Syömisen synti

27 kommenttia:
Mun ei ollut tarkoitus kirjoittaa tästä, vaikka aihe onkin pyörinyt mulla satunnaisesti päässä ainakin puoli vuotta. Mutta sitten mun yksi läheinen ystävä teki paljastuksen itsestään joka oli kuin olisi pommin pudottanut. Se vavisutti mun maailmankuvaa ja käsitystä siitä, että maailmassa olisi muitakin ihmisiä kuin vain minä, joilla ei ole mitään ongelmia syömisten kanssa. Se poksatti puhki sen kauniin kuplan, jonka sisällä olin elänyt ja kuvitellut, että on ihan normaalia, kun ei ole itsetunto-ongelmia.

Nyt mä en ole enää varma. Mun käsitys normaaliudesta on säröillyt. Ja nyt mun on pakko kirjoittaa tänne, että saisin vähän liimailtua niitä ajatustenpalasia yhteen.

anoreksia syömishäiriö piirros peilikuva

Talvella eksyin koulukavereiden innoittamana kuntosalille (joskaan en loppujen lopuksi käynyt siellä kuin pari tai kolme kertaa). Yhdellä kerralla juteltiin venyttelyn ohessa syömisistä ja liikkumisista. Kaikki muut kertoivat kokemistaan ruoka- ja liikkumattomuusmorkkiksista, kuin ne olisivat olleet normaalein asia maailmassa. Tyyliin että kuinka jälkeenpäin kadutti se bileyön jälkeen vedetty grillimättö, tai kuinka olo on niin laiska ja saamaton, jos ei ole käynyt kymmenen kilsan iltalenkillä tai rääkkitreenissä salilla. Ja lista jatkuu.

Mä kuuntelin niitä juttuja silmät pyöreinä monttu auki. Että mitä helvettiä, eikö nykymaailmassa oo normaalia syödä mitä lystää ilman, että vituttaa jälkeenpäin? Onko joku normi, että ihmisen kuuluu tuntea itsensä laiskaksi pullamössöksi, jos ei raahaudu arkipäivän jälkeen salille, vaan valitsee Netflixin ja sipsipussin?

Miten tässä nykymaailmassa määritellään terve ihminen, saatika terve itsetunto?

Tunnen olevani erilainen, kun näen itseni peilistä juuri sellaisena kuin oikeasti olen, enkä yhtään laihempana, lihavampana, parempana tai huonompana. Tunnen olevani ainoa, joka voi keskellä viikkoa hakea itselleen rasvaisen pepperoni-, pekoni-, herkkusieni- ja mozzarellatäytteisen pizzan, ja syödä sen kokonaan yksin tuntematta minkäänlaista morkkista. Tunnen olevani outo, kun en vieläkään tunne itseäni laiskaksi läskiksi, vaikken ole harrastanut säännöllistä liikuntaa ainakaan kolmeen vuoteen.

Tunnen olevani harvinainen, koska en ole ikinä pelleillyt syömisteni kanssa tai yrittänyt laihduttaa.

anorexia fat sketch

On niitä ihmisiä, jotka tuntevat hiljaa mielessään sitä morkkista, kärsivät hiljaa. Niitä, jotka kertovat muille siitä morkkiksestaan, jakavat tunteensa. Sekä tietenkin niitä, jotka sellaisilla "miten sä voi syödä tota/syötpä sä paljon/katos tää mun salaatti on tämmönen überextrasuperterveellinen" -puheillaan aiheuttavat muille sitä morkkista.

En osaa samaistua tuohon, enkä osaa ymmärtää. Etsin vastausta siihen, mitä menee väärin, kun niin monet ihmiset katuvat jälkeenpäin sitä, mitä ovat syöneet tai kuinka paljon ovat syöneet. Katuvat, kun valitsivat mukavuuden salirääkin sijaan, katuvat ja vannovat ryhdistäytyvänsä, rankaisevat itseään vaikka kieltämällä itseltään seuraavan herkutteluhetken.

Mä tuun Espooseen viettämään viikonloppua, syön itseni ähkyksi grilliruuasta ja totean, että ehkä se viimeinen peruna taisi olla vähän liikaa. En kadu. Kärsin kuumimmista helteistä kuumassa kämpässä ja poden ruokahaluttomuutta, syön lähes koko päivän pelkkää karkkia. En kadu. Käyn hesessä kaverin kanssa, tilaan ison kerrosaterian ja syön sen kokonaan, ja ruokailuhetken jälkeen Cubuksesta nätin paidan löytäessäni harmittelen, että olisinpa sen ison aterian sijaan ostanut normaalikokoisen aterian, niin tilille olisi jäänyt siihen paitaan tarvittavat 13 euroa, eikä euron verran liian vähän. Harmittelen vähän, mutta en silti kadu. Kadun korkeintaan sitä, jos oon tuhlannut ruokaan turhan paljon rahaa - en sitä ruuan syömistä itsessään.

anoreksia syömishäiriö mörkö mielessä piirros

Morkkiksen tunteminen omista syömisitään ja riittämättömästä liikkumisesta, laihduttaminen ja dieetit, vääristyneet käsitykset omasta kehosta sekä eriasteiset syömishäiriöt. Ihmisiä on erilaisia, mutta jos sulla ei ole yhtään noista, olet poikkeava.

Tai siltä musta ainakin tuntuu. Nuo ovat nykyään jo niin yleisiä, että kohta niitä aletaan pitää valtavirran normeina. Sitten jossain vaiheessa realistisen kehonkuvan ja hyvän itsetunnon omistavia henkilöitä voidaan yhdessä tuumin alkaa pitämään itseriittoisina sikoina, jotka tulee pakkosyöttää totaaliseen muodottomuuteen asti, jotta he voivat edes fyysisesti omissa luissaan tuntea itsensä riittämättömiksi, vääränlaisiksi ja huonoiksi, jos eivät jo valmiiksi sitä oman päänsä sisällä osaa niin kuin tavalliset ihmiset.


Tunnetteko te huonoa omatuntoa liian paljosta tai vääränlaisesta syömisestä, liian vähästä liikunnan harrastamisesta tai vaikka iltalenkin skippaamisesta, tai omista tämäntapaisista valinnoistanne ylipäätänsä? (Olenko mä ainoa, joka ei tunne..?) Saa jakaa ajatuksia ja omia kokemuksia!

ps. Kärjistin asioita jossain määrin, mutta koittakaa ymmärtää, että oon edelleen vähän järkyttynyt tuosta kaverini paljastuksesta ja tää on mun tapa käsitellä asiaa. Sopivaa valokuvamateriaalia ei ollut, tussiraapustukset saa nyt kelvata.
27 kommenttia:
  1. en koe tipan tippaa huonoa omaatuntoa ruokavalinnoistani ja heikosta liikunnan harrastamisesta. Ainoa liikunta jota harrastan on että kävelen autottomana joka paikkaan, sekä tunnin parin lenkki kaverin kanssa, kerran kaks viikossa jos huvittaa. Ruokavalioni on yleisesti ottaen terveellinen ja kasvispainotteinen, mutta olutta kuluu aika-ajoin enemmän ja silloin tällöin tulee mässyteltyä.

    En siis koe huonoa omaatuntoa edellä mainituista, siitäkään huolimatta että olen lihava. Oikeasti ylipainoinen. Jonkun silmissä tuhoton läski.

    Peiliin katsoessani kun en näe rumilusta vaan kauniin nuoren naisen, minulle ei edes sopisi tikkulaiha vartalo eikä olemukseni ole koskaan estänyt minua tekemästä mitään. Ymmärrän kuitenkin nuorten ja vanhempienkin paineet sillä olen itsekin ollut koulukiusattu, nykytrendi tuntuu painottavan moralista ongelmaa ruuan ja liikunnan suhteen ja sitä käytetään tiettyjen tuotteiden ja palveluiden markkinointikeinona. Ei varmaan viime vuosikymmenellä protskulisäjauhevalmistajat tanssineet dollarin kuvat silmissä niinkun nyt. Lisäks, jos yksilö valitsee itse käyttäytyy normin vastaisesti, kuten vaikka minä en oo koskaan ollu kiinnostunut laihduttamisesta, jostain syystä se herättää järjettömästi pöhinäää ihmisissä joita sen ei pitäisi edes kiinnostaa, sellaisia kyynisiä ja uteliaita, pilkanhakuisia ja erilaisuutta karrtavia kun me suomalaiset ja ihmiset ylipäätään kai sitten olemme.. Monet aistivat sen ja siksi valitsevat olla kiinnittämättä huomiota itseensä noin negatiivisella tyylillä.
    Menipä syvälliseks, anyway pointtini oli kai et syön lihottavat mättöni tietokoneen ääressä oikein hyvällä omallatunnolla siitäkin huolimatta että lihon jo kävellessäni karkkihyllyn ohi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä oli tosi mukava lukea, sulla on selkeesti hyvä itsetunto. :> Kiva kun jaoit omia ajatuksias ja kokemuksias!

      Poista
  2. En mäkään mieti ruokajuttuja, syön mitä huvittaa (siis kun en ole raskaana, nyt joutuu sen takia katsomaan) ja herkkuja uppoaa kyllä käytännössä päivittäin, ainakin viikoittain. Mulla tosin on paljon samanlaisia kavereita, joten en ole koskaan edes tajunnut ajatella ettei se olis normaalia. En joudu kuuntelemaan "yhyy en voi syödä tätä"-valitusta oikeastaan koskaan.

    Tiiän ite aika hyvin millasesta mättömäärästä mun kroppa muuttuu suuntaan tai toiseen, joten sitä on helppo kontrolloida tarvittaessa, vaikka ainakin toistaiseksi mulla on niin hyvä aineenvaihdunta/geenit/what ever, ettei tartte miettiä. Aktiivisemmin urheillessakaan en osaa noudattaa mitään tarkkaa ruokavaliota, koska ne on mun mielestä kauhean ahdistavia, enkä yleensä ees tykkää sellasta safkasta mitä niissä painotetaan. Tosin, meillä syödään monena päivänä viikossa kotiruokaa, en tykkää makeasta ylipäätään, juon tosi paljon vettä ja syön pieniä annoksia monta kertaa päivässä. Mutta näin ei ole sen takia etten lihoisi, vaan koska mulla on parempi olo niin. Mun mielestä se hyvä olo on tärkeintä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Raskauden takia tosiaan pitää vähän enemmän tarkkailla mitä suuhunsa pistää. :) En mäkään sanoisi että olisin erityisesti ääneen sanottua valitusta kuullut, mutta mä oon aina pitänyt omia syömistapojani normaaleina, ja sitä tuossa tekstissä ihmettelinkin, että onko se sitten normaalimpaa tarkkailla niitä omia syömisiään enemmän ja kantaa murhetta ylimääräisestä mässäilystä. Toi viimeinen lause oli tosi hyvin sanottu, nimenomaan sen hyvän olon pitäisi olla tärkeintä. :)

      Poista
  3. On ihmisiä, niinkuin sä, joka ei liho ja turpoa liikkumattomuudesta ja paljosta syömisestä. Hyvät geenit siis:) silloin on suhteellisen helppo mättää kaikkea ihanaa mahan täydeltä ja vähän sen ylikin:) sitten on ihmisiä, jotka lihovat, mutteivat välitä, ja silloinkin on ihan helppo syödä herkutuksia:D mutta sitten on kuin mä, joka saa herkkuja paremman nautinnon lenkkeilystä, urheilusta, tykkää olla hoikka, mutta kun vain lihoo. Kuusi kiloa kukaudenkin vähällä liikunnalla ja hiukan suuremmalla herkuttelulla on normaalia. Ilman että takana olisi siis mikään typerä dieetti, jonka jälkeen paino luonnollisesti nousee. Ei, vaan keho vain reagoi liikaan ruokaan herkästi. Ja sitten kun syöminen ei koskaan ole yhtä kivaa kuin rankan urheilusuorituksen jälkeinen tunne. Sitten harmittaa. Miksi söi, kun se ei tuntunut edes kivalta, seuraa ähky, ja keho ei pidä siitä vaan lihoo jos liikaa syö. On oikein olla tuntenatta morkkista syömisestä, mutta pitää myös ymmärtää niitä, jotka tuntevat, ja saavat sen herkuttelua paremman fiiliksen urheilusta. Mutta sitten taas sellanen ylihössöttäminen ja mainostaminen on ärsyttävää, ihan kummastakin näkökulmasta huudeltuna..

    Tulipa sekavaa, toivottavasti ymmärsitte pointin:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, ihmisiä on erilaisia. :) Mukavaa kun jaoit omaa puoltasi aiheesta, voin ymmärtää sen, mutta on silti vaikeaa tajuta niitä, jotka tuntevat kaikesta syömisistään morkkista, kun se ruoka kuitenkin on elinehto. Mutta siinä vaiheessa lieneekin jo syömishäiriöstä kyse, jos sitä tuntee aina kaikesta syömisestä, eikä vain jostain ylisuuresta mätöstä tuskaisen ähkyällötyksen hetkillä.

      Poista
  4. Ihana teksti. Hyvä kuulla, että on olemassa sun kaltaisia ihmisiä. <3 Siihen suuntaan itsekin pyrkimässä.

    VastaaPoista
  5. Ihailen ihmisiä, jotka kykenee oikeasti olemaan realistisia sen peilikuvansa suhteen, analysoimatta sitä liikaa, vaivaamatta päätään liikaa ruualla ja syömisellä - tai syömättömyydellä. Toki terveellisessä ruuassa ja liikunnassa on muitakin hyviä puolia kuin ne ulkonäölliset seikat, mutt niihin harvempi keskittyy.

    Itse kuulun tähän massakastiin, jossa syömisestä tulee morkkis, ainakin jossain määrin. Ei perusruuan syömisestä, mutt herkuttelusta ja turhanpäiväisestä, vaikka turha olisikin ihan vain hedelmiä. En myöskään oo saanu vastaustta siihen, mistä se johtuu, vaikka vuosia olen sitä itseltäni kysynyt. Niinkin pinnalliset syyt kuin päiväkodista lukion alkuun jatkunut kiusaaminen? Vai kenties jokin sisäinen normi, johon vanhempien jatkuva huomauttelu on vaikuttanut?

    Oon aina ollu keskivertoa tanakampi. Lapsena harrastettu liikunta vaikuttaa kehon rakenteeseen myöhemmällä iällä, kun tietyt lihakset vahvistuu enemmän kuin toiset, ja omalla, valmiiksi jo vähän leveäluisemmalla keholla ~10 vuoden rankalla tennisharjoittelulla on ollu näkyvä vaikutus. Lihasmassa käsissä, hartioissa ja jaloissa on aina ollu tosi näkyvä piirre mussa, ihan jo pienempänäkin. Ja tää tarjos loistavan purupinnan kiusaajille, jotka sit hienosti päättelivät mun olevan lihava. Koomista sinänsä, koska en kertaakaan oo edes käynyt ylipainon puolella, elämässäni. No, ihan ku oisin sitä ajatellu sillon nuorempana. Ne kommentit oli negatiivisia ja ne sattu, eikä loppunu pelkästään kouluympäristöön vaan jatku myös kotona, jossa ruokaan on suhtauduttu aina aika neuroottisesti mun veljen vakavan ylipainon takia. Meillä siitä ylimääräisestä perunasta tuli vajaan viikon huomauttelut, että liika on liikaa ja pitäisi varoa syömisiään. Toki mussa on aina ollut sitä ylimääräistäkin, eikä pelkkää lihasta, mutt se itsessään ei kauheesti oo häirinny mua. Nyt toki enemmän, kun liikkumattomuuden myötä lihasmassaa on kadonnu aika tavalla ja sitä muuta on tullu tilalle. Enemmän häiritsevä piirre on se kokonaisuus, joka ei ole kapea, laiha ja siro.

    Yks päivä vaan päähän iski ajatus liittyen parinvalintaan, jossa kuitenkin ulkonäöllä on tärkeä ja suurikin rooli, ett miksi ihmeessä on, että vaikka yleisesti ihmiset kyllä ymmärtää jokaisella olevan omat mieltymykset kaiken suhteen, sekä värien, ruuan, vuodenajan.. you name it, niin kuitenkin vain harva ymmärtää itse menevänsä näiden kanssa samaan kategoriaan? Esim. kadulla saattaa tulla vastaan henkilö, jonka ulkonäköä jää tarkkailemaan. Saattaa hyvinkin ajatella "ihan nätti/komea/yms., mutt ei kuitenkaan mun tyyliä". Ajatus sisältää idean, että vaikka tämä toinen ei sovi omaan makuun, niin jonkun makua hän voi vastata. Ja jokainen meistä voi olla tää ohikulkija. Sen käsittää, tajuaa, tiedostaa, muttei kuitenkaan ymmärrä omalla kohdallaan. Miksi ihmeessä? Onks sillä jotain tekemistä sen kanssa, että itseään ei yksinkertaisesti voi nähdä samassa valossa kuin muita ihmisiä, koska omiin piirteisiinsä on jo niin tottunut, kun niitä tuijottelee kaiket päivät? Mitä jos yksilö ei koskaan olisi nähnyt itseään? Miten tämä suhtautuisi silloin kuvajaiseensa, mikäli näkisi sen? Tietoisena olentona ihminenhän, kuten muutama muu kädellinen laji, tunnistaa kuvajaisensa, vaikka ei olisi sitä koskaan nähnyt. Miksi? Miten? Mikä on se sisäinen ääni, jonka perusteella päätelmä tehdään? Onko kaikilla korkeampaan kognitiiviseen toimintaan kykenevillä lajeilla tämä kyky, tunnistaa oma kehonsa pelkästä kuvajaisesta? Päteekö tämä myös kuvaan, jossa ei näy liikettä? Onko kyse nimenomaan kyvystä muistaa ja tunnistaa ne jo tehdyt liikkeet ja reaktiot, vai jostakin muusta? Onko liian paradoksi kysyä, miten "minä" tunnistaa "minän"?

    Paljon kysymyksiä. Kiitos hyvästä tekstistä ja sen herättämistä ajatuksista. Mun aivot heittää kuperkeikkaa, kun jään nyt miettimään minän kykyä tiedostaa itsensä. O.o

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kamala miltä sun lapsuuden kokemukset oikein kuulostavat! D: Hirveetä pienelle lapselle kuulla koulussa muilta olevansa lihava ja sitten kotonakin vastassa on syömisten tarkkailua... Ihmehän se on jos tommosen jälkeen ei olisi mitään ongelmia syömisen kanssa. :< Mutta hienoa pohdintaa sulla, noi on syviä kysymyksiä joihin ei oo helppo löytää vastauksia. On muuten mun käsittääkseni tutkittu, että jos ihminen kävelisi oman klooninsa ohi, hän suuremmalla todennäköisyydellä ei tunnistaisi tätä kloonikseen, koska ihminen on tottunut näkemään itsensä ihan erilaisista kuvakulmista ja erilaisena, kuin mitä todellinen tilanne vastaisi. Ja hyvä jos tää herätti ajatuksia, mulle tän kirjoittaminen auttoi kokoamaan omia. :)

      Poista
  6. Samoilla linjoilla kun sä! En todellakaan kadu syömisiäni, onneks pysyn hoikkana vaikka vetäiskin ne hesemätöt joka päivä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla. :D Mäki kadun syömisiäni vaan, jos oon törsänny niihin liikaa rahaa. :D

      Poista
  7. Voi, miten toivoisinkaan voivani ajatella kanssasi samalla tavalla! Itse olen vihannut omaa ruumistani niin kauan, kuin jaksan muistaa. Lukiossa vielä harrastin urheilua, tosin omaksi ilokseni (onneksi), sillä perheen kilpailukeskeinen urheiluajattelu oli ajanut kaikkien "ihan-kiva-voin-kokeilla"-harrastusten parista ja vain suosikki oli jäänyt. Kun se sitten omilleen muuton jälkeen piti rahallisista syistä lopettaa, on liikkuminen jäänyt vain hyötyliikunnantasolle. Joskus koen hirmuista morkkista, kun en viitsi tehdä vaikka liohaskuntoa kotona, lähteä juoksemaan tai nyt, kun meillä olisi alkeellinen sali käytössä, miksen käy siellä. Jotenkin uusi koulu herätti nämä ajatukset voimakkaampina henkiin pidemmän horroksen jälkeen. Mutta kun en vain pidä näistä lajeista tarpeeksi, että todella saisin itseni säännöllisesti, joka ilta tekemään. Ja jos ei tee joka ikinen ilta, ovat muutamat kerrat merkityksettömiä. Ja mitä tuohon syömiseen tulee, jokainen ylimääräinen, epäterveellinen herkuttelu on itseinhon arvoinen. Kun kerran olen tälläinen örkin ja olifantin kakara, jonka balrog on syönyt ja oksentanut ulos, ei minulla nyt mitään oikeutta ole syödä herkkuja. Ja sitten kuitenkin sorrun niihin, tai avokki ostaa niitä kotiin ja syön itse samalla. Tai on ollut pidempään jatkunut hyvän itsetunnon jakso, joka päättyy siihen, että sallin itselleni vaikka pikaruokaa. Samalla tiedostan, että nämä ajatukset ovat typeriä ja siinä mielessä kaksinaismoralistisia, että jos tapaisin suunnilleen itseni kanssa samankokoisen ihmisen, joka ajattelisi samoin, en ymmärtäisi häntä vaan ajattelisin, että toki herkuttelu on sallittua, ei ole järkeä liikkua, jos se on pakkopullaa ja vapaapäivät ovat vain hyväksi keholle ja ihan normaalikokoinenhan tuo on. Mutta itseäni nämä ajatukset eivät toki saa koskea.


    Tässä on noussut esille anonyymeja, jotka toteavat voivansa syödä ihan mitä vain rauhassa, eivätkä siitä lihoa ja että heille tällaiset ajatukset ovat vieraita. Omasta kokemuksestani ajattelisin, että juuri tuo hyvä aineenvaihdunta on syynä, miksei näitä ajatuksia ole herännyt. Kun yhteiskunta huutaa hoikkuuden olevan ihannoitua, ei niinkään sen, että rääkkää itselleen lihaksikkaan kropan (vaikka nyt fitnessbuumi on aika huipussa) ja kun tämä kroppa kerran on, eikä ylimääräisiä makkaroita tai alleja ilmesty niin miksi potea asiasta huonoa omaatuntoa? Tietystikään en voi tuntematta ihmisiä mitään varmaa tai yleistettävää sanoa aiheesta. Mutta tuttavapiiristäni löytyy tällainen tapaus, joka ei kokoaan ajatellut niin kauan, kuin mitään tekemättä oli pieni ja hoikka, mutta kun ikää tuli tarpeeksi lisää ja opiskeli ravintola-alalla, jolloin tuli koulussa syötyä vielä tavallista enemmänkin, ja sitten sitä painoakin alkoi hieman kertyä. Ei paljoa, mutta niin että itse kiinnitti tähän huomiota ja sitten sitä alkoikin ahdistua syömisestä ja liikunnan puutteesta, mikä hänen tapauksessaan aivan turhaa, sillä on edelleen erittäin hoikka.

    Sekavia ajatuksia, sekavia kirjoituksia, ehkä joku saa langanpäästä otteen ja löytää maalin. Ja jokainen meistä on dieetillä, se kun tarkoittaa virallisesti ruokavaliota yleisesti, ei laihduttamiseen keskittyvää, vaikka näin sitä arkikielessä usein käytetään. :D Toivottavasti pystyt säilyttämään omat ajatuksesi samanlaisina, millaisiksi olet ne tässä kuvannut! ^^

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kurja kuulla. :( Mullakin liikunnan harrastaminen kutistui omilleen muuton jälkeen minimiin, vaikka yritinkin käydä yliopistojen liikuntapalvelujen kautta ryhmäliikuntatunneilla ja salilla. Mutta ei se motivoinut, ja siihen se sitten jäi. :/ Nyt kyllä suunnittelen että sijoittaisin pienen omaisuuden johonkin tanssikoulumaksuun, että voisin saada edes siitä pienestä motivaation palasesta kiinni ja päästä taas liikkumisen makuun... Kun vaikka liikkumattomuus ei mun omatuntoa soimaa, ei tää pidemmän päälle kovin terveellisestä käy. Kiva kun jaoit omia ajatuksiasi. Yritän säilyttää omani, mutta saa nähdä onnistuuko se lopulta kokonaisuudessaan yhtä hyvin kuin tähän asti, kun naisen keho yleensä kokee muutoksia elämän aikana moneen otteeseen, samoin mieli. :)

      Poista
  8. Hieno postaus! En nyt ehdi enemmän kommentoida tätä ja varsinaisesti tulin kysymäänkin, että voititko silloin sen kameran siitä olympuksen kisasta? :) Ei ainakaan blogissa oo näkyny jossen ihan väärin oo katsonut!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Voitin joo, mutten oo vielä saanut sitä, eikä tietääkseni mun malli Ronikaan. :/ Vähän alkaa häiritä jo, tuon kisan ratkeamisesta on jo kuitenkin aika pitkä aika, ja kun oon jo miettinyt kuvioita kameran vaihtamisen suhteen ja muuta sellaista, niin ei millään malttais odottaa... Tosin vähän pelottaa että joudun odottamaan, kun odotin sitä yhtä Loreal Parisin yhteistyöstä luvattua tuotepakettiakin yli puoltoista kuukautta, kunnes se viimein (eilen) saapui. :/

      Poista
  9. Niin ne hyvät geenit on varmasti yksi syy. Toinen on varmaankin se, että nuorena nyt vaan kuluttaa huomattavasti enemmän, mutta ihmisen aineenvaihdunta tietyn iän ylitettyään ei ole enää niin aktiivinen. Luinkohan body worls näyttelystä, että 20 vai 30 ikävuden jälkeen ihmisen perusaineenvaihduntaan tarvittava energiamäärä vähenee 10% kymmentä vuotta kohti. Ja tajusin, että tästä saattaa usein johtua se keski-iässä lihominen, ei tajuta vähentää syömisiä iän myötä. Okei jos perusaineenvaihdunta naisella on n. 1200-1500 kcal päivä kun et mitään tee, nin onhan se 120-150 kcal aika vähän, mutta jos syöt joka päivä120-150 kcal ylimäärästä monien vuosien ajan, niin kyllä sitä painoa alkaa kertyä etenkin kun kymmenen vuoden kuluttua se energian tarve vähenee taas n. 100 kcal.

    Itse olen urheillut aina paljon ja olen voinut syödä aika lailla mitä halusin, sitten en voinutkaan liikkua, mutta söin edelleen yhtä epäterveellisesti jopa ehkä vähän pahaan mieleenkin, mitä liikkumattomuus aiheutti, äkkiä tuli 4 kiloa lisää muutamassa kuukaudessa. Kun on tottunut olemaan hoikka niin kyllä se vaan tuntu kamalalta ja mussa ainakin se 4 kiloa alkoi näkymään vaatteissani makkaroina, epämukavana olona farkuissa, eikä ollut halua eikä niin rahaakaan ostaa uutta vaatekaapin sisältöä. Ja kyllähän ne nykyajan peilikuvapaineet on yksi syy. Varmasti heikolla itsetunnolla on osasyynsä. Mutta kun on ollut aina liikkuja ja hoikka, oli aika suuri identiteettikriisi ollakin yhtäkkiä lievästi ylipainoinen BDIn mukaan. Lisäksi kyllä sitä vaan kevyempänä voi paremmin ja pysyin myös terveenpänä. Ehkä syynä saattoi olla myös vielä epäterveellisempi ruokavalio, kun asuin ulkomailla opiskeluvaihdon takia, jossa ei tarjolla ollut kauheasti salaattia ruuan kanssa, lisäkkeenä oli ranskalaisia yms. kun koulussa söi. Nää on vaikeita juttuja. Hienoa, jos sulla ei ole näitä ongelmia. Hienoa jos sä saat ne onnistumiset muualta :) Sillä ainakin itellä varmasti myös vaikutti se, että oli lapsesta saakka urheilleena muodostunut se liikkujanidentiteetti itellä, ja kun liikunnasta sai sen onnistumisen elämyksen. Sitten kun painoa olikin enemmän ei enää niin jaksanutkaan oli huono yms.

    VastaaPoista
  10. ja jatkuu vielä...


    Usein nää on monimutkaisia juttuja, koska ihmisen mielikin on sellainen. Aika harva kuitenkin saa olla ikinä kuulematta painostaan tai ulkonäöstään yhtään mitään. Ja jotkut ottavat jo yhestä kommentista itselle suuret paineet jos ovat todella herkkiä. Sitä kun voi kuulla olevansa lauta tai jotain muuta sellaista jos on tosi hoikka tai ei vielä kehittynyt tai läski yms, jos massaa on enemmän tai vaikka olisi normaalipainoinen. Itse viihdyn normaalipainoisena ja kyllä myönnän, että jos nään todella todella lihavia ihmisiä (siis yli 100 kiloisia, jotka ovat sairaalloisen ylipainoisia) niin ajattelen että miten tuollaiseen kuntoon voi itsensä päästää ja olisi kamalaa olla sellainen. Enkä niin kovin ehkä ko. ihmistä arvosta. Ja kyllähän tuollainen ajatus vähän hävettääkin myöntää, koska voihan ne kilot johtua jostakin sairaudesta tms. mutta niin ajatuksillensakaan ei kauheasti mitään voi ja saahan niin ajatellakin, jos toista kohtelee kunnioittavasti eikä niitä ajatuksiaa ilmoille päästä.
    Luulen että suurin syy on se tän ajan naisihanne, ja se että joka tuutista tulee ohjeita terveelliseen elämään syömisen, liikkumisen yms muodossa, tosi vaikea sanoa. Kyllä mä olisin voinut saada isän kommenteilla (aika harvoin sanoi, kun joskus herkuttelin oikein olan takaa) aikaan itselleni syömishäiriön varmasti, koska oon aika tunnollinen tyttö muutenkin, mutta onneks silti rakastan syömistä liikaa :)
    Mutta kyllä silti välillä tulee huono omatunto syömisistä ja liikkumattomuudesta, vaikka en niitä nyt voi sanoa, että katuisin niin paljon, että ruoskisin itseäni älyttömästi. Tiedän ihmisiä, jotka herkkuja syötyään ruoskivat itsensä lenkille, kun tuli herkuteltua. Onneksi itse en ole sellainen. Kyllä munkin opettaja sanoi, että jos joskus herkuttelee, niin ei siitä kannata tuntea huonoa omaatuntoa ja niinhän se on, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Jos vetää ne överit tosi monena päivänä tai jos huomaa ulkomuotonsa muuttuneen edes vähän. Useinhan sitä saattaa turvota herkuista ja sitten jo kriittisinä peiliin katsotaan ja vaakakin on nuossut muutaman kilon, vaikka se on normaalia painonvaihtelua ja nesteiden kertymistä. Sitä ehkä vaan jauhetaan liikaa kaikkialla, että se tarttuu helposti melkein jokaiseen ihmiseen. Onhan se hyvä puhua, että tietyt asiat on terveellisiä, mutta liika on liikaa. Mulla oli vielä joku hieno ajatus ainakin omasta mielestäni, mutta unohtu jo.
    Ja sitten kuitenkin tajuaa myös, että vaikka olisi kilon kaksi laihempi, niin tuskin sitä olisi yhtään sen onnellisempi. Ehkä todella paljon ylipainoinen voisi olla onnellisempi laihana, jos vähemmät kilot toisivat helpompaa elämää, koska silloin on kuitenkin helpompi liikkua, mutta voi se olla niinkin, ettei siltikään olisi yhtään sen onnellisempi, vaikka 35 kiloa olisi pudottanut.

    Hieno kirjoitus. Ja sori kun aloin vaahtoamaan :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Holy shit, sun kommentti oli käytännössä pidempi kuin mun postaus itessään. :D Kiitos paljon tästä pitkästä ja rehellisestä kommentista!

      Tuosta huomauttelusta tuli mieleen, että mäkin sain joskus lukioikäisenä kuulla jonkin verran mun iskältä, kuinka sokerihiiri oon ja niin edespäin, mutta en muistaakseni koskaan ottanu siitä itteeni. :) Viimeksi taisi huomauttaa mulle siitä, miten siidereissä on paljon sokeria ja miten niitä lipittämällä turpoaa, mutta kun irvistin että "joo ja mähän juonkin niitä tosi usein ja silleen", niin tajusi itsekin. :)

      Viimeisintä kappaletta komppaan täysillä. Usein ihmiset laihduttavat ajatuksella, että saavuttavat sillä onnellisuuden ja paremman itsetunnon, mutta ei se aina niinkään toimi. Harvoin se laihuus tuo onnea, siihen tarvitaan ihan muuta. Tää kuva kertoo mun mielestä aika paljon. :/ Ja usein se sitten muuttuu siksi, että se saavutettu laihuus ei riitä, vaan pitää vaan laihduttaa lisää ja lisää, kun ei löydäkään sitä onnellisuutta eikä tyytyväisyyttä itseensä...

      Poista
    2. Tuo huomauttelu aikuisilta ihmisiltä on jotain käsittämätöntä. Toki vanhempien kuuluu ohjeistaa perusterveellisiin elintapoihin, missä kuitenkin herkut yms. ovat järjellisissä määrin sallittuja ja sen ei pitäisi olla huomauttelua turpoamisesta ja lihoamisesta. Itselle on jäänyt mieleen, miten sukujuhlissa eräs harvemmin nähtävistä sedistä huomautti, miten meidän koko perhe on läskejä! :D Olisi voinut olla vakuuttavampaa, ellei samalla viikolla olisi toista siskoa kehotettu lääkärillä nostamaan hieman painoa vaikka pähkinöillä. (Siskolla ei siis mitään ongelmaa, on vain luonnostaan todella pieni ja urheilee paljon) Mutta vastaavia tarinoista kuulee aivan liian usein ja toivoisinkin nyt olevan kasvamassa arvoiltaan "terveempi" sukupolvi, joka ei näitä samoja lauseita lapsilleen/sukulaislapsille toistaisi. Ehkä. Tämä kirjoitus ja siihen tulleet kommentit luovat toivoa. Ainakin asiasta keskustellaan.

      Törmäsin muuten tähän (http://www.books-shoes-zombies.com/2014/07/fat-is-not-feeling-ootd-big-hips-pencil.html?showComment=1405781073090#c2534318040657731219) postaukseen pian tämän luettuani, samasta aiheesta hieman eri kantilta. Olivat yhdessä erittäin voimaannuttava kokemus. :)

      Ja pahoittelut, että näin änkeän tähänkin omia juttujani sepustamaan. Keskustelu kirjoituksesta on vain ollut mielenkiintoista. ^^

      Poista
    3. Joo mä vähän innostuin. :) Ei suostunut tää julkaseen kommenttia yhdelä kertaa, kun ilmeisesti oli merkkiraja ylittynyt, niin piti laittaa kahteen osaan.

      Poista
    4. Shadou, mä vastaan vähän myöhässä, mutta oon samaa mieltä. Jotkut aikuiset kokevat oikeudekseen huomattaa törkeästi muiden ihmisten ulkoisesta olomuodosta, vaikka huomautukset eivät edes olisi millään tapaa aiheellisia. Pelkkää p*skaa vaan, ehkä ne yrittävät tyynnyttää omaa huonoa oloaan yrittämällä latistaa muita samalle tasolla. :I

      Ja anonyymi, ei haittaa innostua! :) Mulle ainakin on bloggaajana kaikkein ihaninta, jos kirjoitukset herättävät muissa ajatuksia tai jotenkin innostavat kertomaan omista kokemuksistaan ja kannoistaan!

      Poista
  11. Postaus on ihan totta jokainen sana, ja toivoisin, että minäkin pystyisin suhtautumaan itseeni samalla tavoin. Se ei vaan kuitenkaan ole ihan helppoa, varsinkaan kun omasta kaveripiiristä tulee ulkonäköpaineita. Tikkulaihan kaverin puristellessa olemattomia vatsamakkaroita tuntee itsensä väistämättömästi ihan sotanorsuksi. Myöhemmin valitellaan "hyi stana ku oon läski, söin äsken kaks lautasellist makaronilaatikkoo" ja itehän siinä on vetässy melkeinpä tuplasti enemmän. Liikunnan saralla taas yleensä pakottaudutaan lenkille tms, vain että ei lihoisi, ei sen liikunnan tuottaman hyvän mielen takia.Tällaset ajatusmallit valitettavasti ovat tarttuneet myös minuun. Itsetunto kun ei ikinä ole ollut kovin korkealla, kun on aina jäänyt ns. "kakkosvaihtoehdoksi". Miehet ovat kiinnostuneet minusta vasta sitten, kun ovat saaneet tietää, että ystäväni ovat (suurin osa) varattuja. Varsinkin, kun oma harteikas ja poikamainen kroppa on niin erilainen muista, olen alkanut miettimään, etten kelpaa sellaisena kuin olen. Siitä sitten omat ruoka- ja liikuntamorkkikseni ovat lähteneet: jos päivällä syön esim. donitsin, niin illalla pitää vetää sellainen hikilenkki, että ns ylimääräiset kalorit saadaan pois. Nyt olen kuitenkin alkanut jo vähän hyväksymään itseäni (osittain blogisikin ansiosta; fuck the fitness -postaus oli aivan mahtava) tajutessani, ettei kukaan muu kiinnitä virheisiini niin suurta huomiota kuin minä. Jatkuva stressaus itsestään ja ainainen valitus omasta kropasta ei tee ketään kauniimmaksi. Kauneinta on itsevarma, kehonsa ylpeydellä kantava nainen/tyttö, johon itsekin tässä pikkuhiljaa,kavereistani välittämättä, pyrin :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun jaoit tänne omaa näkökulmaasi! :) Ei kuulosta yhtään kivaa olla tommosten kavereiden kanssa, eihän tommonen tee omalle päälle yhtään hyvää. D: Musta on tosi surullista jos joku ei pysty nauttimaan ruuasta ja omasta itsestään ilman morkkiksia tai itsensä pakottamista kalorien kuluttamiseen. :< Mutta oon oikeesti todella otettu siitä, että jollekin (=sulle) on ollut mun tekstistä jotain oikeeta iloa ja hyötyä. :O Viimeiset lauseet ovat silkkaa viisautta, oot selkeesti menossa oikeeseen suuntaan! <3

      Poista
  12. Nyt saattaa tulla aika romaani, niinku muiltakin näköjään :-D avatakseni vähän omaa puoltani, olin aikasemmin (n. 2v sitten) suunnilleen xs-s-kokoinen ja söin silloin todella epäterveelliesesti, käytännössä päivittäin jotain roskaruokaa, enkä siltikään lihonut niin että sitä ikinä huomaisi. Kaipa mulla oli silloin tosi hyvä aineenvaihdunta ja jotain sinne päin. Geeneistä se ei ainakaan johdu, oma äitini on lievästi ylipainoinen. Josta päästäänkin nykytilanteeseeni. Olen lihonut kesän aikana ehkä kuutisen kiloa syömällä epäterveellisesti noin kerran viikossa ja harrastamatta minkään näköistä liikuntaa, ei edes hyötyliikuntaa koska auto. Uskon vahvasti että lihomiseni ja ''naiselliset muotoni'' olisivat mulle ihan ok, ellei mun rakas äitini huomauttelis mulle niistä aina kun saa tilaisuuden. Vaatekaupassa sanoo yleensä että 'toi vaate näyttäisi paremmalta jos olisit muutaman kilon laihempi', ihoa myötäileviä paitoja käyttäessäni tokasee 'jopas sulla on vatsaa tullut lisää' ja herkkuja syödessäni sanoo 'ei kannata enempää syödä ku sulla on tota vatsaa kertynyt jo muutenki vähä liikaa'. Ja tietyn mallisia housuja käyttäessäni huomauttelee jenkkakahvoista. Thank god ei asuta enää saman katon alla ja nähään ehkä muutaman kerran kuukaudessa mut vaikka kuinka yritän olla ottamatta kommentteja itteeni niin kyllä silti on pakko käydä vetämässä hermorööki jokaisen kommentin jälkeen. Välillä tuntuu, että oon saanu vanhemmilta geenien rippeet, jotka jäi yli kahen isoveljen jälkeen ja jotka ei miellytä vanhempia. Välillä taas tuntuu, että äiti purkaa muhun sen omaa pahaa oloaan. Ensimmäistä kertaa kuukaus sitte musta tuntui, että äiti on huolissaan mun lihomisesta ja luulee etten mä tajua itse missä mennään ja yrittää herättää mua ikävillä (turhilla) kärkkäillä kommenteillaan. Viimeksi tiuskasin takasin etten mäkään kommentoi sen lihomisia ja mahamakkaroita mitenkään, joten mikä oikeus sillä on tehdä niin mulle. Viimeksi 7lk muistan kertoneeni äitille elämän pienet hyvät ja huonot jutut, enää en kerro kun pintaraapasun mun elämästä ja välillä tuntuu, että sekin on liikaa, koska aina tulee takasin sanomista. Viikko sitten tein poikkeuksen ja kerroin äitille, että meinataan muuttaa poikaystävän kanssa ja se oli todella iso virhe, sillä kolme päivää kuuntelin äitin mielipiteitä asiasta eli täyttä paskaa. Asia joka ei hetkauta sen elämää mitenkään muuten kuin että sen ei tarttis lainata enää rahaa ja matka kotikotiin kestäisi 5minuuttia vähemmän niin oli ehkä mun huonoimpia ideoita ja sun muuta. paskaa sanon mä. Mutta joo takasin sun postauksen aiheeseen, sairastin 8 luokasta lähtien seuraavat 3 vuotta jonkinnäköstä syömishäiriötä ja laihduinkin jossain 2kk ajassa yli 25kiloa syömättömyydellä. Onneks oon nyt päässy siitä yli paitsi pahoina päivinä saatan ottaa pakkasesta litran jäätelön ja syödä siitä yli puolet ja potea illalla/seuraavana päivänä huonoa omatuntoa. Muuten en oikeestaan nykyään välitä sen kummemmin mitä syön. Oma olo on kaikista tärkeintä ja mä voisin paljon paremmin ilman äitin kommentteja mun ulkonäöstä ja ilman vääristeleviä peilejä :-D kiitos ja aamen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukavaa kun jaoit sun omia kokemuksia! Sun äidin sanomiset saa mun leuan loksahtamaan lattiaan järkytyksestä - ei kenenkään pitäis tarvita kuunnella tommosia! - ja oonkin tosi iloinen, että osaat itse pitää itseäsi arvossa ja pystyt nykyään syömään rennommin! :) Se on selvä merkki omasta hyvästä olosta, jos ei koe tarvetta vahtia omia syömisiään jatkuvasti! Tsemppiä sulle tosi paljon että pysyt tuolla tiellä, ja jätä ne sun äidin kommentit täysin omaan arvoonsa, ne ovat täysin asiattomia! Ja kiitos pitkästä kommentista! <3

      Poista