SLIDER

Vartalo muuttui, eikä pää pysynyt perässä

Vaikka uusia puolia alkoi pikkuhiljaa näkyä, niin lopulta se tapahtui tosi äkisti. Niin äkisti, että siihen ei kerennyt rauhassa tottua, eikä sitä ehtinyt hyväksyä, vaan se hämmensi mieltä ja pisti itsetuntoa matalammaksi.

"Mitä mulle on tapahtumassa?"

id

Tää aihe on pyörinyt mulla mielessä useamman kuukauden, mutta siitä on vaikea kirjoittaa. Vartalon koko, paino ja elämäntavat ovat asioita, jotka nostavat helposti tunteet esiin ja kirvoittavat paljon kärkkäitäkin mielipiteitä. Varsinkin kun ne muutokset tapahtuvat siinä omassa mittakaavassaan, eivätkä jonkun toisen mielestä ole johonkin muuhun verrattuna "yhtään mitään" tai korkeintaan rasittavaa itsensä korostamista. Ja kun ne muutokset tapahtuvat aika äkisti, ei muiden kommentteihin välttämättä ole valmis, kun ei edes tiedä, mitä itse ajattelisi.

Viimeisten parin vuoden aikana mun kroppa on muuttunut paljon siitä, mitä se sitä ennen oli. Lyhyesti sanottuna, oon aina ollut hoikka ja pieni, ja nyt on tullut muotoja, painoa ja muuta ylimääräistä. Ja vaikka mut määriteltäisiin edelleen hoikaksi, mä näen sen eron, ja muut mut läheisesti tuntevat voivat myös nähdä sen eron.

Ensin alkoi tulla reittä ja peppua, mutta samalla myös rintoja, ja siitä nyt olin vain iloinen. Sitten havaitsin leuan alla pienen kaksari-hetulan, ja rupesin stressaamaan leuan asentoja kuvatessa. Sitten havaitsin käsivarsissa allit ja iski käsivarsiepävarmuus. Sitten ilmestyi mahamakkara, eikä kaikki vanhat vaatteet enää sopineetkaan päälle. Saapui epämukavuus.



Fiilis oli ristiriitainen, sillä toisaalta havaitsin kyllä muutokset ja enkä tykännyt niistä, mutta toisaalta ne eivät olleet ainoastaan negatiivisia, eikä mulla ollut mitään kiinnostusta tehdä asialle mitään. Mun urheilumotivaatio on ollut negatiivisen puolella jo pidemmän aikaa (haluun liikkua liikkumisen ilosta kun tuntuu siltä, en väkisin) ja aina löytyy mielenkiintoisempaa tekemistä. Mutta kun viimeisimpien kuukausien aikana on tullut mukaan myös vatsan turvotusta ja yhtään kaunistelematta läskiä, sitä on entistä vaikeampi hyväksyä.

Mun vartalo on muuttunut, eikä pää meinaa pysyä perässä. Itsekriittisessä mielessä itsevarmuus ottaa osumaa, eikä valokuvissa ole enää yhtään luonteva olla. Peilistä odottaa näkevän sen saman kuin "aina ennenkin", ja siinä pinttyneessä mielikuvassa uudet piirteet tuntuvat vierailta. "Onko toi oikeesti mä?"

Vielä pari vuotta sitten mä ihmettelin kavereiden puheita turvotuksista ja lihoamisesta, ruokavalioista ja liikuntamääristä. Kun ei muhun tuntunut tarttuvan mikään, vaikka urheilu ei järin kiinnostanut ja ruuan suhteen noudatan omia mielihalujani. Juttelin taannoin äitini kanssa, joka kertoi, että hänellä oli parikymppisenä sellainen vaihe, että oli entiseen verrattuna vähän isompi, ja että se johtui varmaan hormonien muutoksista ja kropan fyysisestä aikuistumisesta. Kuulosti tutulta. Ollaan kyllä äidin kanssa tosi pitkälle kuin samasta muotista, mutta jotenkin veikkaan, ettei tää ole mulle vaan "vaihe".

Että ei ole teinivartalo enää. Se voi olla normaalia ja tervettä, mutta ei se ihan helppoa ole. Jonain päivänä on hyvä olla, toisena itsensä tuntee tynnyriksi.



En oikein osaa puhua asiasta kenellekään, koska toisaalta pidän asiaa pinnallisena ja tiedän, että joillain asian kanssa oikeitakin ongelmia, ja pelkää heidän kääntävän asian ympäri ja itseensä. Mutta toisaalta pelkään tulevani torjutuksi vähättelyllä, tyyliin "älä jaksa, sulla mitään jenkkiksiä oo", koska hei, kyllä mä tiedän. Oon realisti, ihan terve ihminen ja nyt vaan viime aikoina vähän lihonnut, that's it. En ole lihava, vaan muuttunut siitä mitä ennen olin. Ja se tapahtui niin nopeasti, että omakuva ei ehtinyt kyytiin, ja olo on epävarma. En etsi ratkaisua, mutta tunnen tarvitsevani vähän ymmärrystä. Vaikka se kuinka olisi mitättömän pieni ja pinnallinen asia tässä maailmassa.

Ja jotenkin veikkaan, etten ole tän asian kanssa ihan yksin.

Tässä ei nyt ole mitään tsemppaava loppukaneettia jolla inspiroida muita kanssaihmisiä – nää oli vaan ajatuksia, joita mun päässä on pyörinyt. Onko teillä ollut joskus samoja tunteita? Jos ette näe näistä kuvista sitä muutosta mistä puhun, ei haittaa. Ei oo tarkoituskaan.

(Lettikampauksesta kiitos Jennille!)

32 kommenttia

  1. Ihana ja kaunis olet. ❤️ Usein painin itsekin samanlaisten ajatusten kanssa vaikka sinällään omassa kropassa ei olekaan mitään vikaa ja normaalipainoisten kastiin kuulutaan. Mukava, että uskallat kertoa omista ajatuksista ja tuntemuksista, huomaa, ettei sittenkään ole niin yksin omien ajatusten kanssa. 😊

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. ♥ Sehän se onkin, tietää ettei ole mitään vikaa, mutta silti pää väittää, että nyt ei oo kaikki kondiksessa, kun peilikuva on erilainen kuin mihin on tottunut. :/ Mutta ehkä se tästä pikkuhiljaa...

      Poista
  2. Kuulostaa hyvinkin tutulta. :) suoraan sanottuna ihan kun ois lukenut omia ajatuksia. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Oon samalla iloinen etten oo ainoa jolta tuntuu tältä ja aiheesta on mahdollista saada vertaistukea, mutta toisaalta surettuu, kun en kuitenkaan toivo tätä fiilistä kellekään. :s

      Poista
  3. Ihanaa että otit tän asian puheeksi! Ite oon tässä kevään ja kesän aikana kokenut aikalailla saman ja ajatukset on varsin ristiriitaiset. On vaan niin hämmentävää, kun on aina tottunut olemaan hoikka ilman että tekisi yhtään mitään asian eteen ja sit puolen vuoden sisällä painoa alkaakin kertyä ja kropassa näkyy selkeitä muutoksia. Ja kaikista hulluinta on oikeastaan just se että asiasta valittaminen aiheuttaa huonoa omatuntoa, koska niinkuin säkin sanoit, kyse ei ole lihavuudesta tai muusta isommasta ongelmasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aah, niin samoja ajatuksia täälläkin. Jännää se huono omatunto, oikeen kirsikkana sen muutosten mukana tuoman epävarmuuden päällä. Vaikka sille ei olisi mitään syytä, koska minkäs sitä tunteilleen mahtaa, jokaisen asiat tapahtuvat aina siinä omassa mittakaavassaan, ja itselle sellaiset näkyvät muutokset voivat olla tosi isoja, ainakin henkisesti ymmärrettäviksi. :/ Jos haluaa elää kuten ennenkin, niin siihen muutokseen pitää vaan tottua, ja aikuistua mieleltään kroppansa mukana, vaikkei se helppoa olisikaan... Nyt sitä kamppailee päänsä sisällä sen kanssa, että hyväksyäkö kohtalonsa vai yrittääkö tehdä asialle jotain – ja sekin päätös vaihtelee ihan päivän ja kellonajan mukaan.

      Poista
  4. Samaistun tohon tunteeseen ihan täysin, sillä itselläni tuli 1,5 vuoden aikana +10kg painoa lisää. Ja vaikka en vieläkään ole ylipainoinen, tuntuu ikävältä ostaa vaatteita isommassa koossa kuin ennen, vaikka tiedän ettei siitä kokolapusta pitäisi välittää :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta! Ei pitäisi välittää, mutta mulle on ollut hirveän iso pala, kun vaatteita shoppailessa oon automaattisesti ja sen enempiä ajattelematta ottanut sovituskoppiin mukaan sen koon vaatteita mitä aina ennenkin, saadakseni vaan siellä kopissa sitten todeta, ettei ne sovi ollenkaan / kiristävät keuhkot lyttyyn / mahdu edes päälle. Se oikein konkretisoi koko muutoksen niiden kokolappujen numeroilla, ja on sitten tehnyt shoppailustakin jokseenkin epämukavaa...

      Poista
  5. Been there, tosin 10 vuotta sitten :D Ja taas kroppa muuttuu, kun kolmekymppiä lähenee :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi apua, voi kun toi omakuva kerkeis kyytiin mukaan. :D

      Poista
  6. Voi kuinka tuttua! Itse näen esimerkiksi sukulaisia niin harvakseltaan, että he huomasivat eron entiseen helposti ja vaikka kommentit olivatkin viattomia, ne sattuivat silti. Kontrastia lisää vielä se, että äitini on erittäin hoikka ja siro. Luulin puoli elämääni olevani samasta puusta veistetty, mutta sitten sitä reittä ja rintaa alkoikin parinkympin kynnyksellä kertymään.... Eipä tähän oikein muu auta kuin tilanteen hyväksyminen ja etenkin niiden läheisimpien lempeät ja kenties ihailevatkin kommentit uutta olemusta kohtaan. Ja hei, miettikäähän niitä kaikkia Titanicin naisia, jotka jättivät jälkiruoan väliin :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän hyvin. Äitin kanssa aiheesta juttelin ja hän oli ensimmäinen, joka asiasta uskalsi sanoa ääneen: ei tietenkään pahaa tarkoittaen todellakaan, mutta oli se silti vähän kova pala myöntää. Hän on juurikin todella hoikka ja siro, ja oon ajatellut perineeni ne samat puolet, mutta nyt on alkanut tulla siinä määrin näitä muotoja, että selkeesti ei ihan samaa linjaa mennäkään – niin hyvässä kuin pahassa.

      Tuo viimeinen lauseesi oli ihan kultaa, kiitos! :D

      Poista
  7. yhtä kaunis olet edelleen 💙 kroppa tulee muuttumaan koko elämän aijan, pitää vaan oppia hyväksymään muutokset ja omat arvot, mikä on se määrä mitä haluaa/jaksaa asioiden eteen tehdä jonkun muun asian eteen. mut en tosiaan ite oo mikää paras paasaaja tässä asiassa, älä tee niiku mä vaa niiku neuvon eiks !
    -ona

    VastaaPoista
  8. Mä oon viiden vuoden aikana lihonnu pikkuhiljaa, oon kyllä kokoaika tiedostanu sen, mutta en oo ottanu siitä stressiä, kun ei oo ollu kuitenkaan semmonen 10kg kerralla.
    Vaaka näyttää 20kg enemmän, kun 5 vuotta sitten ja se on ihan helvetisti. Omiin muutoksiin on vaikeeta tottua (varsinki kun se on pelkkää lihoomista).
    Vinkkinä muuten, kannattaa koittaa saada unirytmi kuntoon, se auttaa jo hirveesti hyvinvointiin ja painoon, koska saa esim. säännölliset ruoka-ajat ja kroppa saa tarvittavan levon! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Mulla on paino noussut kymmenisen kiloa reilussa viidessä vuodessa. Se on pienelle ihmiselle paljon, vaikka toisaalta olisikin sairasta, jos painaisi edelleen sen verran kuin silloin 16-17-vuotiaana teinityttönä. Aikuistuminen on normaalia, mutta toisaalta tässä vaiheessa tuntuu ja näyttää isolta erolta jo parinkin kilon heilahtelut, kun kokonaisuudessaan kroppa on aika pieni. En kuitenkaan ole juurikaan seurannut painoa, kun ne silmin nähtävät fyysiset muutokset ovat olleet jo riittävän todellisia, ja silti niin vaikeita ymmärtää ja hyväksyä...

      Kiitos vinkistä! Mulla on tosiaan heittänyt unirytmi ja elämäntavat aika häränpyllyä viimeiset kolme vuotta (eli koko tähän astisen yliopistoajan), ja nyt tänä kesänä oon säännöllisten työaikojen avulla saanut sen aika hyvin kondikseen, tai vähintään säännöllisemmäksi. Vielä on matkaa siihen, että kroppa palautuisi kokonaan siitä ruljanssista, mutta nyt ainakin käsittää, miten äärimmilleen itsensä oli venyttänyt. :)

      Poista
  9. Ihanaa että kirjotit tästä! Tää on mulle nyt tosi ajankohtainen aihe, koska olen lihonut kymmenen kiloa noin vuoden aikana. Aloin noin vuosi sitten treenaamaan vakavammin yleisurheilua, joten painoa on tullut myös lihasmassan kasvun myötä. Mutta silti kymmenen kiloa järkyttää silti.
    Hetken rauhallisen tauon jälkeen mielialani alkoi myös mennä alaspäin, kun paniikkihäiriö näkyi päivittäisessä elämässäni ja samalla masennuin ja söin paljon suruun. Söin joka päivä sukltaata tms. Jotain oli aina pakko saada syödä.
    Nyt muutama päivä sitten, päätin pitää herkuista tauokoa. Neljäs päivä jo :D Huomaan edelleen että on pakko syödä jotain kun luen tms

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi kommentista! Voi, mä niin uskon että valtaosa siitä sulle tulleesta painosta on kuitenkin lihasta. Tosi kurjaa, että oot ollut niin allapäin. :( Älä anna sen nitistää sua! Mulla on vähän samaa, ei ehkä kovin paljoa tai pahana, mutta aikaisempaan (eli ei mihinkään) verrattuna kuitenkin huomattavasti. Ja herkuille tosi persona tyyppinä en oo vielä edes yrittänyt mitään kunnon lakkoja, vaikka niitä aina mielessäni kuvittelen... Pitäisi osata pistää asiat tärkeysjärjestykseen, ja siksi onkin niin ristiriitainen olo. En ite oo vaakaa juuri tuijottanut, en ole edes omistanut sellaista kuin vasta keväästä eteenpäin, mutta ulkoiset muutokset on ollut niitä mieltä järkyttäneimpiä... Paljon tsemppiä sulle!

      Poista
  10. Jotenkin todella tuttu tunne. Mulla tosin on aina ollut vähän samantyyppinen kroppa liikuin tai en, lukuun ottamatta sitten tietenkin naisellisempia muutoksia. Olen yläasteella kova treenaamaan. Harrastin 7 vuotta joukkuevoimistelua ja sen jälkeen pari vuotta tanssia. Liikumminen oli elämäntapa ja kyllä pakkomiellekkin. Nuorena sitä saattaa muutenkin olla huono itsetunto ja sitten kun siihen nuoren mieleen pannaan se, että oma äitini puhui paljon lihomisesta inhoksuen itseään ja voimistelun ihannointi siihen ''täydellisen'' laihaan vartaloon niin se oli menoa. Koin paljon, että muut olivat laihempia ja mä olin se lihava pyöreä tyttö. Olihan se silleen totta, mutta en mä kyllä mikään lihava ollut silloinkaan. Näin itseni vaan niin ihmeen vääristyneesti, että ihan jälkeenpäin pelottaa. Olen oppinut aikuistuttuani pitämään omasta vartalosta. Myönnän, että on päiviä kun vanhat ajatukset yrittää nostaa päätään. Onneksi niitä pystyy opettella hallitsemaan.
    Nyt on varmaan mennyt noin vuosi vähä vajaa ku liikkuminen on vähän jäänyt ja haluan liikkua ilosta silloinkun just huvittaa niinkuin sanoit. Ärsyttävää tässä on se, että vanhemmat toitottaa ''muista liikkua ja plaa plaa'' Niikun se olis ainut asia mitä mun pitäis tehdä. Elämässä on niin paljon muutakin.
    Ihania kuvia ja tosi asiaa oleva kirjoitus :)
    -Hanski

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi kommentista! Mäkin harrastin ala-asteella kuusi vuotta joukkuevoimistelua ja sen jälkeen muita lajeja, mutta ne eivät onneksi vaikuttaneet mitenkään mun minäkuvaan. Se siinä oikeastaan vähän onkin, kun oon aina pitänyt itsestäni ja siitä vartalosta mikä mulla oli, ja sitten yhtäkkiä se muuttuu enkä mä haluaisi hyväksyä sitä. :( Ja sitten kaikki ne huonot puolet alkaa oikein korostumaan, ja se on ihan uutta. Tosi hyvä että sä oot onnistunut hallitsemaan niitä ajatuksia!
      Älä kuuntele liikaa muiden painostusta! Ei kuulosta että sieltä vanhempien suunnalta olisi tulossa mitään oikeasti henkisen hyvinvoinnin kannalta järkevää neuvoa. Ja se tässä elämässä pitäis olla tärkeintä, mielenrauha ja elämästä nauttiminen siten kuin tykkää, huolehtien itsestään omaa kehoaan kuunnellen. Asiat tärkeysjärjestykseen ettei sitten myöhemmin tarvitse katua. :)

      Poista
  11. Hei!
    Olen kirjoittamassa opinnäytetyötä liittyen blogeihin ja niiden käytettävyyteen. Tavoitteena on parantaa erästä ilmaista blogipalvelua ja siihen tarkoitukseen tarvitsisin blogia kirjoittavien henkilöiden apua. Toivoisin, että mahdollisimman moni blogin kirjoittaja kävisi täyttämässä alla olevan linkin kyselyn.
    Kysely on helppo ja nopea täyttää ja siihen vastanneiden kesken arvotaan kaksi Finnkinon leffalippua!
    https://goo.gl/forms/Kt7KtvQtGY60anes1

    Kiitos avusta!
    – Tiia Valtonen

    VastaaPoista
  12. Hieno ja rohkea postaus, kiitos, että kirjoitit tästä! <3

    PS. upeita kuvia susta myöskin!

    VastaaPoista
  13. Kuulostaa tosi tutulta. Olin itse aina 20-vuotiaaksi asti alipainoinen ja välillä jopa stressasin sitä että pitäisi lihoa vaikka söin mielestäni välillä tosi paljon siihen nähden etten liikkunut ollenkaan. Olisi pitänyt syödä vielä enemmän mutta en muistanut eikä tehnyt mieli vaikka kuinka ympärillä kaikki tuntuivat korostavan kuinka epäterveellistä on olla alipainoinen ja syödä niin vähän. En ikinä omistanut puntaria ja sitten kun kerran vanhempien luona pääsin pitkästä aikaa puntarille, paino olikin noussut viime kerrasta yli kuusi kiloa ja oli useamman kilon enemmän kuin olin koskaan painanut. Menin vähän tolaltani kun en edes keksinyt mihin ne kilot ovat tulleet ja kun yritin puhua poikaystävälle asiasta hän ei ottanut minua ollenkaan tosissaan. Valitin että olen lihonut vaikka olin hädin tuskin yltänyt normaalipainon rajalle. Se tuntui pahalta enkä halunnut puhua asiasta kenellekään ystävilleni, koska heistä useilla oli oikeasti ylipaino-ongelmia joten ajattelin että loukkaisin heitä ottamalla oman painonnousuni puheeksi. Paino ei ole tuosta juuri noussut eikä laskenut sittemmin n. 2 vuoden aikana ja olenkin tullut siihen tulokseen että pääosa järkytyksestä johtui pelosta, että en enää voikaan elää onnellisena ulkopuolella painontarkkailusta, joka näytti kurjistavan muiden elämää kohtuuttomasti. Pelkäsin että kun lihominen alkoi siitä ei tule enää loppua, että alan tuntea huonoa omaatuntoa jokaisesta herkusta ja että minunkin on pakotettava itseni liikkumaan. Olisi ollut tosi tärkeää että olisin tuolloin heti saanut puhua asiasta jollekin joka olisi ottanut huoleni avoimesti ja tosissaan ja on harmi ettei hoikka ihminen voi puhua painostaan ilman että joku vähättelee ongelmaa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaistun moneen kohtaan, ja hyvin totta tuo viimeinen. Mä oon nyt jonkun verran voinut puhua ajatuksiani aiheesta ulos, kun oon keksinyt kenelle puhua, enkä sitten viime aikoina ole ihan jatkuvasti pyöriskellyt siinä omassa epämukavuudessani ja ristiriitaisissa fiiliksissä. Olisi vaan jotenkin löydettävä kunnollinen tasapaino ja hyväksyntä, ettei ruoskisi itseään ihan kohtuuttomasti, mutta eipä se ihan tuosta vain löydy.

      Poista
  14. Voi niin tuttua! Taisin olla about saman ikäinen, kun minulle kävi tuo muutamat vuodet sitten. Itsellä lihominen taisi johtua suurimmaksi osaksi e-pillereistä ja juuri tuosta teinin super aineenvaihdunnan hidastumisesta. Lihomista ennen painoin aina alle 50 kiloa, mikä minun pituiselleni oli vähän. Muistan silti, että pidin itseäni silloin aina lihavana (:D) ja jopa ala-asteella, jolloin olin vielä pienempi. Sitten lihosinkin miltei 15 kiloa kokonaisuudessaan vuoden aikana, kun alotin nuo pillerit ja oudointa oli, että huomasin sen vasta kun olin lihonnut kaikki nuo kilot. Siitä alkoikin super itseinho. Usein mietin, että olen liian ruma ja lihava menemään ulos. Ihan hullua, koska olin tosiaan yhä ihan normaalipainossa. Sittemmin erosin ja lopetin pillerit ja laihduin todella epäterveellisesti erosurun takia kuukaudessa kaikki nuo extrakilot, jotka myöhemmin ovat taas palanneet.

    Ero on kuitenkin siinä, että nyt olen myös liikkunut ja tuo lisäpaino on tullut ns. terveellisemmin, koska elämäntavat ovat myös terveellisempiä. Enää itseinho ei ole yhtä suurta kuin tuolloin, mutta silti yhä päivittäin mietin, että jestas minulla on isot reidet. Usein näen monet minua pienempinä, vaikka ne eivät sitä edes olisi. Eli selkeästi kehonkuva on yhä vääristynyt.

    Eniten huolestuttaa, että kun aineenvaihdunta tulee tästä vain hidastumaan, ja nyt jo tuntuu, että pitää koko ajan miettiä, mitä syö, ettei lihoa liikaa, niin mitä elämä on sitten +40?! :D Silloin pelkkä ruoan ajattelu jo lihottaa. Moni usein vähättelee, jos normaalipainoinen huolehtii lihoamisestaan, mikä on minusta ikävää. Ei sitä välttämättä edes haittaa se sen asteinen lihominen, vaan enemmänkin pelottaa, jos noususuhdanne vaan jatkuu. Onhan se nyt varmasti jokaisesta hyvä, ettei ole pahasti ylipainoinen ja että pystyy liikkumaan ilman rajoituksia. Siksi tavallaan aina pelkään jo etukäteen, että mitä jos alan taas lihota, vaikka tämän painon kanssa pystynkin elämään vain lievällä itseinholla :D

    Ainoa ratkasu tähän ongelmaan on kyllä vain hyväksyä itsensä sellaisena kun on ja pyrkiä elämään mahdollisimman terveellisesti. Olisi älyttömän surullista elää koko elämä näin turhasta asiasta huolehtien. Terveys ja läheiset ihmiset ja mielekäs arki ovat kuitenkin ne kaikkein tärkeimmät asiat.


    Kauhea vuorisaarna tuli tästä :'D Oli vaan niin lähellä omia ahdistuksia tämä aihe.

    Ja vaikka ihan turhaa tämä on sanoa, niin mielestäni olet oikein hyvän kokoinen ja yritä olla stressaamatta liikaa painostasi! :) Tuo on normaalia aikuistumista ja vanhenemista, joka vain kuuluu elämään. Omia geenejään vastaan on mahdoton taistella :D (ainakin silloin, jos ei halua viettää koko elämää salilla)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempeistä! Totta tuo geenijuttu, olin vaan tähän asti kuvitellut, että mulla olisi vähän erilaiset geenit kuin mitä nyt sitten ilmeisesti onkaan. :) Enpä kyllä niistä valita! Enemmän ehkä pelästyin, että oonko mä tosiaan päästänyt itseni näin rempalleen, vai onko tää normaalia kropan (vähän hitaamman puoleista) aikuistumista? Vaikuttaa jälkimmäiseltä, mutta voisi tähän jonkun verran myös itse vaikuttaa, jos vaan riittävästi kiinnostaisi. Mussa oon vaan siinä määrin hedonistin vikaa, etten haluaisi olla vahtaamassa jokaista suupalaa tai pakottamassa itseäni liikkumaan, jos ei tunnu siltä, koska – kuten sanoit – elämässä on tärkeämpikin asioita kuin paino. Kun vaan löytäisin taas sen itsevarmuuden, josta itsessäni niin pidin, ja joka tän muutoksen myötä kärsi vähän osumaa...

      Poista
  15. tutulta kuulostaa! Itse tosin olin vuosia ylipainoinen ja nyt olen laihtunut huomattavan paljon ja normaalipainossa ollaan. Nyt tosin niitä kiloja on alkanut jälleen tulla, mutta tällä kertaa raskauden vuoksi. Ja pakko kehua noita sun kuvia, sussa olisi ainesta malliksi! Itse olen mallin hommiakin tehnyt kaverin studiossa ja sä pärjäisit loistavasti. Kropalla ei ole väliä siinä hommassa. Sulla on just hyvä kroppa noin ja oot kaunis. Plussaa nätistä lettikampauksesta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon kehuista! Oon viimeaikoina tuntenut olon paljon varmemmaksi ennemmin kameran takana kuin sen edessä, mutta osaa sekin olla hauskaa, jos on asiansa osaava kuvaaja. :)

      Poista
  16. Minun piti kommentoida tähän viestiin jo ajat sitten, mutta en ole oikein osannut saanut muotoiltua asiaa päässäni. En tiedä osaanko nytkään.
    Minusta on hienoa, että uskallat ottaa asian puheeksi! Ja kuten on jo käynytkin ilmi, et ole asian kanssa yksin.
    Minulla on ikää reilusti enemmän kuin sinulla, mutta kuitenkin olen hukassa kehonkuvani kanssa. Joillekin olenkin sanonut, että elän nyt nuoruuttani, joka jäi aikanaan eri syistä elämättä.
    Minä olen ollut ikäni epävarma kehostani, "kiitos" koulukiusaamiselle, joka alkoi esikoulussa. Olin ja olen koko ikäni ollut roteva ja tukeva tytöksi. En voi kieltää, ettenkö olisi ollut ylipainoinen (mutta toisaalta painoni käsittääkseni kulki tasaisesti painokäyrän yläpuolella, eikä ampunut pilviin).

    Tie tähän päivään on ollut pitkä; sain lukion jälkeen aloitettua juoksemisen ja nautin siitä. Kiinteydyin ja sain kropastani kehuja. Se oli hämmentävää, sillä en tavoitellut urheilullista kroppaa vaan liikuin vain liikkumisen ilosta. Se oli myös ahdistuksenhallinnan keino. Olin tyytyväinen kehooni.

    Yliopisto-opintojen alkupuolella sairastuin vakavasti ja lääkitysten myötä painoni nousi kymmeniä kiloja. Sitä oli vaikea niellä. Lopulta sairastuin syömishäiriöön. Ensin ahmin, myöhemmin laihduin rajusti. Alempiin lukemiin kuin koskaan nuoruudessani, vaikken kaikesta huolimatta ole koskaan ollut lähellä alipainon rajaa. Painoa piti kuitenkin nostaa ja saada ruokailutavat normaaliksi. Alimmista lukemista painoni on noussut yli kaksinumeroisen luvun verran. Jos tarkastellaan painoindeksiä, olen nyt ylipainon puolella. Minun on ollut vaikea hyväksyä painolukemaani. Toistuvasti painon laskemisen jälkeen painoni nousee aina tähän painoon. Ehkä minun hyvinvoitipainoni sitten on vain normaalia isompi. Se ei ole muuttunut pariin vuoteen mihinkään, mutta se on huomattavasti enemmän kuin kaksikymppisenä. Säännöllinen perussyöminen ja säännölliset elämäntavat ovat avaimia painonhallinnassa ja ne riittävät. Silloin kun ne ovat kunnossa, makeanhimot pysyvät kohtuudessa. Nykyään herkuttelen välillä päivittäin, välillä herkkuja ei tee mieli viikkoihin.

    En osaa hahmottaa sitä, minkä kokoinen olen ja miltä näytän. Koen, että ulkonäkökeskeisessä yhteiskunnassa on vaikea elää, kun on herkkä ulkopuolisille vaikutteille. Koen syyllisyyttä siitä, etten omaa urheilullista kroppaa (ja urheilullisiä ihmisä on ympärillä paljon). Sairastamisen takia olen pystynyt liikkumaan aika vähän ja sekin tuntuu pahalta. Käyn vasta nyt läpi aikuistumisen vaihetta ja opettelen tuntemaan itseäni ja rajojani. En voi sanoa että se on helppoa!

    Olen koettanut sisäistää itselleni kokonaisvaltaista hyvinvointia ulkonäön sijaan. Voin paremmin kuin vuosikausiin ja jaksan tehdä asioita eri tavalla, vaikkakaan en edelleenkään "normaalin" ihmisen tapaan. Toivoisin, että sitä korostettaisiin enemmän ylipäätään, eikä lehdet toitottaisi sitä, kuinka urheilullisena ja laihana saa menestystä ja onnea. Kukaan ei näe kulissien taakse. Minusta on hienoa, ettet ole lähtenyt mukaan liikuntaan pakottamiseen.

    Olet Helmi aivan ihanalta tuntuva tyyppi. Jäin sinun blogiin aikoinaan kiinni ihan heti. Olen kuvistasi huomannut, että olet muuttunut. Sinusta on tulossa ja tullut nainen, ei sen kummempaa. Kunpa voisit olla stressaamatta liikaa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon kommentistasi ja kehuista, kuka ikinä oletkaan! <3 Ihanaa että olet kaiken jälkeen löytänyt tai löytämässä sen tasapainon, jonka avulla voi tehdä rauhan itsensä kanssa. Jokaisella ihmisellä on vain yksi elämä, ja ainoastaan itse voi tehdä sen päätöksen, mihin sen käyttää – ulkoisista puolista murehtimiseen, vai siihen kaikkeen mitä oikeasti elämässään haluaa tehdä. Ihanaa jatkoa sullekin! <3

      Poista

© Helmihytti • Theme by Maira G.