettaa saatoin, ettei tärisevän rekan aiheuttama matkapahoinvointi sekä huitomisen & viiman aikaansaama niskasärky & pääkipu ole mitään bailaamisen jälkimaininkeihin verrattuna. Vaikkei mulla tähän asti övereistä oikein kokemusta olekaan.


Rekkaletka odottaa lähtöä Barona-areenan pihassa. Etisläisten rekasta hymyilee söpö pikku tikru.

1. Ainoa ja huono kuva tästä afropäästä, 2. Ona oli pantteri, 3. Yhden meidän koululaisen pedobear-asu, 4. Koululla tarjoiltua kakkua jossa vain kermavaahto oli hyvää.

Penkkareita ennen meillä oli abigaala, jossa katsottiin pari eri abileffaa, jyrättiin nuorempia ja palkittiin ryhmänohjaajia ja opettajia järkevillä ja vähemmän järkevillä lahjoilla. Meidän ryhmänohjaajalle annettiin Nuuskamuikkusen kalastussetti ja Muumi-muistipeli, perusteena toisen kalastusinto ja hajamielisyys meidän ryhmänohjausvartteihin paikalle saapumisen suhteen.

Mä en jaksanut osallistua oikein mihinkään järjestelyihin tai päättämisiin - viime kevään abilogohärdelli riitti mulle - mutta parikyt minuuttia ennen showta kysyttäessä suostuttiin kuitenkin osallistumaan Roopen kanssa sellaiseen punnerruskisaan, jossa meitä abeja vastaan kisasi muutama pari alempiluokkalaisia. Punnerrettiin siis niin, että toinen makaa selällään suklaapatukka suussa, kun toinen punnertaa ja syö samalla sen suklaapatukan pois. Ensimmäisenä patukan syönyt pari voittaa, ja kun me vähän sovellettiin syömällä sitä patukkaa kummastakin päästä samaa aikaa, ei Roopenkaan tarvinnut voittoa varten punnertaa kuin yksi tai kaksi kertaa.

Penkkarirekan kyydissä keikkuminen oli jotenkin tosi epätodellinen tapahtuma. Mulla oli päässä blondi afroperuukki, päällä kunnon kerrospukeutuminen ja kuorena zipperall-haalari. Hyvin epäpanostus mutta lämmin kokonaisuus. Sormet onnistuivat jäätymään, karkit loppuivat kesken, meidän rekkojen julisteet olivat tosi mitäänsanomattomia ja mulle tuli matkapahoinvointinen olo, mutta kaikesta huolimatta tää oli tärkeä ja järisyttävä "once in a lifetime"-kokemus.

Abiristeilystä. Aloitin mahtavasti vääntämällä draamaa siitä, miten unohdin mun vyön kotiin - siis sehän oli tosi katastrofi, kun ilman sitä kirsikkaa kakun päällä mun biletysasukokonaisuus oli pilalla! Hellurei ja hellät tunteet... Pääsin aiheesta yli ennen laivaan astumista, ja tunnelma kipusi kattoon viimeistään heti laivan irrottua mantereesta ja konkkaronkan ängettyä päivällispuffettiin. Hirvittävät jonot mutta ihania kalaruokia sun muita, ja tottakai ilmaisia juomia...

No, kolme lasia valkoviiniä ja kaikki olikin sitten ihan älyttömän hauskaa. Jossain vaiheessa palasin hyttiin tuomaan kännykkää lataukseen, ja lyhyehkönkaverin mukaan kylmänrauhallisen hoidetun purjoamisen jälkeen jäinkin sitten muutamaksi tunniksi nukkumaan pois viikon varrella kasaantuneita univelkoja. Ei se ollut suunnitelmissa mutta minkäs teet. En vaan millään kyennyt vastustamaan tyynyn kutsua.

Heräsin viimein joskus ennen puoltayötä tanssimaan tyttöjen kanssa, ja se oli jotain hauskinta pitkään aikaan. Suunnitelmat tekivät toisen täyskäännöksen, kun hyttiin suunnatulla coca colan tankkausreissulla törmäsin ensimmäistä kertaa heräämiseni jälkeen Roopeen, joka sitten olisin siinä vaiheessa ihan valmista kamaa petiin. Vaikka mun tanssijalkaan jäikin vipattamisintoa, loppuyön tunnit kulutettiin lähinnä Onan kanssa hytissä höpisten.


Teinipeilitervehdys. Oikealla näkyvät mun ihanan kevyet piikki-korvakorut.

Mun biletysilta jäi siis aika lyhyeen niiden omien alkuillan "päivä"unieni ja myöhemmin vallanneen vastuuntunto-&huolenpitovaistoni vuoksi. En maksanut koko matkan aikana senttiäkään alkoholista - ei sillä etteikö se olisi ihan kivakin juttu. Seuraavana aamuna heräsin epätavallisen aamuvirkkuna jo kahdeksalta, ja tunnin sängyssä pyörimisen jälkeen läksin yksikseni taxfreehen shoppailemaan. Siellä sainkin tuhlattua rahaa ihan edellisen illankin edestä, ja näistä ostoksista enemmän sitten myöhemmin alkuvuoden muistakin shoppailuista selitettäessä.

Hauskat hetken tanssilattialla, ei darraa seuraavana aamuna, vain muutama epäselvä asia jotka nekin on jo saatu selvitettyä. Aina ei mee niinkuin elokuvissa tai edes omissa kohtuullisen realistisissa mielikuvissa, mutta en valita. Tää kokemus tuskin toistuu, mutta oli ensi risteily sitten missä seurassa tahansa, uskon että siitä saadaan aikaiseksi vielä hauskempi. Olisi hauska kuulla, että miten muilla abeilla meni risteilyt. Oliko yhtä hullunmyllyä vai sataprosenttisesti mahtavaa? Mut yllätettiin tänään töiden (tuuraan kavereita hiihtoloman ajan niiden siivousduunissa) jälkeen sushi-illallisella kynttilöineen kaikkineen. ♥ Oli pakko päästä sanomaan, oon niin ilahtunut. Leikitään tää lomaviikko Roopen kanssa kotia ja yritetään vähän opiskella siinä sivussa. Mulla tosin taas opiskelu vähän jäi, kun meni koko päivä näiden kuvien kanssa säätämiseen ja tekstin kirjoittamiseen. Valikoivaa saamattumuutta kerrakseen. Matikan kirjat tuntuu näyttävän mulle keskaria ja hissan kirjat kiroilee. Ai niin mikä asenneongelma?

# Unisiepparikorvakorut (arvonta)

15. helmikuuta 2013


Tässä mun parin illan yön väkerrysten tulos: sinisillä helmillä väritetyt unisiepparikorvikset. Uskokaa tai älkää mutta nää on tosi kevyet. Kaava on sama kuin tuossa mun yhdessä diy unisieppari -postauksessa, vaikka tietysti vähän sovellettuna muun muassa mittakaavan puolesta. Korviskoukut tein hopealangasta, joten siltä osin nää sopii myös hyvin sellaisille, jotka saa rihkamametalleista allergisia reaktioita.

Mun mielestä noista tulee jossain valossa vähän sellainen kuva, että noi helmet olis kuin kastepisaroita hämähäkinseitissä. Ja eihän nuo ihan identtiset ole, mutta se on sama ihmisten ja käsitöiden kanssa: epäsymmetrisyydet ja pienet virheet tekee meistä tällaisia inhimillisiä ja ainutlaatuisia kuin mitä ollaan.

Mä rakastan hienoja, isoja korvakoruja, mutta oon ihan älyttömän surkea pitämään sellaisia. Vaikka nää ei oo painavat, niin minä + isot roikkuvat korvikset = ei vaan toimi. Käytän nykyään lähinnä vaan rippilahjaksi saamiani kultaisia helminappikorviksia, kun oon niin laiska vaihtamaan näitä.

Jos siellä ruudun toisella puolella nää sattuu iskemään silmään siinä määrin, että ajatukset menee kutakuinkin rataa "oi tollaset olis kyllä kivat" (jos ei itelle niin vaikka kaverille myöhästyneenä ystävänpäivälahjana), niin kommentoi tähän postaukseen jotain ja laita meiliosoite perään. Arvon kiinnostuneiden kesken ainakin yhden parin tällaisia unisiepparikorviksia. :)



Ja jos jotakuta kiinnostaisi tällaiset korvikset mutta ei sinisillä helmillä, tai haluaa tällaiset mutta arpaonni ei lopulta satukaan osumaan omalle kohdalle, niin mä voin ikkupikku korvausta vastaan väkertää näitä lisää ja lähettää haluaville.

Asiasta nakkisalaattiin, tän päiväiset (lue: eiliset) penkkarit meni jäätyneitä sormia, liian nopeasti loppuneita karkkeja, huitomisvilkuttamisesta jämähtäneitä hartia-&selkälihaksia sekä loppumatkan matkapahoinvointista oloa lukuunottamatta vallan täydellisesti. Jos joku oli tsiigailemassa Etelä-Espoon lukioiden penkkariletkaa, niin mä olin se yks mielipuolisesti vilkuttanut blondi afropäinen hörhö. Huomenna (lue: tänään) suunnataan sivistyneisyydestään kuuluisaan tapahtumaan eli perinteiselle abiristeilylle, eli lillumaan ison opiskelijalössin kanssa jollain vanhalla risteilijällä 24 tunniksi jonnekin päin Suomenlahtea. Etukäteen vähän paha sanoa, millaista tulee olemaan ja mitä kaikkea tapahtumaan, joten palaillaan aiheeseen sitten kaikista kokemuksista toivuttua!

ps. Arvonta käynnissä sunnuntaihin 24.2. asti.

# Kukkumatin viettelemä

13. helmikuuta 2013


Sydänkahvainen savimuki, joka meni kaverille synttärilahjaksi, toivottavasti tykkäsi.

Näiden pienten sydämien taakse liimasin kotona magneetit. Pääsivät jääkaapin oveen. :)

Nimikirjaimet ja vuosi.
Nyt oli pullaton laskiainen, miten ihmeessä näin pääsi käymään? Mä oon parantumaton pullahiiri, rakastan kaikenlaisia leipomuksia ja niiden taikinoita. Pari viikkoa takaperin tein minikokoisen (yksi viidesosaa tavallisen kokoisesta) pullataikinan ja söin sen sellaisenaan. Olisin tosin voinut jättää hiivan pois, se oli aika turha lisä, kun eihän sen taikinan alun alkaenkaan ollut tarkoitus päästä paistetuksi asti. Pulputti ja turpoili vatsassa vaan vähän turhankin pitkään.

Nojaa, korvataan ne laskiaispullat huomenna vaikka pizzalla, kuten oon tässä nyt koko illan kuolavana suunpielessä suunnitellut. Roskaruoka on kyllä joskus niin rakkautta. Siis kyllähän sitä nyt joskus vanhempana ehtii omaa ruokavaliotaan muuttaa, vähän niinkuin nuo mun "salakarppaaja"-, eli "rennolla asenteella vähähiilihydraattista ruokavaliota noudattavat"-vanhemmat. Tällä hetkellä kun ei jaksa kiinnostaa ei terveellisyys eikä liikunta. Mitä nyt kerran viikkoon oon yrittänyt ottaa tavaksi käydä zumbatunneilla sun muissa tanssillisissa mummojumpissa, voisin ehkä joskus jopa innostua niistä enemmänkin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun perä rupeaa leviämään siihen malliin, ettei nykyisenkokoisia pöksyjä saa enää ahdettua jalkaan.

On se kummallista, kun kaikki ylimääräinen tuppaa jymähtämään aina johonkin yhteen tiettyyn osastoon. Mulla se on tuo perse&reidet -ympäristö. Muiden on helppo nauraa ja sanoa, ettei niissäkään kyllä mitään ylimääräistä ole. Eihän tätä muut näe, kun ei mun harrastuksiin pahemmin tuo takaliston vilauttelu tai ruumiin epäkohtien esittely kuulu. Kyllä mä päärynävartalon tunnistan, vaikkei tää mistään selkeimmästä päästä olekaan. Että jos mä en olisi näin laiska, alakropan treenaminen voisi tehdä ihan terää. En nyt meinaa laihduttamista vaan sellaista kevyttä kiinteyttämistä. Ei oo järkeä laihduttaa, kun tuloksia saisi aikaiseksi varmaan vaan jollain kylkiluiden poistattamisella, kun rintoja lukuunottamatta yläkropassa ei ole oikein mitään. Tai no onhan kädet ja pää tietysti, mutta ne löytynee rinnattomammiltakin olennoilta.

Öäh mihin jäi se kuuluisa punainen lanka, ketä kiinnostaa, ei ketään, ja miten mä edes tuohon aiheeseen päädyin. Syytän kelloa, joka huutaa yli neljää aamuyöllä ja mun aivoja, jotka toitottaa nonstoppina "mahtava meno, tiukka etukeno..."

Mutta hei, huomenna on edessä penkkarit ja ystävänpäivä! Ensin mainitusta tuskin tulee kovin paljoa kuvia, kun en jaksa/uskalla raahata tuota mun järkkäriä sinne sähellykseen mukaan. Ties vaikka joku järjenjättiläinen viskaisi sen karkkien mukana päin jonkun naperon nuppia. Ystävänpäiväteemaan ja omiin askarteluihini liittyen yritän kuitenkin saada huomiseen iltaan mennessä laitettua tänne yhden jutun, mitä oon muun muassa tässä tänään alkuyöstä työstänyt - kannattaa siis pysyä valppaana, jos allaoleva kuva saa mielenkiinnon heräämään... Mä en tosin herää millään tasolla koko keskiviikkona, jos en nyt pääse nukkumaan asti.

# Neiti Punakulta, jakoavaimella, aulassa

10. helmikuuta 2013

Rembrandts - I'll be there for you

Sain aikaiseksi ihania lusikkaleipiä tällä ohjeella. Välissä oleva vadelmahillo on tosin korvattu äidin tekemällä omenahillolla, mutta hyvin sopi!

Ekalla kierroksella ei tarvinnut kovin kauas lähteä sitä afrikan tähteä etsimään. :D

Saanan tekemä suklaajuustokakku, nam!

Ei voi kieltää etteikö olis söpö!

Sori Janina, mut koska kuvauksellisuus~

Siinä oli äidinkielen tekstitaidosta ja muista viikon rankkuuksista rentoutumista kerrakseen! Vietettiin ihana lauantai-ilta yläasteporukan kesken, pitkästä aikaa niin että jokainen pääsi paikalle. Meitä on kahdeksan hengen porukka, jotka yläasteella jotenkin päädyttiin yhdeksi ryhmittymäksi, vaikka oltiin jakauduttu neljälle eri luokalle. Oltiin niitä koulun randomeja, jotka kiljui ja pukeutui mustiin tai oli muuten vaan outoja. Seiskaluokan "itsensäetsimisaikaa" lukuunottamatta mä tykkäsin tosi paljon yläasteen kouluvuosista.

Yläasteen jälkeen meidän porukka hajosi neljään eri kouluun ja tietenkin siinä väheni sitten roimasti myös yhdessä viettävä aika. Nyt suurimmalla osalla tästä meidän lukiolaispuolesta loppuu lukio, eli hajontaa tapahtuu vielä entistä rankemmin, kun nyt esimerkiksi yksi on jo muuttanut Jyväskylään asti opiskelemaan ja jos nyt  mäkin joudun lähtemään vaikka sinne Tampereelle. Elämäntilanteiden ja aikataulujen yhteensovittaminen hankaloituu entisestään, mutta onneksi porukasta löytyy myös sellaisia aktiivisia "järjestäjä"-ihmisiä. Mä nyt oon malliesimerkki sellaisesta passiivisesta möllöttäjästä, joka menee kyllä mukana muttei itse muista tai jaksa järkkäillä mitään...

Nyyttärimeiningillä saatiin kasaan ennätyksellinen määärä mässättävää, hyvä näin koska itehän olin taas aikatauluneropattina ehtinyt syödä päivän aikana vaan niiden lusikkaleipien taikinaa. Kannoin siis oman korteni kekoon ensimmäisten kuvien leipomuksilla, jotka hetken vallinneesta epätoivosta huolimatta onnistuivat ihan kohtuullisesti ja maistuivat hyviltä. Saana teki suussasulavaa suklaajuustokakkua, joka tuolla yhdessä kuvassa näkyy. Mutta toinen pääteemoista oli lautapelit! Postauksen otsikko paljastaa taikasanat, jotka paljastivat murhaajan ja veivät salapoliisitiimi Helmi&Ona:n voittoon Cluedossa. Itse toivoin erityisesti jotain sellaista peliä, jota pelatessa ei tarvitsisi käyttää aivoja tai refleksinopeutta, ja siihen toiveeseen Afrikan tähti oli loistava valinta kaikessa nostalgiudessaan, vaikka yhtäkään jalokiveä ei kohdalle osunutkaan.

Jos joku elää uskossa, että täysi-ikäiset (tai alle..) nuoret tapaa vaan alkoholin merkeissä (oli meininkinä sitten biletys- tai rauhallisempi tyttöjenilta), tai että muuten kyse on mammareista tai wannabe-absolutisteista, niin ei. Vaikka alkoholi (kohtuullisesti nautittuna) höllentääkin mukavasti kielenkantoja, tekee hauskasta vielä hauskempaa ja rentouttaa sellaisia kiusallisia tilanteita, niin joskus se vaan ei oo yhtään tarpeen. Tää tuli mieleen vaan äidin kautta kuullusta iskän kysymyksestä (että lähinkö ryyppäämään kun en omalla autolla lähtenyt matkaan), mutta oletan, ettei oo ihan epätavallinen oletus. Varsinkin jos ajattelee kauhean mustavalkoisesti.

Sen nyt varmaan arvaa, ettei niiden lautapelien tarkoitus ollut kuin toimia punaisena lankana, josta päästiin mukavasti ajautumaan sivuraiteille kaiken näköisiin muihin puheenaiheisiin. Tuli höpistyä ja vaihdettua kuulumisia, mainittua ja kuultua asioita, jotka yleensä eivät tule puheeksi. Ihanan positiivista vaihtelua tän kaiken stressaamisen keskelle!

//Edit 12.2. - Kiva, mun postausten kuvat taas katoilee eli hajoaa ja jäljelle jää vain yksinäinen kuvateksti jos sitäkään. Ja kiva huomata se pari päivää myöhässä ja sitten ladata ne kuvat uudestaan ja vaihtaa hajonneet linkit ehjiin. Enkä hiffaa yhtään, miks näin tapahtuu ja miks ne hajoo.

# Ajoilta jolloin mun sydän vuodatti sanoja

7. helmikuuta 2013

Alkuviikko lähinnä läskiksi vetoa, liian lyhyitä yöunia, liian pitkiä päikkäreitä ja huonolla menestyksellä matikan prelissä kiemurtelua. Pari yötä enää - mukaan lukien tämä - ja edessä on ensimmäinen mörkö, toiselta nimeltään äidinkielen tekstitaidon yo-koe. Kyseisen yo-kokeen preli (eli harjoitus-yo) meni multa aikalailla plörinäksi. Hyvä jos sain edes kolmasosaa kaikista niistä pisteistä, mitä oli mahdollista saada.

Vaikuttaako kummalliselta, että mokaan äikän kokeen kirjoitustehtävissä, vaikka näin yleisesti ottaen mut voi käsittää ihan hyväksikin kirjoittajaksi, ja määrittelen itsekin äidinkielen yhdeksi vahvimmista kouluaineistani? Syynä lienee se, että mun vahvuus on nimenomaan luova kirjoittaminen, vaikkei siitä aina pisteitä heru eikä sitä koulussa pahemmin opeteta. Tekstitaidon koe vaatisi sellaista jäykkää suhtautumista, asiatietoa, sekä taitoa kirjoittaa halutunlaista palikkatekstiä. Mun tt-vastaukset meinaa aina lipsahtaa sinne esseen puolelle. Pahus.

Ei auta muuta kuin käyttää koko huominen äikän termien opetteluun ja eri vastaustyyppien opetteluun. Kyllähän mä suurimman osan tiedän, mutta kaikki varmaan tietää, että ajatusten ja tiedon paperille saaminen on ihan eri juttu, kuin tietäminen ja osaaminen. Tässä kun pitäisi tietää ihan tarkalleen mitä kirjoittaa, eikä voi sillä tavoin säätää ja soveltaa, kuin mitä mieli tekisi. Toisaalta sitten pitäisi osata soveltaa ja todistaa sensoreille olevansa "kypsä". Onko pakko pullautella ne asiat sille koekonseptille palikoina jos ei halua? Mutta mitäpä sitä ei oman opiskelujatkonsa määrittelevien yo-pisteiden vuoksi tekisi, mitäpä väliä jollain luovuudella...

Kun mulla ei nyt oikein mitään kuvia ole (koska kotona ei ole mitään kivaa ja kuteet on vaan abiverkkarikoosteisia ja ulos en mee jos ei oo pakko) niin jatketaan tekstiteemalla! Saatte huvittaa itseänne mun yläasteaikaisilla, kohtalaisen synkän tunteellisilla kirjoitushuumissani rustaamistani tekstin pätkillä ja runoilla. En ole näitä lähes mitenkään alkuperäisestä muodostaan muuttanut, mitä nyt jotain kirjoitusvirheitä poiminut veks. Jotkut menee överin puolelle kaikessa kuvainnollisuudessaan, ja oon aika varma, että nää kaikki on sellaisten yöllisten flow-hetkien aikana paperille tai oikeastaan kännykän muistikirjaan oksennettuja juttuja. Solahtavatkin aikalailla saman teeman sisään, mutta sellaista junnaamista se elämä noina aikoina tuppasikin olemaan.

Tässä siis muutama, järjestyksessä Ruusumaalaus -kirjoitelma, runot Näkymätön tyttö ja joku nimetön tanka, kymmenen virkkeen - eiku oho - yhdeksän virkkeen kirjoitelma, runot Sydämen lävistänyt, Siivet silkkipaperista ja Me tapettiin rakkaus, sekä viimetteeksi lyhyt kirjoitelma Sokea.











Että muun muassa tällaista soopaa suolsi 14-15-vuotias "yhyy-elämä-on-vaikeeta"-Helmi. Pisteet teille, jotka jaksoitte lukea loppuun asti. :D Saa kertoa jos joku uppos.

Vaikka nää tekstit ei kaikki liity mun elämäntilanteisiin millään lailla, niin en mä enää nykyään koe osaavani tai pystyväni kirjoittamaan tähän tyyliin. Syynä lienee, että elämäntilanne on kaikessa stressipitoisuudessaankin "liian ihanaa ja rauhallista", jotta ajatukset purkautuisivat näin synkän dramaattisina mielentuotteina. Ja ihan hyvä niin. Mielummin kuitenkin helppo&onnellinen elämä ja epäflow-luovuus (ompa pähee sana), kuin novelli-&runokokoelmia kera paha olo & sydänsurut!

# Mutku mahaluun!

3. helmikuuta 2013

Joskus musta tuntuu etten muusta oikeen puhukaan kuin siitä, mitä milloinkin oon haluamassa. Sekä täällä että yleensäkin. Kun tota "mä haluun" jankuttaa tarpeeksi, on siitä ainakin meidän perheessä tullut mahaluu. Ja tästä alaspäin oonkin listannut nyt aika monta mahaluuta.

Mä haluun oman asunnon. Tai en oman, mielellään jonkun kaksion tai kolmion jossa voisin asustella Roopen kanssa. Ensiasuntona kyseessä lienisi vuokrakämppä jostain kerrostalosta, mutta kun vain pääsisin ensikertaa tosissani sisustamaan, niin kyllä siitä kotoisan saisi. Tai henkilökohtaisesti en tarvitsisi kotoisuuteen muuta kuin tutun ja turvallisen ihmisen viereen, mutta sisustamisen houkuttelevan kiehtovuuden huomaa aina, kun kaupoilla kävellessä huomaa jumittuvansa ihasteleman jos jonkinlaista enemmän tai vähemmän turhaa sisustuselementtiä, ja kirjoittavansa niitä muistiin - kuten muun muassa sellainen tetris-pöytälamppu. Vaikka mun nykyisellä huoneella on kokoa, se on niin ahdas ja kaikki on vaan käytännölliseen tyyliin soviteltu mahtumaan sinne, ettei sitä oikeastaan voi sisustaa.


Blondi afro, mulle sopiva uus hiustyyli?

Mä haluun lapsia. Ainakin neljä, koska oon neljälle vauvalle ihanat nimet keksinyt, tai oikeastaan mulla on jo mielessä kolmet nimet per nokka. Tää on tosi abstrakti haaveilun kohde eikä lähelläkään ajankohtaista, ainakin mitä tuota mun järkevää puoliskoa on uskominen. Ensin pitäisi kaiken olla valmista, ennenkuin voi/kannattaa lapsia hankkia. Pöh, mun mielestä elämä ei oo koskaan valmis lapsien hankkimiseen, jos sitä hetkeä rupeaa odottamalla odottamaan. Sitten vaan keksii kaikkia syitä, miksi nyt ei ole vielä hyvä aika. Mutta kyllä mä tiiän, että ihan tähän elämäntilanteeseen ja ikään ei ihan oikein sovi. Nyyh. Ehkä sitten joskus kaksnelosena.

Mä haluun kissanpoikasia. Tää on aika uusi juttu vaikka oonkin jo pidemmän aikaan oon tiedostanut haluavani jossain vaiheessa ainakin toisen kissan. Nyt muhun on iskenyt oikeesti joku sellainen kova kissakuume, jollaisesta kärsin viimeksi joskus ala-asteen viimeisillä luokilla vähän ennen kuin me hankittiin Tiuku.

Haaveilen kahdesta pennusta, toinen voisi olla Tiukun tapaan Cornish Rex ja toinen mielellään Pyhä Birma. Siinä olisi takuulla hyvä pari, toisella mahtava luonne ja toisella upea turkki! Okei, eihän niistä voi etukäteen tietää, mutta kun en birmoihin ole läheisemmin tutustunut, niin en niistä pahemmin oikein muuta tiedäkään kuin vakuuttavan ulkonäön. Rexit on sellaisia kiharaturkkisia laiheliineja, joilla on koiramaisen seurallinen luonne! Voisin varmaan joskus kirjoittaa vähän pidemmänkin jutun tuosta mun Tiukusta.


Joskus mä niin kadehdin sitä, kun toinen saa nukkua päivät pitkät jos siltä tuntuu.

Mä haluun kesätyöpaikan. Valvoin viime yönä viiteen aamulla ja luukutin netin kautta menemään kesätyöhakemuksia viisi suoraa ja kuusi avointa. Ei, yksitoista hakemusta ole tarpeeksi. Sitä voi hakea vaikka sataan paikkaan eikä silti voi olla varma, tuleeko yhdestäkään paikasta edes kutsua haastatteluun. Kun ei ole tarpeeksi koulutusta ja työkokemuskin on vaan hajanaista sillisalaattia. Se on jännää yrittää hakea kesätöitä pikaruokaloista, kaupoista ja jos jonkinmoisista "siisteistä" sisätyöpaikoista, kun aikaisemmissa kesätöissä oon päässyt näyttämään kynteni sillä tavoin käytännönläheisesti joko sormetpäät mullassa tai mansikoissa.

Mä haluun opiskelupaikan Aallosta. Haluun haluun haluun! Tarviiko enempää sanoa? "Ha-ha-ha-haa, kyllä toivoa saa, annetaan tytölle saippuaa!" vastais se yks Disney-piirretty joulupukki. Eikä tästä aiheesta nyt sen enempää.

Mä haluun matkustella, ja se jos mikä on vähän ristiriidassa ton opiskelun ja kesätyön kanssa. Toisaalta tarviin töitä, jotta olis rahaa millä matkustella. Voiskohan kesän lopusta silti irroittaa vaikka pari viikkoa siihen, että voisi viilettää jonnekin päin maailmaa, kuten Yhdysvaltoihin tai kaukoitään? Europan ympäri interrailaus tai USAn lävitse roadtrip taitavat haluamisesta huolimatta jäädä tän kesän osalta vaan haaveeksi, mutta kyllähän sitä nyt johonkin on päästävä.

Haluun ottaa tatuoinnin mutta toisaalta en halua, koska en tiedä mitä siihen ihoon oikein iskisin.


Kun maapallon kauneuden näkee, sitä vain haluaisi koluta sen kokonaan läpi ja korjata kaikki epäkohdat. Ja sitten sitä herää ja tajuaa, miten vähän valtaa yhdellä ihmisellä on vaikuttaa yhtään mihinkään oikeasti merkittävään asiaan.

Ja sitten se kaikki materia. Mikähän kumma siinäkin on, että kaiken haluaminen oikein tiivistyy aina silloin, kun ei oikein olisi edes aikaa ja rahaa haluta tai ainakaan hankkia mitään? Mä voisin jumittua muutamaksi ikuisuudeksi nettiin kuolamaan vaatteita, mekkoja ja kenkiä, metsästäen mahdollisimman edullisia vaihtoehtoja. Ja jopa masokistisesti hiukan nauttisin siitä kidutuksesta, jonka tuntisin löytäessä jonkun ihanan tuotteen, jota en voi saada, koska liian kallis, loppuunmyyty tai tarpeeksi pienet koot loppu.

Mä haluun hiusten kihartimen, vaikken edes pahemmin jaksa hiuksia kiharrella. Haluun valoherätyskellon, vaikken edes uskoisi herääväni sen voimasta. Haluun lämmitettävän säkkituolimaisen nojatuolin, vaikken edes usko sellaisia olevan edullisesti tarjolla. Haluun kokeilla bb-voidetta, epilaattoria ja jotain sellaisia hiuksille ja kynsille hyvää tekeviä pillereitä. Miksi ihmeessä? No mutku mä vaan haluun. Haluun valokuvauskurssille, sushikurssille, sekä jollekin kielikurssille lukemaan saksaa tai venäjää tai jotain muuta jännää kieltä. Jaa niin missäköhän välissä oikein ehtis?

Tässä ei tainnut olla läheskään kaikkea mun viime aikaisista haluamisen kohteista, mutta riittävästi varmaan avaamaan teille vähän tätä mun pinnallisen puoleista sielunmaisemaa. Löytyykö ketään muuta, joka löytää ittensä joka käänteestä haluamasta jotain realistista tai epärealistista?


Joku oli tehnyt tällaisen meidän koulun seinään. Pätee aika hyvin tänne kylmään pohjolaan.

Raahauduin pari päivää sitten opon luokse juttelemaan mun jatko-opintosuunnitelmista ja motivaatiosta. Hänen kantansa oli, että kannattaisi hakea Tampereelle, jos tää kyseinen ammatti kerta on mun unelma-ammatti, jonka haluan saavuttaa. Ja kun ammatti kuitenkin olisi sitten jotain mun omaa. Sellaista, jonka toteuttamatta jättäminen saattaisi myöhemmin pikkasen vituttaa, jos se olisi jäänyt sikseenvain sen takia, ettei kykene elämään jonkin aikaa viikonloppusuhteessa.

Onneksi meidän sukupolvi on myös ensivuoden haussa "ensisijaisia". Eli jos/kun esimerkiksi minä hakisin silloin uudestaan arkkitehtilinjalle, saisin silläkin kerralla hakupisteisiini mukaan sen paljon merkitsevän ensisijaisuuspisteen, huolimatta siitä, että olisin jo tänä keväänä kertaalleen hakenut ja ehkä päässytkin jonnekin opiskelemaan. Toisin sanoen ollaan tasoissa ens keväänä hakevien ysifemmojen kanssa, hah!

Voisin tän postauksen jälkeen vääntäytyä lukemaan matikkaa. Yritin aloittaa perjantaina, mutten saanut tehtyä edes sitä ensimmäistä tehtävää, joka liittyi jotenkin johonkin yksikköympyrään. Tosin se nyt oli muutenkin vähän sellainen luuserifiilispäivä - ei mennyt kauaa, kun olin jo ihan valmista kamaa juoksemaan suoraan sänkyyn pillittämään sitä, ettei mistään tuu mitään ja että matikalla on varmasti jotain henkilökohtaista kaunaa mua kohtaan.

Mutta ehkä parempi onni tällä yrittämällä. Ja hei kiitos kaikille viime postaukseen tsemppauskommentteja lähettäneille!
© Helmihytti • Theme by Maira G.