DIY - Kamala farkkuhame käyttökelpoiseksi

9 kommenttia:
Tämän postauksen julkaisuaika on etukäteen ajastettu.
farkkuhame-tuunaus

Mä taisin joskus esitellä täällä joitain mun ikivanhoja ala- ja yläasteella tekemiä käsitöitä. Toinen niistä oli kamala säkkimäinen hirveästä kankaasta tehty mekko, ja toinen tylsä puoleen sääreen ylttävä farkkuhame. Jälkimmäisen tein joskus ala-asteella, ja siinä missä se mulla nykyään ylettyy puoleen sääreen, silloin se taisi olla lähes maahan asti. Ja kooltaan hiukan iso, että mitä se silloin ei pysynyt päällä, niin käy mun lantiolla ihan täydellisesti.

En oo tainnut koskaan käyttää sitä. Ei kyllä oo mikään ihme.

farkkuhame-tuunaus

Nyt oli kuitenkin tän kamalan hameen vuoro joutua käsittelyyn. Multa löytyi huuto.netistä yhden kangaspaketin osana tullutta nudea pitsikangasta, jolle en oikein keksinyt järkevää käyttöä. Tummansininen ja nude sopii musta hyvin yhteen (kuten sininen ylppärimekko & nudet kengät -yhdistelmästä saattoi huomata), joten päätin kokeilla yhdistää nämä kaksi kelvotonta osaa.

En tahtonut rikkoa mekon hyviä puolia, kuten hyvää yläreunaa ja vetoketjua, joten päätin mennä hameen ehdoilla, ja jatkaa pituutta maksihameeksi asti. En omista ainuttakaan pitkää hametta, enkä myöskään tunne mitään suurta houkusta hankkia sellaista, vaikka niitä nyt tunkeekin ihan joka tuutista tän hetkisten villitysten nojalla. Mutta minkäs yhden maksihameen tekemisen estäisi, siinä ainakin näkisi, sopiiko tällaiselle hobitille pitkät helmat.

farkkuhame-tuunaus farkkuhame-tuunaus

Koska en halua vilautella takalistoani tai muita intiimialueita, aluksi mittailtiin, kuinka pitkälle peittävää kangasta tulisi olla. Tahdoin kuitenkin pitsin mukaan heti alusta alkaen, jonka vuoksi ompelin sitä yhden kapean kaitaleen verran heti hameen yläreunaan.

farkkuhame-tuunaus farkkuhame-tuunaus

Ylimmän kaistaleen kangas meinasi loppua kesken, eivätkä ne päättyneet aivan tasan, mutta ei ollut aikaa välittää (sillä päädyin tekemään tätä sopivasti pakkaamispäivänä).

farkkuhame-tuunaus

Sen jälkeen leikattiin helma katki korkeudelta, joka peittää juuri ja juuri kriittiset paikat, ja josta voidaan jatkaa pitsikaistaleella.

farkkuhame-tuunaus farkkuhame-tuunaus

Oikeat puolet vastakkain ja suoralla ompelu. Saman toistoa jokaisen vaakaraidan osalta. Ompelusta jäänet saumavarat käänsin ja ompelin kiinni aina sinisen kaistaleen puolelle, jotteivät ne paistaisi pitsin alta esiin.

farkkuhame-tuunaus

Ja silloin kun kangas ei ole venyvää tai liehuvaa, kannattaa tehdä halkioe. Kummasti heti helpompaa kävellä.

farkkuhame-tuunaus

Onneksi tuo verhokangasmainen pitsi ei ole kovin purkautuvaa sorttia, eikä päätteilyiden suhteen tarvinnut olla niin tarkka. Lopputuloksesta tuli aika nätti, vaikka kiireisenä häseltäessä tulikin vähän mokailtua.

Harmittaa, kun tuo vei liikaa tilaa ja on väriensä puolesta niin vaikeasti yhdistettävissä mihinkäään, että olisin voinut ottaa sen reissuun mukaan. Mutta kyllä tuo varmaan käyttöön pääsee vielä myöhemmin kesällä, jos vaan uskallan.

Vai kehtaako tällainen hame päällään kulkea ihmisten ilmoilla?

Rakkaus ehkä ikuinen

7 kommenttia:
Tämän postauksen julkaisuaika on etukäteen ajastettu.
 
Mä en tiedä, kuinka paljon ihmiset jaksaa kuunnella sitä, kun toiset avautuu niiden rakkauselämästä. Tai suhdekiemuroista, parisuhdedraamasta, iloista, suruista ja likaisista yksityiskohdista. Mä jaksan kuunnella, oon siinä hyvä ja yleensä multa löytyy oikeat sanat vastata. Mutta siitä en tykkää, jos ne kiemurat ja draamat osuu omalle kohdalle. Kuten tuskin tykkää suurin osa muistakaan ihmisistä.

Koska tänään on tärkeä päivä, ajattelin kertoa teille siitä, miten mun ja Roopen suhde sai alkunsa. Vähän lyhennetysti ja yksityisasiat pois jättäen, mutta muuten totuudenmukaisesti. Apuna tätä kirjoittaessa mulla on muutama mun yläasteella kirjoittamista päiväkirjoista. Jonkin verran ällöromantiikkaa luvassa, koska osa jutuista on kuin elokuvan käsikirjoituksesta. Tämän hetken ja mun 15-vuotiaan minäni välillä on aika iso kuilu, vaikka silloin kuvittelinkin olevani hyvinkin kypsä ja lähestulkoon aikuinen. Mutta kukapa ei kuvittelis.

Tää on sitten aika pitkä, kun on ehtinyt jo olla aika pitkä yhteinen historia. Ja älkää hämääntykö, kun kuvat ei mee samassa aikajärjestyksessä tekstin kanssa - meistä ei yläasteajoilta mitenkään pahemmin kuvia ole. Mutta aloitetaan.

Mun vanhemmat jaksoivat yhdessä vaiheessa nauraa sille, miten tää mun ja Roopen juttu oli oikeasti etukäteen sovittu diili. Syy tähän on, että tosiasiassa me tavattiin jo eskarissa. "Tämä tarina sai alkunsa jo vuonna 2000!" No ei nyt sentään. Kun ei mullakaan oikeastaan ole eskariajoilta mitään muistoja Roopesta, mutta ei sen puoleen Roopellakaan musta.

Toisen kerran me tavattiin yläasteella, kun päädyttiin kummatkin matikkaluokalle. Mä tunnistin Roopen, vaikka tuo ei tosiaan tiennyt meidän yhteisestä eskaritaustasta vasta kun itse sitten hänelle joskus asiasta mainitsin.

Pelattiin ekana koulupäivänä sellaisia tutustumispelejä. Yksi oli sellainen, jossa luokka jaetaan kahtia lakanan eri puolille, ja lakanan vastakkaisille puolille asetetaan henkilöt. Sitten lakana lasketaan, ja ensimmäisenä toisen nimen sanonut voittaa. Mä satuin vastatusten Roopen kanssa, ja taisin hävitä.

Toinen meitä yhdistänyt tekijä oli se, että aloitin yläasteen alkaessa sattumalta saman harrastuksen, jossa myös Roope kävi. Eli karaten. Se oli multa aika suuri harppaus ja joidenkin mielestä varmaan järkyttävä takinkääntö, kun lupaava nuori voimistelija lopettaa ja rupeaa yhtäkkiä karatekaksi. :D

Näitä yhdistäviä tekijöitä lukuun ottamatta seiskaluokalla ei tapahtunut mitään erityistä. Ala-asteaikainen kolmen hengen ryhmä oli hajonnut ja mä etsin itseäni. Olin aika poikatyttö, enkä oikeastaan kauheasti halua muistella sitä aikaa. Pukeuduin mustaan huppariin ja opettelin käyttämään farkkuja. Leikkasin kämäsen otsatukan. Mulla oli pitkät kynnet ja jotkut pojat kutsuivat mua korppikotkaksi. Karatessa mun pitkä letti oli kuin ruoska. Jollain kotitaloustunnilla ärsyynnyin, kun yksi poika söi kokoajan ruuan valmistukseen tarkoitettuja raaka-aineita, ja kalautin sitä lasisella mehukannulla päähän. Hävetti.

Pidin mielessäni listaa kivoilta vaikuttavista pojista mutten ollut kunnolla tai oikeasti ihastunut kehenkään. Alkukeväästä 2008 yksi mun luokkakaveri selvitti mulle Roopen puhelinnumeron, mutta enhän mä sille mitään kirjottaa uskaltanut, herranjumala sentää.

Seiskaluokan jälkeisenä kesänä oli yksi tapahtuma, joka muutti aika paljon: karaten kesäleiri. Mun ja parin muun tytön huone osui Roopen ja muutaman muun pojan kanssa vierekkäin, ja samalla erilleen kaikesta muusta leiriporukasta. Riehuttiin välillä edestakas huoneiden väliä, ja jotenkin jossain vaiheessa paljastin että "häähää, mulla onkin sun numero!" Menin kyllä heti perään lankaan, kun tuo vastas oven toiselta puolen "en usko, soita ja todista", ja kun sitten soitin niin "häähää, niin mullaki sun". Siitä lähti meidän tekstaaminen.

Kasiluokka oli meidän suhteen osalta pitkälti samaa kuin seiskaluokka. Ainoa muutos oli se, että tekstattiin, skypetettiin ja puhuttiin facebookissa vaihtelevin määrin. Ja että ainakin päiväkirjan mukaan tunsin oloni "riippuvaiseksi" siitä että toinen myös vastaa. Ja että ilahduin aina erityisesti, jos Roope sattui samoihin treeneihin. Ja vielä enemmän, jos satuttiin pariksi jossain paritekniikkaharjoituksessa. Ja että päiväkirjassa kirjoitin jo rakkaudesta.

Yksi kasiluokan kohokohdista ja mun onnenhetkistä oli kuitenkin itsenäisyyspäivätanssit, jotka merkitsivät vähän samaa kuin lukion vanhojentanssit. Me päädyttiin kuin täydellisen yhteensattuman kautta pariksi, kun mä liityin tanssijoihin vapaaehtoisena mutta yhden tanssitunnin verran myöhässä, kun taas Roope oli yksi niistä pojista, jotka oli määrätty/pyydetty osallistumaan, ja ilmaantui paikalle muuten vain myöhässä.

Se yhdessä tanssiminen oli sellainen yhdistävä kokemus, joka tietyllä tapaa selkeytti mun omia tunteita Roopea kohtaan. Tai no, sen jälkeen mäen oikein muusta puhunutkaan kuin siitä, miten kaaauhean rakastunut olen, vaikka ihastuksen vaaleanpunainen kupla se taisi niihin aikoihin olla.

Toinen kohokohta oli maaliskuussa stadissa järjestetty tapahtuma (Japanipäivät), jonne uskalsin kuin uskalsinkin kysyä Roopea lähtemään mun seuraksi. Siellä japanipäivillä oli muun muassa budonäytöksiä, kalligrafi-, manga- ja origamipajoja. Se oli tosi hyvä päivä. Mä taittelin sinisen origamisydämen, Roope vaaleanpunaisen sammakon. Vaihdettiin niitä, ja uskokaa tai älkää, mutta se on mulla vieläkin tallessa.

Ai että olinko vähän ihastunut? Kun tuon päivän päätteeksi vielä sain ensimmäistä kertaa halata Roopea, niin jos tähän asti päiväkirjan sisällöstä edes puolet oli jotain muuta, kuin ihastuneen teinitytön hehkutusta ja pohtimista, niin sen jälkeen sitä oli enää max 15 prosenttia.

Varmaan kaikki, jotka ovat joskus olleet korviaan myötä ihastuneita, tietävät millaista on odottaa että toinen vastaisi tekstiviestiin, millaista on tavoitella toisen katsetta ja kohdata se, ja miten vatsassa sisäelimet tuntuu rupeevan tanssimaan ripaskaa, kun toinen katsoo kohti ja hymyilee.

Ihastuminen on ihana fiilis, mutta toisaalta voi myös niin helposti pilata vaikka koko viikon, jos yhtäkkiä toisen katsetta ei enää kohtaakaan. Sitä ajattelee toista kun ei osaa olla ajattelemattakaan, ja silloin kun yrittää olla ajattelematta, koko olo tuntuu rikkinäiseltä ja tyhjältä. Kunnes yksi tekstari voikin taas saada koko elämän hetkeksi hymyilemään.

Kasiluokan loppukeväänä ja kesälomalla meidän välit jatkuivat hyvin paljon samanlaisina kuin ennenkin. Sillä erolla, että mua rupes enemmän ja enemmän häiritsemään se, etten kunnolla tiennyt, mitä toinen musta ajatteli. Roope sai mopokortin ja mä jossain vaiheessa mä pääsin sen kyytiin. Se oli silloin ihaninta ikinä, toisen takana mopon selässä istuminen ja halaamalla kiinni pitäminen.

Ysiluokka oli hyvin epäselvää aikaa. Mä elin lähes koko sen ajan jatkuvassa epätiedossa, että mitä me ollaan, missä mennään ja mitä meinataan. Mun tarve saada vastakaikua kasvoi aina pikkuhiljaa. Alkumetreillä se oli luokkaa "voi kun se vastais mun tekstariin". Sitten "voi kun hyvän yön toivotuksen perässä olisi sydän". Sitten "voi kun se haluais tavata mut". Sitten "voi kun se halais mua". Sitten "voi kun se sanoin mitä se tuntee mua kohtaan", ja siihen me jäätiinkin junnaamaan aika pitkäksi aikaa.

En päässy yli enkä ympäri. Otin yhteyttä ja odotin kärsivällisesti vastausta, mutta joskus se ei vaan tuottanut tulosta. Kuitenkin aina siinä vaiheessa, kun löin hanskat tiskiin että ei vittu sitte, niin silloin se sattu laittamaan mulle viestiä. Ja mä olin tietty heti taas ihan koukussa.

Mä muistan kristallinkirkkaasti meidän ensisuudelman päivämäärän ja koko sen tilanteen. Ne oli viimeisiä mopokelejä, iltaisin alkoi jo pakastaa. Mä palelin ruskeessa nahkatakissani, kun mentiin mopoilureissun lopuksi yhden läheisen rannan laiturin nokkaan seisoskelemaan. Meri oli ihan tyyni, hengitys höyrysi ja taivaalla meren puolella loisti täysikuu, selän takana oranssit katuvalot. Miltä ensisuudelmat yleensä tuntuu? Märältä. Mutta oli se silti tosi romanttista. Olin sen jälkeen pari viikkoa ihan pilvissä.

Me varjeltiin aika tarkasti meidän välistä säätämistä. Tai no, mä kyllä purin jonkun verran sydäntäni parhaimmille kavereille, muuten olisin varmaan haljennut. Roope ei tainnut kertoa kellekään kaverilleen, enkä mä paljastanut mitään mun vanhemmille. Tai kyllä ne tiesi että me ollaan kavereita, mutta en mä sen enempää kehdannut paljastaa, kun en itsekään tiennyt, mitä meidän juttu oikein tarkoitti. Kukaan, jolle en asiasta aikaisemmin ollut puhunut, ei koskaan tullut päin naamaa kysymään mitään mun ja Roopen jutusta. Tai jos tuli, kaikki kiellettiin. Mulle se oli ihan okei, kunhan vaan meidän välit pysyivät kunnossa eikä kukaan häirinnyt. Tai totta puhuen mä jaksoin sitä 1,5 vuotta. Sen jälkeen mä halusin selkeän vastauksen että mikä on homman nimi, seurustellaanko me vai ei.

Ei liene ihan oikein painostaa toista kertomaan tunteistaan, mutta ehkä tuon puolentoista vuoden jälkeen oli jo ihan oikeutettua kuulla ääneen, pitääkö toinen musta vai ei. Ysiluokan lopputalvi ja kevät olivat niin kamalan epäselvää aikaa, etten kauheasti halua edes ajatella sitä. Me luultiin, että meidän läheiset välit paljastui ja sovittiin että okei, seurustellaan nyt sitten. Mä olin jo aikaisemmin syksyllä alkanut meidän tyttöjen porukan lisäksi viettämään välitunneilla aikaa myös meidän luokkalaisten poikien seurassa. Olin aika kameleontti, sopeuduin helposti eri porukoihin. Yritin näin viettää Roopen lähellä vähän enemmän aikaa, vaikka en koskaan oikein tahtonut selkeästi näyttää, että tulin juurikin vain hänen läsnäolonsa vuoksi porukkaan.

Mutta se ei oikein toiminut. Kaikki oli edelleen aika epäselvää, ja se sama epätietoisuus sen kuin jatkoi elämistään. Välillä meni hyvin, mutta usein tunsin ettei ollut riittävästi läheisyyttä, ja että mun tunteet Roopea kohtaan olivat voimakkaammat kuin toistepäin. Ei se ollut oikeaa seurustelua, jonka takia ei enää edes ajatella sitä sellaisena. Mä lähdin huhtikuussa viikoksi Japaniin mun isän sisarusten kanssa, ja hyvin piakkoin sieltä palattuani me erottiin. Tai siis mut jätettiin, ja olin aika rikki.

Sovittiin että jatketaan ystävinä. Ja näin jatkui seuraavat kolme kuukautta. Puhtaasti ystävinä, vaikka en mä tunteistani eroon päässyt. Mutta mä selvisin siitä, vaikka me nähtiin niin koulussa kuin karatetreeneissä. Olihan sitä jotain draamaakin, mutta selvisin siitäkin. Siinä vaiheessa kun peruskoulu oli loppuun lusittu ja alettiin nauttia kesälomasta, mä rupesin pikku hiljaa harkitsemaan, että jospa ees yrittäisin päästä yli tunteistani. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Yhtäkkiä Roope alkoikin ottaa muhun useemmin yhteyttä. Kunnes kaikki johti siihen, että se kysyi mua leffaan.

Oli kesäkuun loppupuoli kun me sitten mentiin sinne leffaan. Katsottiin The A-Team, pyörittiin ympäri stadia ja niin edespäin. Juteltiin paljon, pitkästä aikaa kasvotusten. Ja kun se sitten lopulta sanoi haluavansa mut takaisin, mä en edes harkinnut kieltäytyväni. Ja näin me saatiin uusi alku. Kunnollinen alku. Olin silloin 15-vuotias.

Pari vuotta hidasta etenemistä loi hyvän pohjan vakaalle suhteelle. Tai ainakin näin se teki meidän suhteelle, varsinkin kun oltiin vielä niin nuoria. Ja sitä kaikkea säätämistä ja seurusteluyritystä seuranneet "pelkkiä ystäviä"-kuukaudet kasvattivat mua henkisesti niin paljon, ettei sen kokeminen näin jälkeenpäin ajateltuna harmita enää yhtään, vaikka se silloin olikin vaikeaa.

Vaikka mä oon meidän suhteen osalta tukevasti jalat maassa, en nää syytä, miksen voisi haaveilla ja suunnitella yhteistä tulevaisuutta. Ei mikään parisuhde oo täydellinen kuten eivät sen osapuoletkaan, ja kyllä meilläkin on huonot hetkemme. Mutta kun niistä selviytyminen ei tuota ongelmia ja hyviä hetkiä on ylivoimaisesti enemmän, enkä mä näe ainuttakaan syytä, miksi tän pitäis loppua.

Ja mikäli mitään traagista ei ole tapahtunut, me vietetään tällä hetkellä meidän kolmatta vuosipäivää jossain päin Eurooppaa. Missä päin, sitä en itsekään tätä kirjoittaessani osaa vielä ennustaa. Selviää varmasti sieltä pienen varpusen facebook-sivulta. :)


Monta onnellista vuotta, toivottavasti monta vielä lisää.

DIY - Liian ison paidan vaihtoehtoinen virka

3 kommenttia:
Tämän postauksen julkaisuaika on etukäteen ajastettu.
ison-paidan-tuunaus

Tästä ei DIY:t paljon helpommaksi, yksinkertaisemmaksi tai nopeammaksi enää mee. Tai en tiedä voiko tätä edes DIY:ksi kutsua, kun kuka tahansa varmasti osaisi ja jossain alitajunnasaan tietääkin tämän, mutta eihän se välttämättä aina tule mieleen. Silloin tarvitaan joku muu möläyttämään ääneen niitä ideoita, jotka eivät vain millään tule mieleen, vaikka ainekset niihin olisivat ihan siinä silmien edessä.

En usko että oon ainoa, joka ostaa joskus vaatteita, jotka ovat ihania mutteivät sovi kuin valettu. Lienee usein tällaisten heräteostoksiin ja äkkinäisiin päätöksiin sortuvien vaiva. Kaapista saattaa löytyä yksi sun toinen turha vaatekappale, jossa on täydellinen printti tai kuva, mutta malli on kamala tai koko väärä. Ja vaikka vaatekaappi pursuaa yliannostusta, ei raaski antaa eteenpäin, myydä tai heittää pois, kun ajattelee että "ehkä tälle joskus tulee jotain käyttöä".

Multa löytyy parisen överi-isoa paitaa, joista yhdelle kehitin nyt uuden käyttötavan. Ja ilman, että paita itse kärsisi mitään radikaaleja muutoksia, kun ei tarvittu edes ompelukonetta! Melkeen liianki simppeliä mun makuun, haha. Tää onkin enemmänkin vaihtoehtoinen tapa käyttää tavallista paitaa, kuin tuunausesimerkki.

Liian leveä paita ihanalla printillä, jonka kaula-aikon läpi pujahdin niin, että paita jäi killumaan hameenomaisesti lanteille. Näyttivät sellaisinaan ihan pussihousuilta, ei ihan mun makuun. Nappasin hihoista kiinni ja solmin toiselle puolen, ujutin palmikkovyön mukaan asusteeksi. Ja kappas, siitä L kokoisesta teltasta syntyi kesäinen hame!

ison-paidan-tuunaus ison-paidan-tuunaus ison-paidan-tuunaus ison-paidan-tuunaus ison-paidan-tuunaus ison-paidan-tuunaus ison-paidan-tuunaus

Kätevää on myös se, että mallia voi itse säätää sen mukaan mitä mieli tekee ja kuinka kangas antaa periksi. Ja jos solmu ei meinaa pysyä paikoillaan tai kiinni, ota avuksi pari hakaneulaa.

Mikäli löytyy väärän mallinen ja liian iso paita, joka sopisi hameeksi, mutta kaula-aukko ei ole tarpeeksi laaja, että se läpi mahtuu menemään, punnitse kummasta on enemmän iloa, turhasta paidasta vai nätistä hameesta. Jos paita voitti, tästä postauksesta ei liene apua. Jos hame voitti, ota sakset, leikkele kaula-aukko riittävän isoksi ja tee paidasta lopullisesti hame.

Nyt mulla on turhasta paidasta tehty kietaisuhame. Mitäs sitten kun mun kaapissa lojuu turhia kietaisuhameita (siis sellaisia ihan oikeita), niin teenkö mä niistä sitten paitoja? Ehkä jotain tätä haastavampaa (ja mielenkiintoisempaa) ainakin.

# Yleensä oma pikku ämmässuo

5 kommenttia:
Tämän postauksen julkaisuaika on etukäteen ajastettu.

Tytöillä on aina siistit huoneet ja sisustukset ihan vimpan päälle. Hyvinvoivia huonekasveja ja iso vaatekaappi. Sänky aina pedattuna ja lattialla puhdas matto.

Oonko mä tyttö ollenkaan, vai lieneekö noi normit vain myyttejä. Mä toteutin yo-juhlia edeltäneenä viikonloppuna ihmeen, kun sain siivottua mun huoneen katonrajasta lattian nurkkiin, ja tavarat järjestykseen. Tästä johtuu se, ettei tää huonepostaus vastaa yhtään sitä tavallista todellisuutta, jolloin kaikilla muilla paitsi Tiukulla ja mulla on ongelmia kävellä mun huoneessa, kun lattialle on unohtunut niin paljon kaikenlaista tavaraa.



En oo tähän asti koskaan välittänyt tuon taivaallista sisustuksesta. Mun huonekalut ovat olleet niitä, jotka vanhemmat ovat sinne tuoneet, eli lähinnä sukulaisten vanhoja ja IKEAsta ostettuja ilmestyksiä. Mä uskon, että kun muutan omaan kotiin, otan alusta alkaen sisustuksen ja kodin siisteyden ylläpidon suhteen ihan erilaisen asenteen, mutta niin kauan kuin asun vanhempien luona, vannon vaan rentouden ja käytännöllisyyden nimeen. Tai miten vain, kunhan vaan saa tavarat mahtumaan huoneeseen. Paha tapa vähän hamstrata kaikkea "muistoesineitä" joista ei viitsi luopua ja esimerkiksi askartelutarvikkeita, koska "ehkä mä joskus tarviin tämmösiä".

En myöskään pahemmin välitä, millaiset pussilakanat sänkyyni laitan, kunhan vaan kaivan jotkut vapaanaolevat kaapista. Mattoanikaan en ole itse valinnut, se on joku jonka iskä osti kohtuullisen edullisesti viime talvena, koska mun huoneen lattia oli kylmä kuin luistinrata. Ei se kauaa oo ehtinyt mulla olemaan, kun tarkkasilmäisimmät voivat bongata kuivuneiden kissanoksennusten jämiä. Tiukusta kun on aina niin mukavaa oksentaa aina kaikkein vaikeimpiin paikkoihin, kuten juuri matoille tai vaikka pöydän alle, että siivotessa varmasti kolauttaa päänsä. Mulla ei ole huonekasveja, koska en osaa pitää niitä hengissä.



Mun huoneen pääelementit ovat tiiliseinä, sänky, vaatekaappi&kirjahylly ja kirjoituspöytä. Kahta ensimmäiseksi mainittua rakastan, mutta kirjoituspöytä on vähän sottanen, kun se lienee jomman kumman iskän sisaruksista entinen, ja vaatekaappi&kirjahylly ovat liian ahtaita.

Meidän kotoa löytyy kasapäin kaikenlaisia itsetehtyjä savikuppeja sun muita, sillä ollaan kaikki lapset käyty ainakin jonkin aikaa gräsassa. Mä sijoitin huoneeseeni kolme oma tekemääni työtä, kuten norsusäästöpossun, maljakon ja korupuun, johon sain viimein väännettyä rautalangasta nuo "oksat", joilla korut sijoitin. Lisäksi nappasin myös yhden Henrin tekemän savikipon avainkupiksi, koska tavarat ehkä pysyisivät paremmin tallessa, jos niillä on joku tietty paikka.



Myös se sovitusnukke toimii hyvin sisustuselementtinä, tai vaihtoehtoisesti ihan hyötykäytössä. Ompelukoneen tungin kirjoituspöydän laatikkoon odottamaan seuraavaa ompeluprojektia. Tavaransäilytystilasta mulla on tavaroiden määrästä johtuen liian vähän, jonka vuoksi kaikki laatikot ovat täynnä, vaatekaappi on superahdas, ja vaikka tässä huoneessa on kokoa, sekään ei tunnu riittävän.

Mun huone on talvisin kaikkein kylmin ja kesäisin kaikkein kuumin huone. Sen sijainti suhteessa muihin huoneisiin on ihana, koska se on vähän erillään muista. Ainut ikävä asia on kohtalaisen pitkä matka vessaan. Mun ovi on liukuovi, joka ajaa ihan okei asiansa, mutta jollaista en kyllä mitenkään painokkaasti suosi. Sitä kun ei saa edes tiiviisti kiinni.



Jos mun yo-juhlissa vierailleille, harvemmin meillä vieraileville henkilöille olisi yrittänyt vakuuttaa, että mun huone ei oo koskaan ollut niin siisti tai kun nyt, tai että yleensä ulkonäkö on luokkaa "kuin pommin jäljiltä", tuskin olisi moni uskonut. :)

Tällaisessa kolossa minä elelen, seuraavan kerran tällaista juttua saattaa kuulua sitten, kun joskus enemmin tai myöhemmin muutan omaan kämppään. Onko muilla huoneet ihan vimpan päälle, vai onko ihan ok jos, joskus vähän pääsee repsahtamaan?

ps. Kuinka monta sydäntä mun huoneesta voi yhteensä bongata? :D

# Kuukausi sitten

Ei kommentteja:
Tämän postauksen julkaisuaika on etukäteen ajastettu.


Muutama kuva suunnilleen kuukauden takaa, äitienpäivänä valkovuokkojen maailmanvalloituksen aikaan napattuja räpsyjä. Kuukausi sitten luin matikkaa, ompelin mekkoa, yritin säästää ja suunnittelin sekä interrailia että ylioppilasjuhlia. Kuukausi sitten mä pakoilin matikan lukemista ja stressasin siitä kokeesta, yo-mekosta, hiusten väristä, lopullisista yo-numeroista, raha-asioista, matkajärjestelyistä ja monesta muusta asiasta.

Kuukausi sitten tuli vihdoin se kauan odotettu kevät, mutta mä elin lähinnä sisätiloissa ja missasin kevään ensimmäiset merkit. Kaivoin vuosi sitten ostamani jopon esiin, meinasin mennä sekaisin kaikkien huuto.net -kohteideni kanssa, ja muokkasin blogin ulkoasun vähän raikkaampiin sävyihin. Seurasin Suomen pärjäämistä lätkässä, lainasin naamani kummisedän vaimon nettisivulle yhteen kuvaan ja katselin, kuinka äiti harjoitteli kotona sisällä golf-lyöntien linjaa pölyhuiskun avulla.


Kuukausi sitten mulla ei ollut tarkkaa havaintoa siitä, millaista elämäni kuukautta myöhemmin oikein olisi. Eikä sitä loppujen lopuksi voikaan todella tuntea todeksi muuta kuin sen hetken, jota elää. Vaikka toki nykyhetkikin voi joskus olla ihan epärealistisen ihmeellistä ja ihanaa. Muistatteko yhtään sellaista hetkeä elämästänne?

# Reilausrinkan syövereissä

2 kommenttia:
Tämän postauksen julkaisuaika on etukäteen ajastettu.

Monissa paikoissa netissä ohjeistettiin, että reilaamaan kannattaa lähteä puolitäydellä rinkalla. Vaikka mä kuinka yritin, niin en mä osannut estää sitä täyttymistä. Mutta niin kauan kuin jaksan kantaa kaiken sen mitä mukaani otan, en jaksa murehtia, vaikka ylimääräistä tilaa kaikelle matkamuistotilpehöörille ei olisikaan. Voihan niitä vaikka postittaa kotiin, jos kuljetustilaa ei löydy.

Tässä kuitenkin listaa siitä, mitä kaikkea oikein pakkasin mukaan. Ja kuten sanottu, mä yritin olla kriittinen, ja pakata vain tärkeimmät mutta kuitenkin kaiken tarpeellisen. Miten voikaan pelkkä pakkaaminenkin olla jo näin vaikea...



Sain lainaan Laurin joskus vuosia sitten partiossa käyttämän rinkan, se oli juuri sopivan kokoinen. Toinen kassi toimittaa päiväkassin virkaa, sain sen ylppärilahjaksi kummisedältäni: vesi- ja ilmatiivislaukku, jonka vetoketjua on vaikea saada auki. Suojaa siis niin säiltä kuin taskuvarkailta. Ja tuo väri nyt muutenkin karkoittaa kaikki, mutta käytännöllisyys meni nyt ulkonäön edelle. Lisäksi vielä yksi kangaskassi, ja rulla muovikasseja.



Piti valita mahdollisimman monipuolia vaatekappaleita, joten muun muassa ne liukuvärjätyt shortsit saivat epäkäytännöllisen värinsä vuoksi sanoa heihei. Mukaan päätyivät lököshortsit ja kahdet erilaiset farkkushortsit, yhdet mustat farkut ja yhdet pitkälahkeiset lökärit.



Näistä oli niin vaikea päättää, mitä ottaa ja mitä ei. Karsinnassa jatkoon pääsivät neljä erilaista perustoppia ja kaksi solmullista t-paitaa, kaksi pitkähihaista, yksi tuubitoppi ja yksi kyljistä avoin toppi.



Sukkakasa, monenmoisia alushousuja pusseissa, kahdet rintsikat, yksi valkoinen bandeau sekä mustat bikinit.



Hellemekko ja playsuit, molempiin sopiva vyö sekä varmuuden vuoksi yhdet sukkahousut.



Partioaitasta mukaan lähtenyt ihana hellehattu, ohut huivi, yksi neuletakki, nahkatakki, converset ja ballerinat, joista viimeisenä mainittujen sisäänajo on vielä vähän kesken...



Perus hygieniatarvikkeita, joista vain tuo Dove -vartalonpesuaine jäi harmittamaan, kun en tajunnut ottaa jotain pienempi purkkista. Ja tuossa Proactiv -purkissa on oikeasti sisällä Aqualan L -perusvoidetta, jota käytän meikinpoistoaineena.



Meikkejä, joista ruksit näyttävät, mitä kaikkea sitten myöhemmin kuvan ottamisen jälkeen karsin pois kyydistä. Tuun siis käyttämään korkeintaan ripsaria ja vähän kulmiin ehkä väriä, meikkivoiteella peitän vaan tummat silmänaluset, jos niistä jonkun takia tulisi ihan järkyttävät. Ja huulipuna on niin pieni, että miksikä sitä ei ottaisi mukaan. Kun ei kerran silmämeikkiin painota, voisi vaikka punata huulia.



Vähän "lääkelaukun" sisältöä: rakkolaastareita, tavallisia laastareita, paria eri särkylääkettä sekä käsidesi.



Satunnaisia eri suuntiin tungettuja tavaroita: pieneen tilaan menevä pyyhe, uudet aurinkolasit niiden hajonneiden ikäloppujen tilalle, matkapäiväkirja päällään sama käsidesi kuin tuolla aikaisemmin, käsipyyhkeitä ja e-pillerit. Ja hiusharja, kynsisakset, korvatulpat, linkkuveitsi sekä vajaa vessapaperirulla. Kaikkea "entä jos mä sittenkin tartteen" -tarpeellista.



Tärkeää elektroniikkaa, kuten kamera, objektiivit (3), laturi, vara-akku, muistikortit (tavallinen ja Eye-Fi), iphonen laturi sekä naurettavan nopeasti akkunsa kuluttaville älypuhelimillemme matkalaturi, eli sellainen jolla voi ladata akun, vaikka ei olisi pistorasiaa lähellä.



Ja kaikkein tärkeimmät: passi, interrail-passi, ja matkavakuutuskortti, plus kartta, iphone ja lompakko, jossa vähän käteistä sekä Visa Electron ja Visa. Jälkimmäinen piti hommata, koska kuulema ilman luottokorttia on vähän vaikea pärjätä joissain paikoissa. Mutta koska tämän ikäisille ei oikein luottokortteja myönnetä, piti hommata rinnakkaisluottokortti.

Tärkeät asiakirjat skannattiin, jotta ei oltaisi niin suuressa kusessa, jos joutuisi vaikka taskuvarkaan iskun kohteeksi ja passi lähtisi kävelemään.

Matkavakuutuskin piti erikseen hankkia. Siinä samalla tuli selväksi, että mulla ei oikeastaan ole ollut matkavakuutussuojaa millään reissulla 14-vuotiaasta ylöspäin, sillä vanhemmat olivat eläneet siinä uskossa, että kuulun niiden jonkun yhteisen vakuutuksen piiriin ainakin täysi-ikäiseksi asti, ja senkin jälkeen myös silloin, kun matkustan perheen kanssa. Ehei, se olikin lakannut jo 14-vuotiaana, ja mun toinen broidikin on jo kohta 16... Hurja tuuri, ettei ole tapahtunut millään reissulla mitään ikävää!

Kuvista puuttuvat ainakin ohut sadetakki, rinkan yli vedettävä sadesuojahommeli sekä kaksi eri kokoista munalukkoa. Roopen rinkan sisällöstä on omaani verrattuna joitain eroavaisuuksia, häneltä löytyy muun muassa rahavyö.

Vasta matkan päällä huomaa, minkä asian otti turhaan mukaan ja mitä sitten taas olisikin tarvinnut. Turha sitä on etukäteen murehtia.