SLIDER

Palasia menneestä kesästä (video)

31. elokuuta 2014

id-31082014_video

Sain kesän alussa idean kuvata kesäkuukausien aikana silloin tällöin pieniä pätkiä eri tilanteista, ja koota ne sitten kesän lopulla koostevideoksi. No lopputulema oli yhtä hyvä, kuin mitä mulla yleensä tapahtuu ruokakuvien kanssa: lautanen on tyhjä ennen kuin tajuan, että ai niin perskuta, se kyllä olisi ollut kuvaamisen arvoinen safka. Samalla tapaa kuin hyvä ruoka saa unohtamaan kameran, hyvät tilanteetkin voivat valua ohi ennen kuin niitä hiffaa ikuistaa. Ja oikeastaan hyvä niin, ei kaikkiin muistoihin tarvitse sekoittaa kameran esiin kaivamista.

Kesän alussa ei voinut tietää, kuinka paljon ohjelmaa oli edessä ja kuinka pitkän videon niistä saisi aikaiseksi. Ja paljoahan mulla ei sitten mitään häppeningiä ollutkaan, kun raadoin lähinnä vain töissä päivästä toiseen, ja vapaapäivät olivat niin satunnaisia, ettei niinä tullut tehtyä mitään ihmeellistä. Mutta sain kuitenkin aikaiseksi noin kolmen minuutin tunnelmointipätkän, joka ei siis sisällä mun kesän jokaista tapahtumaa – jos tapahtumaa ylipäätänsä – vaan pieniä palasia sieltä täältä.

Tää ei ollut mun elämän tapahtumarikkain tai mitenkään mielekkäin kesä, mutta siinäkin oli hyvät puolensa. :) Eli ensi kesää odotellessa, tässä viime kesän tunnelmia!


Jos video ei jollain jostain syystä tässä postauksessa näy, sen löytää myös tämän linkin takaa. Ja kannattaa katsoa HD-kuvalaadulla!

Kamerahulabaloo

28. elokuuta 2014

Oon viimein päässyt mun vaivalloisessa kameran vaihtoprokkiksessa eteenpäin, ja tähän väliin kokosin postauksen muutamista Olympus Pen Mini E-PM2:lla lähiviikkoina ottamistani kuvista, sekä pienellä selostuksella omista käyttökokemuksistani. Moni varmaan muistaakin, mutta selvennän vielä, että tää kamera oli palkinto siitä Indiedaysin ja Olympuksen katumuotikilpailusta, joka Ronin kanssa voitettiin.

2808201401
Jos ihmettelette sinistä renkulaa, niin se on suojateippi, jota en viitsinyt poistaa.
2808201402 2808201403 2808201404
Valapäivältä.
2808201405
292 aamua jäljellä...
2808201406 2808201407 2808201408
Ei kannata ottaa yökuvia hätäisesti ilman jalustaa. Niistä tulee, no, suurella todennäköisyydellä ihan kamalia, niin kuin tästä. :D
2808201409

Tosi näppärä vehje, se on pakko heti alkuunsa sanoa. Ei oo koolla pilattu ja kevyt pitää kädessä, eli kulkee kyllä tosi helposti mukana. Varsinkin jos tuon 14-42mm kittiobjektiivin korvaisi sellaisella pannukakkuobjektiivilla, kuten se mun Canonissa käyttämä 40mm f/2.8 -objektiivi, sitten tämmönen mahtuisi varmaan vaikka ihan taskuunkin. Kosketusnäyttö on tosi siisti ominaisuus, kätevä ja nopea käyttää. Kamera tarkentaa ja ottaa kuvan nopeasti ja aika äänettömästi.

Mun omiin käyttötottumuksiin Pen Minin runko tuntui kuitenkin vähän liiankin pieneltä ja hepposelta, että olisin ottanut sen ihan jatkuvaan käyttöön. Se kun on aika samaa kokoa kuin mun digikamera aikoinaan, jota silloin erityisesti yläasteikäisenä tuli käytettyä satunnaisten kuvien (erityisesti omakuvien…) räpsimiseen. Toisin sanoen tuli vähän liian digikamera-vibat, vaikka kuvalaatu onkin ihan eri luokkaa kuin siinä mun teiniaikojen pokkarissa. Tokihan tästä Penistäkin löytyy järkkärille omainaiset mahdollisuudet säätää aukkoa ja suljinnopeutta, mutta ne eivät ole samalla tavalla ”pinnalla”, että voisi vaan rullasta vääntää ilman näytön kautta asetuksiin klikkailua. Parhaiten Pen Minin runko sopii mun mielestä valokuvausharrastusta aloitteleville, tai sellaisille, jotka eivät välitä kantaa huolta asetusten säätämisestä mutta tahtovat että kamera kulkee helposti mukana ja mahdollistaa laadukkaatkin kuvat.

Jos itse 14-42mm objektiivista jotain mainitsisin, niin oli kyllä jännä valokuvata pitkästä aikaa zoom-objektiivilla. Kummasti kuvausala moninkertaistui, kun on tottunut vain tiettyyn kuvalaajuuteen! Valovoimassa on tietysti vähän toivomisen varaa, kun tappiin asti zoomattuna suurin aukko on korkeintaan 5.6, mutta kyllä tää toimii kittinä tosi hyvin yhteen Pen Minin rungon kanssa.

Myös kaikki edellisessä postauksessa otetut kuvat olivat samalla kombolla otettuja. Jatkossakin voidaan tulla näkemään joitain tällä kameralla otettuja kuvia, merkitsen postaukset silloin olympus pen mini -tunnisteella. Jos säät olisivat olleet paremmat, olisin varmaan tähänkin mennessä räpsinyt tällä enemmänkin kuvia, mutta tässä päivästä toiseen jatkuvassa harmaassa sadesäässä ei kovasti inspaa kaivaa kameraa esille. Varsinkaan kun on joka rööri täynnä räkätautia. Niin hehkeetä.

Tämän hetkinen tilanne on se, että Canon on hyvästelty ja myyty kaverille, ja tälle Olympuksen Pen Minillekin oon löytänyt uuden omistaja ihan lähipiiristä. Tänään kävin Rajala Pro Shopissa jo viidettä kertaa kuukauden sisällä, ja viimein kävelin ulos uuden kameran onnellisena omistajana. Siitä lisää myöhemmin, ei sovi tähän postaukseen!


(Kuvien muokkaamiseen käytin Adobe Photoshop Lightroomia, mutta yritin olla muokkamatta kuvia liian kauaksi alkuperäisistä.)

Tähtisimmu

27. elokuuta 2014

Mä en pahemmin harrasta tuotearvosteluita. Suurin syy lienee se, kokeilen tosi harvoin mitään uusia tuotteita yhtään millään osa-alueilla – juurrun niihin tiettyihin hyviksi todettuihin merkkeihin, ettei vaan tulisi mitään vikaostoksia ja kuluisi turhaan rahaa. En varmaan oo ainoa? Mutta kuitenkin, joskus on hyvä tehdä poikkeuksia sääntöihin, eli tässä on nyt pitkästä aikaa yksi "käyttökokemuspostaus".

Meikit ovat vaikeita. Niiden hinnat vaihtelevat kohtuullisista sikamaisiin, eikä silti voi olla varma, onko se lopulta se hinta, jonka mukaan laatu määräytyy. Mun meikkipussin sisältö onkin ihan sillisalaatti, on Lumenen kasvovoidetta, Diorin BB-voidetta, Maybelinen puuteria ja tärkeimpänä yleensä Lancômen ripsari. Jos mennään noihin kalliimman puoleisiin merkkeihin, niin meikkivoiteen ostin aikoinaan hetken mielijohteesta abiristeilyltä – kuinkahan kauan siitäkin on, puoltoista vuotta?! Pirskatin riittoisaa tavaraa siis ollut, ja edelleen jäljellä! En tiedä, olisiko mulla varaa ostaa enää samaa uudestaan, mutta tyytyväinen oon ollut. Lancômen ripsareita aloin käyttämään äidin esimerkistä, ja oon häneltä yleensä saanut ne ”jo hiukan kuivahtaneet mutta käyttökelpoiset” -putellit, kun äiti on ostanut itselleen uuden.

Mä en tiedä meikeistä paljoa mitään, mutta ripsarit ovat kyllä yksi vaikeimmista tuotteista koittaa valita kertaheitolla sopiva. Jokaisella on muutenkin omanlaisensa ripset, eikä itselle välttämättä sovikaan se sama maskaramerkki, joka kaverilla näyttää niiin hyvältä. Tässä kuitenkin vähän käyttökokemuksia L’Oréal Paris So Couture -ripsiväristä, koska oon ite ollut siihen tyytyväinen (ja kuullut joitain imartelevia kommenttejakin, jotka ovat joskus pelastaneet jonkun huonon päivän).

loreal paris so couture mascara ripsiväri testaus loreal paris so couture mascara testaus

Kerrassaan ihana tuo silmäpussinen ”moi en olis halunnu herätä tänään” -lähtötilannekuva. En halunnut spämmätä enempää omaa naamaa, lähikuvat voi tsekata täältä.

Mutta joo, kyllä mä sanoisin, että tästä on haastajaksi sille mun ikisuosikki Lancômelle. Samaan tapaan tällä saa ripsistä luonnollisella tavalla näyttävät ja paakuttomat. Huonoin puoli lienee, että mulla ainakin ripset suoristuvat ripsiväriä laittaessa, jonka takia ne on pakko taivuttaa ripset vielä uudestaan sen jälkeen, kun sen ripsarin on jo laittanut. Ja siinäkin pitää ensin odottaa, että väri on ehtinyt vähän kuivahtaa, tai muuten suuren osan tökötistä löytää siitä ripsientaivuttimestaan.

Hyvän taivuttamisen jälkeen ne ripset kuitenkin myös pysyvät taivutettuina, ja tää on se missä tää yllätti erityisen positiivisesti. Olisi pitänyt ottaa tähän vielä vertailukuvaksi tilanne siitä, miltä ripset näyttävät 12 tuntia ripsarin laittamisen jälkeen, mutta kuvan puuttuessa voin ihan vaan sanoa, että kyllä pysyy – mikäli ei valuta kyyneleitä tai saa vesisadetta naamaansa, koska sillä on voimakas pandasilmävaikutus.

Mä en oo tän merkin ja Lancômen lisäksi käyttänyt muita kuin joitain Lumenen ripsareita, jotka eivät koskaan oikein vakuuttaneet. Löytyykö teiltä jotain luottoripsarimerkkejä? Tai muita tuotteita, joissa valikoimaa kyllä riittää mutta joku tietty nousee ehdottomasti muiden yläpuolelle?

Hurlikurli haalareissa

25. elokuuta 2014

2508201401 2508201402 2508201403
Nopean ryhmäpiirroksen tehtävänanto, rosvopaisti.
2508201404 2508201405

Yöt ovat jo pimeitä nyttemmin. Aurinko ei ehdi nousta, jos joskus vääntäydyn vasta aamuyöllä sänkyyn. Kahdenkymmenen asteen lämpötilat tuntuivat raikkailta, kaikki sen alle on liian viileää, vaikka onkin jotenkin ihana vetää pitkästä aikaa ulos lähtiessä takki niskaan. Olisin halunnut nauttia vielä leppoisasta lämmöstä ja paisteesta pidempään, kaiken sen kuuman jälkeen ja ennen sitä kaikkea kylmää, mutta minkäs teet. Syksyä on vaikea pysäyttää, vaikka kuinka yrittäisi niitata pudonneita lehtiä takaisin oksille. Ja se on saatu tuta, kun taivas ei tunnu muuta tekevän kuin sylkevän vettä taivaalta.

Tänä kesänä edes bikinit eivät kertaakaan päätyneet päälle, talviturkin heittämisestä puhumattakaan. Kesä vain katosi. Niin kauan ja innolla sen saapumisesta ensin haikailtiin, ja sitten vain odotinkin sen loppua. Tai edes jotain hengähdystaukoa. Varsinkin kun tajusin, että kesätöistä pääsee hengähtämään vasta sitten, kun koulu alkaa. Ja nyt se alkaa!

Orientaatioviikko oli samaan tapaan rankka kuin omana fuksivuonna, lähinnä henkisesti siis. Sitä miettii liikaa, antaako itselleen uusille ihmisille ihan huonon kuvan, ja tutorina erityisesti sitä, osaako neuvoa riittävästi ja olla tarpeeksi esimerkillinen. Onneksi porukka vaikutti ihan huipulta, vaikka nimien opettelussa meneekin varmaan koko lukuvuosi. Muokkasin nää kuvat jo aikoja sitten, mutta viikonloppu piti kyllä ottaa ihan vaan rehellistä lepoa, että jaksaa taas paahtaa täydellä teholla. Varsinkin kun sain viimein Roopenkin lomille köhimään yskäänsä, tänään ollaan sitten köhitty kuorossa, kun nappasin itselleni tartunnan. Kieriskelin puoliunessa koko viime yön, näin painajaisia ja kärsin kurkkukivusta. Hehkeetä, koko kesän selvisin ilman mitään sairauksia, hyvä nyt sitten koulun alkaessa aloittaa.

Eilen oli viimeinen virallinen duunipäivä jäätelön parissa, jotenkin huojentavaa. Käytännössä olisin halunnut jatkaa, mutta toisaalta pelkään kasaavani itselleni liikaa työtaakkaa ja polttavani siten kynttilää molemmista päistä. Nyt on hyvä vain päästä takaisin opintojen pariin, aloittaa harrastamaan jotain liikuntaa, viettää aikaa kavereiden kanssa ja tienata elantonsa sillä samalla siivousduunilla kuin tähänkin asti. Niin on hyvä.

Kaksi vuosikymmentä, osa 2

21. elokuuta 2014

Tää viikko on ollut tosi kiireinen ja raskas, mutta samalla antoisa ja hauska meille tutoreille ja toivottavasti myös meidän fukseille. Tässä kuitenkin synttäriteemasta vielä toinen osa, sen jälkeen sitten muihin aiheisiin, jahka vain löytyy saumaa!

1808201404

Yläasteen alkaessa kesti jonkin aikaa, kun en tuntenut kuuluvani oikein mihinkään. Aloitin harrastamaan karatea, mikä taisi oli entisille voimistelukavereille jotenkin iso juttu, kun en enää heidän joukkoonsa sopinut. Etsin itseäni ja omaa tyyliäni, kun jopa aloin hiljalleen kiinnostua vähän enemmän siitä, mitä puin päälleni tai miten hiukset oikein olivat. Siis joo, mä en kauheammin välittänyt niistä aiheista vielä ala-asteella, paitsi ettei saanut olla mitään nappeja eikä vaaleanpunaista. Mun ulosanti olis aika suoraa ja ronskia, mutta mun päiväkirjat täyttyivät tunteellisesta plörinästä.

1808201405

Yläasteen aikana tutustuin ja ihastuin (tai toistepäin, ensin ihastuin, sitten tutustuin…) Roopeen, leikkasin jonkun liian pitkän otsatukkareuhkan joka ei koskaan oikein saanut mitään kunnon muotoa, kärsin aknesta ja häpeilin etuhampaiden välissä ollutta rakoa. Värjäilin hiuksiani punaisen sävyillä, luin aika paljon mangaa ja kokeilin harrastaa cosplayta. Lähennyttiin Onan kanssa lapsuuden aikaisista kavereista bff-tasolle, mentiin lasketteluriparille Lauttasaarelaisten leijojen kanssa. Hommasin mopokortin ja sain skootterin, ravasin dojolla ja gräsassa. Pääsin piipahtamaan Lontoossa kun nostin englannin numeroa, ja ysiluokan keväällä jopa viikoksi Japaniin parhaimpaan kirsikankukka-aikaan. Vietin TETin Tiede-lehden toimituksessa, kuuntelin paljon Big Bangia ja suomiräppiä ja olin ekassa kesäduunissa mansikoiden myyjänä.

Sukkuloin sujuvasti monien eri kaveriporukoiden välillä, erityisesti ysiluokalla, mutten oikeastaan kuulunut mihinkään tiettyyn ryhmään. En ollut outo mutten suosittukaan, en hiljainen enkä nörtti - tai mitä näitä stereotypisiä kategorisointeja nyt lie olikaan. Mutta eipä häirinnyt, mulla on tosi kultaiset muistot koko peruskouluajasta, tykkäsin hurjan paljon meidän luokasta, eikä mulla ollut mitään huolia muusta, kuin siitä siihen aikaan aika epäselvästä säätämistä Roopen kanssa, joka selveni vasta peruskoulun päätyttyä.

1808201406

Lukiokin oli hyvää aikaa, samaan puljuun tuli monia tuttuja ja yhteishenki oli ylipäätänsä tosi jees. Mun koulunkäynti oli vähän niin ja näin – ties minkälaiset paperit olisin saanut, jos olisin jaksanut tosissani panostaa, jos olisin tehnyt läksyt kunnolla tai keskittynyt edes kaikilla luennoilla. Mutta mitäpä väliä sillä enää on. Tanssittiin wanhat, rakastin mun mekkoa. Pääsin opintomatkoille Kiinaan ja Liettuaan, kirjoitin viisi ainetta ylppäreissä ja muistelen lämmöllä sitä yläkerran sohvaa, joka aina Onan kanssa vallattiin. Osan mun lukioaikaa oon tätä blogiakin kirjoittanut, muistan tän perustamisen olleen sellainen keskiöinen päähänpisto.

1808201407

Ja mitä lukion lopussa ja jälkeen. Ne varmaan tietävät ja muistavat, jotka ovat jo pidempään pysyneet remmissä, tai kelanneet postauksia piiitkälle taakse. Abivuoden tapahtumat, arkkitehtuurin pääsykokeet, ylioppilasjuhlat, interrail. Opiskelupaikan saaminen, omaan kotiin muuttaminen, fuksivuosi. Ja nyt toinen vuosi TTY:llä sekä inttileskeyden pirulainen – ja niiden lisäksi en sitten osaakaan sanoa, mitä edessä lie.


Tosin harkitsen vakavasti otsatukan leikkaamista. Sellaisen oikean. Kiemurtelen päätöksenteon vaikeuden kourissa.

Kaksi vuosikymmentä

19. elokuuta 2014

Kun nyt napsahti täyteen kaksi vuosikymmentä olemassa oloa tän maan pinnalla, ajattelin tehdä pienen katsauksen niihin tähän mennessä kuluneisiin vuosiin. Samalla kurkataan mun tylsän tavalliseen ja onnelliseen lapsuuteen, tunnolliseen ja kriisittömään peruskouluaikaan, sekä vähemmän tunnollisiin ja enemmän rajoja testaaviin teinivuosiin, tai ainakin jotain sinne päin. Jaan tän aiheen kahteen postaukseen, ettei tuu kerralla liian isoa rysäystä kuvia ja tekstiä.

1808201401

Vauvana olin iso ja makkarainen. Mulla oli musta peikkotukka, johon alkoi jossain vaiheessa ilmestyä kupariraitoja. Äiti ja iskä kärräsivät mua rattaissa Helsingissä ja japanilaiset pysähtyivät ottamaan musta kuvia, taisin olla kumma näky. Äiti laittoi mulle aina hiukset poninhännälle tai ruseteille, teki luomumössöjä ja silitti jopa ne semmoset valkoiset ohuet vauvarätit – kunnon semmonen supermutsi, kävi vielä iltakoulussa ja töissäkin samalla! Menin päiväkotiin joskus vuoden ikäisenä, pesin siellä suussani kaikki pihamaan kivet. Iskän nouti mut töiden jälkeen ja ensitöiksi piti kuulema laittaa käsi leuan alle ja käskeä pulpauttamaan sorat ulos. Kotona röhnötettiin sohvalla, katsottiin Kauniita ja rohkeita ja lintsattiin vauvamössöistä syömällä paistettua perunaa ja muuta jännää, kun odoteltiin äitiä kotiin.

Asuttiin mun ensimmäiset elinvuodet Kirkkonummella, en muista sieltä paljoa mitään. Oikeastaan en muista mun varhaislapsuudesta ylipäätänsä mitään ihmeellistä, se oli tosiaan ihan sellainen normaalin turvallinen ja onnellinen lapsuus. Mun varhaisin muisto, jota kukaan muu ei varmasti koskaan ole mulle kertonut, on ajalta kun olin lähes kolmivuotias. Oli heinäkuu ja kuuma päivä ja me käveltiin iskän kanssa takapihalta autotien yli vastapäätä sijaitsevalle jätskikiskalle. Valitsin jonkun vihreän jäätelön, en muista oliko se päärynää vai minttua, mutta päärynästä en ainakaan enää jäätelönä pidä. Heti kun olin saanut jäätelöni ja palattiin kotiin, äiti tuli pihalla vastaan ja sanoi jotain siihen suuntaan kuin ”nyt pitää mennä”. Ja samana päivänä musta tuli isosisko.

1808201402

Olin ilmeisesti tosi kiltti tyttö ja avulias isosisko. Kerran tultiin kotiin ja kissa oli oksentanut lattialle. Lauri oli sen ikäinen että sai poljettua itsensä liikkeelle, mä olin jotain neljän paikkeilla. Äiti pyysi mua katsomaan Laurin perään kun hän hakisi keittiöstä käsipaperia, ja huuteli sitten keittiöstä, että mitäpä se Lauri oikein tekee? Mä vastasin heleästi, että tossa se syö tota kissanoksennusta.

Ala-asteella olin tunnollinen ja kiltti oppilas, jolla oli luokkakavereiden sanoin lähes aina sellainen kestohymy päällä. Mutta hei, se oli ihan aito sellainen! Harrastin joukkuevoimistelua ja mun elämä oli suurelta osin koulua ja jumppaa. En koskaan leikkinyt nukeilla tai barbeilla, ainoa lelu, jota jotenkin hoivasin oli tamagotchi. Mulla oli kaksi parasta kaveria ja oltiin aika tiivis kolmen tytön poppoo lähes koko ala-asteen ajan. Mun hiukset ylettivät puoleen reiteen, olin aina luokan lyhin, sain hammasraudat, rakastin leikkiä metsässä ja rakentaa majoja, aloin vihata koulu-uintia, en kokenut ainuttakaan "ala-astesuhdetta” enkä edes kaivannut mitään sellaista, ja päättötodistuksen keskiarvo oli reippaasti yli ysin.

Joukkuevoimistelu oli ihan mun laji - tykkäsin siitä, venyin helposti ja kehityin hyvin. Mutta se on sellainen harrastus, joka väkisinkin vie tosi paljon aikaa. Toki ehdin olla kavereidenkin kanssa, mutta kyllä se vaikutti, että treenejä oli ainakin se neljä tai viisi kertaa viikossa, plus leirit ja kisamatkat. Mun vanhemmat olivat aktiivisesti mukana tsemppaamassa ja auttamassa, jonka takia elämä ei tuntunut liian rankalta, ettenkö olisi jaksanut sekä koulua että voimistelua. Kutosluokalla mua alkoi sitten suuremmassa määrin häiritsemään se, ettei jumpan lisäksi jäänyt aikaa mihinkään muihin kiinnostaviin harrastuksiin, jonka vuoksi päädyin lopettamaan voimistelun kokonaan siinä samalla, kun ala-astetaival tuli päätökseen. Mutta iloisena yksityiskohtana, ala-asteen lopussa mun monivuotinen maanittelu tuotti viimein tulosta, ja meiän perheeseen muutti Tiuku.

1808201403

Pitkäveteistä tai ei, jatkoa sitten seuraavassa osassa!


Oli muuten aika hauska syntymäpäivä. Sain vähän niin kuin yli 50 uutta fuksia synttärilahjaksi. :D

Myynnissä objektiivi!

16. elokuuta 2014

tamron-zoom idtamron-zoom
Myynnissä Tamronin zoom-objektiivi, pitkältä nimeltään Tamron AF 18-200 mm - f/3.5-6.3 XR Di II LD Aspherical [IF], lempinimeltään kärsä. Sopii Canonin järkkäreihin ja monipuolisesti monenlaiseen valokuvaukseen. Voi kuvata kaukaa, läheltä, laajasti tai macrona. Ostettu aikoinaan sen perus kitti-objektiivin syrjäyttäjäksi syksyllä 2012, jolloin esittelin mötikän ensikertaa käytössä.

Toimii edelleen hienosti, linssi on siisti ja naarmuton. Objektiivi oli tiiviissä käytössä vuoden 2013 kesään asti, jonka jälkeen on ollut aktiivinen lähinnä matkoilla (tuolta bannerin alta Arkisto -kohdasta löytyvät kaikki reissupostaukset listattuina), kun kotipiirissä jumituin käyttämään lähinnä zoomitonta pannukakkuobjektiivia. On parhaimmillaan tietysti hyvässä luonnonvalossa, mutta mikäpä objektiivi ei olisi. Automaattitarkennus on hiukan äänekäs ja itse tykkäsin käyttää lähinnä manuaalitarkennusta. Objektiivin saa näppärästi lukittua pienimmilleen, ettei putki aukea itsekseen pitkäksi kärsäksi. Saa kysyä, jos kaipaa jotain lisätietoja.

Myynti tapahtuu Huuto.netin kautta, eli jos kiinnostusta tai tarvetta tällaiselle objektiiville löytyy, käy ihmeessä kurkkaamassa! Voit siirtyä huuto.net -kohteeseen klikkaamalla tästä.

Lähtöhinta on satasen kieppeillä, tästä päivästä eteenpäin on kahdeksan vuorokautta aikaa huutaa. Ostaja maksaa postikulut (pakettiautomaatilla 6,70€), tai vaihtoehtoisesti noutaa Tampereelta tai Helsingin keskustasta.

Mytty sohvan nurkassa

15. elokuuta 2014

1508201401 1508201402 1508201403 id1508201404 1508201405

Mä oon pehmeään peittoon kääriytynyt mytty sohvan reunassa. Päänsärkyinen, lihasjuminen, väsynyt ja nälkäinen, mutta ruokaa ei jaksaisi laittaa ja nukkumaan ei silti osaa mennä ajoissa. En oo kipeä, mutta pää ja kroppa ovat vaan jotenkin tosi väsyneessä ja apeassa vireessä, ilman mitään sen kummempaa syytä. Pää on puuroa ja haluaisin vaan nukkua, mitään ei huvita tehdä. Tää on varmaan taas joku pieni vaihe, jonka syvyyden tajuan vasta sen jälkeen kun se on kunnolla ohi, mutta tällä hetkellä haluaisin vaan maata sohvalla, nukkua ja tuijottaa teeveetä. Tai Greyn Anatomian tuottareita, joista ensimmäisen sain eilen töllötettyä loppuun.

Päivien kohokohdat ovat viime aikoina olleet niinkin laadukkaita, kun se, että vatsa heittää volttia kesken yksinäisen aamuvuoron, kun pitäisi pyörittää kahvilaa eikä jumittaa vessassa. Tai se sekava känniläinen, josta on vaikea arvioida, onko liiaksi häiriöksi vai ei, pitäisikö kutsuako vartija vai ei. Tai ehkä ne kaksi teinipoikaa, jotka selvästi yrittivät mutteivät ihan uskaltaneet kysyä tai pyytää sitä, mitä ikinä sitten aikoivatkaan. Kumminkin jotain, mikä ei liittynyt siihen mun myymään jäätelöön. Tai se kerta kun lähdin töiden jälkeen kävelylle aikomuksena nauttia luonnosta ja testata kunnolla sitä olympuksen pen miniä, mutta heti, kun sain kameran kaivettua esiin, alkoi kaatosade. Ja sitä tää viikko lähinnä onkin ollut, niin voimakkaita sade- ja ukkoskuuroja, että pelkään melkein parvekkeen lasien menevän säpäleiksi. Tai mun selän sammaloituvan kiinni sohvaan.

Halusin kirjoittaa tänne nää fiilikset, etten jälkeenpäin unohda. Haluun säilyttää sen pienen päiväkirjamaisuuden tässä blogissa ja olla rehellinen itselleni - jos mä tosiaan oon keväällä ollut niin onnellinen, kuten mun teksteissä seisoo, voin sanoa, että nyt en ole. Siksi odotan koulun alkua nyt enemmän kuin mitään muuta, kavereita ja sosiaalista kanssa käymistä, uusia fukseja ja orientaatioviikon bileitä. Eli jos musta ei kuulu täällä ensi viikolla kovin paljoa, se johtuu siitä, että yritän saada taas otteen siitä elämänilosta joka mut saa parhaimmilleni, vietän aikaa kavereiden kanssa ja pidän hauskaa. Sitten kun saan taas jotain aikaiseksi ja fiilikset ovat kirkkaammat, on paljon mukavampi kirjoitella tännekin.

Äiti sanoo, että asioilla on tapana lutviutua. Uskotaan äitiä.

Mulla olisi enemmänkin kuvia, mutta ne oli otettu sillä Olympus pen minillä, ja halusin säästää ne omaan erilliseen postaukseensa, jossa ajattelin vähän kertoa omista käyttökokemuksistani. Ja siksi yhden postauksen, koska en ole pitämässä kameraa itselläni - myyn sen kaverilleni, ja sama kohtalo on tällä Canonillani. Joo, uudistan koko kuvauskaluston. Siitä lisää myöhemmin.

Kolme vanhaa savista

14. elokuuta 2014

Savityöt ovat yksi käsityölajeista, joihin oon lapsuuden varrella keskittynyt enemmänkin. Se on oikeastaan laji, jonka parissa aloitin käsityöharrasteluni Gräsan askartelukeskuksessa. Viikon tai parin mittaiselta kesäkurssilta se kaikki taisi saada alkunsa.

Valkosavea, punasavea, rakusavea... Noista viimeiseksi mainittu on mun lemppari. Raku on polton jälkeen mustaa, ja sen lopullisesta lasitteen väristä ei voi olla täysin varma, varsinkin kun meillä Gräsassa oli sellaisia ns. yllärilasitteita. Siinä voi yllättyä iloisesti tai pettyä karvaasti, ja se siinä onkin niin kutkuttavan jännää. Mun viimeisimpiin rakutöihin lukeutui muun muassa korupuu, jossa mekon lasitus onnistui aika mielenkiintoisesti - siitä vilahtaa kuva vanhassa huonepostauksessa. En tuolle ole vielä omasta kodista löytänyt sopivaa paikkaa, pitäisi edistyä suurien linjojen sisustamisessa ennen sisustuselementteihin siirtymistä.

Valkosavi sen sijaan oli kaikkein käytännöllisin, jos tekee vaikkapa astioita, ja siitä onkin väännetty jos jonkinlaista kippoa ja kuppia. Punasavesta mulla ei ole paljoa kokemusta, se ei jotenkin koskaan erityisemmin houkuttanut. Harmaasavisia töitäkin on hävettävän vähän - ainoa mainitsemisen arvoinen lienee säästöpossunorsu, jonka lasitin vain sisäpuolelta.

Oon tehnyt nämä kolme savityötä 11-14-vuotiaana, en tiedä vuosilukuja tarkemmin: valkosavesta tehty sinilasitteinen kulho on vuodelta 2006, rakusaviset purnukat vuodelta 2007 (joissa kuitenkin käytettiin jotain erikoisempaa tekniikkaa jonka nimeä en muista), sekä punasavinen "lohikäärmeen muna" vuodelta 2008.

1408201402 1408201403 1408201404

Rehellisesti sanottuna savi ei kuitenkaan koskaan ole ollut se mulle sopivin elementti. Vaikka se on se, minkä parissa gräsassa käymisen aloitin, vaikka se on se, jonka ääressä siellä eniten vietin aikaa. Silti, mun savitöistä ei koskaan tullut ihan niin hyviä kuin olisin halunnut, muotoilu ei koskaan onnistunut riittävän hyvin. Savea on niin vaikea hallita.

Ompelussa, hopeatöissä ja piirtämisessä ei ole samoja ongelmia kuin saven kanssa, muissä töissä mä tunsin kyllä onnistuvani. Eikä niiden kanssa koskaan päädy vain läiskimän pöydään muodotonta klönttiä ilman, että saisi mitään kunnollista aikaiseksi. Ja sitä se saven kanssa pahimmillaan oli, kun ideoita ei vain tullut mieleen. Esimerkiksi eläinten tai muiden hahmojen kanssa ei vaan ikinä tuntunut onnistuvan, ne on paljon helpompi piirtää paperille kuin muotoilla moniulotteisesti! Ja jos joku yrittää väittää muuta, viitaten vaikka siihen säästöpossunorsuun, niin oikeasti saan sen norsun pään upeasta ja aidosta muodosta kiittää mun näppärää gräsa-kaveria Eveä, henkilöä joka todella osasi (ja osaa) muotoilla savea.

Savi sai mut yleensä tuntemaan itseni ihan poropeukaloksi, mutta saattaa myös olla, että asetin sen riman hiukan liian korkealle, että olisin osannut olla tyytyväinen omiin tuotoksiini.


Löytyykö täältä muita savitöiden tekemiseen tutustuneita tai paneutuneita? Mä en oo ikinä kokeillut dreijaamista, mikä meinaa että saven pariin olisi kiva joskus palatakin, ainakin kokeilemaan.

Jauheliha-paprika-pannari

10. elokuuta 2014

Piti jo toissapäivänä kirjoittaa tää valmiiksi, mutta sen verran poikki oon ollu, että nyt vasta oli riittävästi aikaa ja voimia. Jotenkin mulla ehti tässä parin viikon sisällä kerääntyä jääkaappiin turhan paljon maitotölkkejä, vaikken maitoa mitenkään aktiivisesti juo tai edes käytä oikein mihinkään. Parasta ennen käyttöpäivät paukkuivat ohitse ja jotain niistä piti sitten keksiä.

Mihin ruokaan uppoaa varmasti paljon maitoa? Ei tullut mieleen muuta kuin pannakakku. Mitä tehdä, kun pakastimessa on jäljellä vielä edellisiäkin makeita pannukakkuja? Paranis kai kokeilla jotain uutta. Mä päädyin tekemään suolaisia versioita tavallisista pannarista, jauheliha-paprika-täytteellä.

0908201401-1_edited-1

Pannukakkutaikina
8 dl maitoa, 3 munaa, 3 dl vehnäjauhoja, ripaus suolaa, hiukan voita

Jauhelihaseos
400 g jauhelihaa, sipuli, paprika, purkki creme fraichea (kermaviilikin käy), oman maun mukaan juustoraastetta, mustapippuria

0908201402

Pilko sipuli ja kuullota oliiviöljyssä paistinpannulla. Paista jauheliha ja mausta mustapippurilla tai muuten oman maun mukaan. Pilko paprika. Tee pannukakkutaikina sekoittamalla maito, munat, jauhot, suola ja voisula keskenään, ja täyteseos sekoittamalla toisiinsa jauheliha, sipulit, paprika ja creme fraiche.

0908201403

Levitä jauhelihaseos tasaisesti uunipellille leivinpaperin päälle, ja kaada sen jälkeen päälle pannaritaikina. Juustoraasteen voi sekoittaa jo ennen kaatamista itse pannukakkutaikinaan, tai jos kyse on vain pienestä määrästä, sen voi ripoitella lopuksi pellille levitetyn taikinan päälle. Paista 225*-asteisessa uunissa keskitasolla puolisen tuntia.

0908201404 0908201405

Oli muuten hyvää! Ja tosi kätevä safka, jos aattelee duunipäiviä, kun jotain pitäisi helposti saada mukaan välipalaksi, eikä aina haluaisi upottaa rahojaan ympärillä kuumotteleviin kotipizzoihin, subwayhin ja lidlin croissantteihin ja tomaattimozzarellaleipiin.

Millaisia ruokia te teette, kun jääkaapissa on parasta ennen päivämäärän ylittänyttä maitoja? Ette kai sentään pelkästään sen päivämäärän takia suoraan kaada viemäriin, jos ne on vielä ihan kunnossa? Shokeeraava fakta, tää maito oli "parasta ennen 31.7." ja ihan kunnossa ja hyvän makuista, kun oli avaamattomana jääkaapissa seisonut. Ei ne päivämäärät niin kirjaimellisia oo!


Otin nää kuvat muuten sillä Olympuksen pen mini E-PM2 -kameralla ja objektiivilla 14-42mm, koska se palkintoon kuulunut toinen objektiivi ei jonkun takia ollutkaan mukana samassa paketissa... Ei nyt ihan menee putkeen näiden toimitusten kanssa! Mutta voin arvioida tätä kameraa erikseen lisää myöhemmin, kun oon ensin tutustunut siihen vähän paremmin.

Hattarahetki

8. elokuuta 2014

0708201401 0708201402 0708201403 0708201404 0708201405 0708201406

Kuvat ovat parin viikon takaiselta lintsi-illalta, jota lähdettiin viettämään aika extempore ja sillä porukalla, joka nyt äkkiseltään vain saatiin aktivoitua kasaan. Tämmöset repäisyt ovat pieniä, mutta arvokkaita hetkiä mun kesässä, kun mitään lomaa tai häppeningiä ei muuten oikein ole. Ei mökkeilyä, festareita tai edes rannalla köllöttelyä, mutta pääsimpäs sentään ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen Linnanmäelle, vaikka niistä iltarannekkeistakin joutui aika kiskurihinnan pulittamaan. Oli mukava ilta!

Mutta hei, viimeisiä jäätelön täyteisiä työviikkoja viedään! Jäljellä alle kaksi viikkoa orientaatioviikon alkuun, uusien arkkarifukseja paimeniseen, kavereiden seuraan ja hauskanpitoon! Siihen asti sinnittelen ihan liian monien iltavuorojen kanssa, yrittäen nukkua riittävästi ja koittaen saada joskus jotain höydyllistä aikaiseksi. Vaikeaa. Onneksi Onalla oli tällä viikolla aikaa tulla mun luo visiitillä, niin mäkin sain piristystä tähän viikkoon. On muuten helpottavaa, kun ei tarvitse murehtia mistään junista Onnibussin kulkiessa tosi kätevästi ja edullisesti ihan tuosta vierestä. Ei ole kavereillekaan mikään suuri taloudellinen tappio piipahtaa tänne Tampereelle syömään jäätelöä ja viettämään iltaa mun kanssa, ihan sen kummempia suunnittelematta! Ja kun joskus oikeesti vaan todella tarvitsee sitä tiettyä seuraa, jossa voi vaan puhua kaikki ajatuksensa halki ja paasata ulos mieltä painavat asiat niin, että sen jälkeen pää selvenee ja mieli kevenee samalla tavalla, kuin ilma ukkosmyrskyn jälkeen.

Odotettiin keskiviikkona Onan täällä ollessa, että posti olisi kuljettanut perille sen Olympuksen kameran - muistatte varmaan, se palkinto siitä katumuotikilpailusta joka Ronin kanssa voitettiin. Viimeistään eilen sen olisi pitänyt saapua, niin mulle kerrottiin ja siksi ihan täpinöissäni sitä odotin, joutuen kuitenkin pettymään. Ron sai omansa silloin keskiviikkona aamulla, joten tää lienee taas tätä mun tuuria näiden toimitusaikojen kanssa! Ei oo yks tai kaks kertaa, vaan lähemmäs aina pitää odottaa niin kauan että menee ikä ja terveys tai vähintäänkin hermot. Mutta jos se nyt tänään tulisi, pakko pysyä toiveikkaan positiivisena, etten ala turhautuneisuuttani viskelemään mun kulahtaneita tuoleja alas parvekkeelta, hah. Olisi vain mitä ihaninta päästä viimein testaamaan sitä peniä, että voisin tehdä päätöksen, millä tavoin toteuttaisin mun kameravarustuksen uudistamisen.

Aiheesta seuraavaan: blogini sai äskettäin kutsun mukaan Indiedays Inspiration-verkostoon, ja vastasin siihen myöntävästi. Konsepti lienee monille jo entuudestaan tuttu, mutta sanon nyt kuitenkin, ettei tämä meinaa mitään muutoksia blogini sisältöön: bloggaan edelleen omin ehdoin ja juuri siitä mistä itse haluan, eikä tämä vaadi mihinkään yleiseen muottiin sulautumista. Näkyvin muutos lienee se, että sivupalkkiin ilmestyy seisomaan Inspiration-jäsenbanneri ja yläreunaan luultavasti ainakin satunnaisesti jonkinlainen mainosbanneri. Mutta muuten mä oon tällä hetkellä sen verran tyytyväinen omaan blogiini, etten muutenkaan näe syytä muuttaa tätä bloggaustyyliä, jota tällä hetkellä toteutan, tai vaihtaa aiheita, joista tänne kirjoitan. Otan tietenkin mielelläni vastaan ideoita, toivepostauksia ja kritiikkiä, jos jollain joskus tulee jotain mieleen, mutta muuten voin vain toivoa, että te lukijatkin nautitte tämän blogin lukemisesta yhtä paljon, kuin mä nautin itse bloggaamisesta!
© Helmihytti • Theme by Maira G.