Miksi blogistani loppui omakuvat

4 kommenttia:
En tiedä, oletteko te edes huomanneet, mutta viime aikoina mun kirjoituksissa ja kuvissa ei juuri ole näkynyt omaa naamaa, tai muutakaan osaa itsestäni. Asukuvat ovat kadonneet kuin maan nieleminä eikä kännykänkään kuvanauhasta juuri löydy selfieitä. Mitä oikein tapahtui?

Keksin ainakin yhdeksän syytä, miksi näin on päässyt käymään.

id bloggaaja omakuva itsetunto
(Vanha kuva viime joululta)


Osa syistä on aika luonnollisia.

1. Mulla ei vain ole lähipiirissä ketään kuvaajaa, jota kehtaisi luontevasti pyytää avuksi. En siis tunne täältä Tampereelta riittävän hyvin ketään toista valokuvausta harrastavaa, joka oikeasti nauttisi siitä kuvaamisesta, käyttäisi mielellään aikaa siihen kuvailuun ja olisi helppo pyytää mun kanssa kuvaamaan – tai päinvastoin, pyytäisi helposti mut kuvauskaveriksi. Mulla katoaa heti koko kuvausfiilis, jos kysyn vaikka Roopelta apua itseni kuvaamisessa ja havaitsen hänen ilmeistä ja eleistä vaikka pienenkin vastentahtoisuuden. Tulee semmonen ääh no otetaan nyt nopeesti niin pääsee pois tästä – eikä silloin yleensä onnistu mikään. Ja siitä johtuen...

2. En kehtaa pyytää valokuvausta harrastamattomia kavereita kuvaamaan mua. Tai jos joskus kehtaan, vaivaannun superhelposti siinä kameran edessä, jos kuvaaja on kokematon tai ei osaa käyttää mun kameraa. Se ei tosin niinkään ole kokemattoman kuvaajan vika, vaan johtuu mun tarpeesta pitää itse se homma hallussa. Viihdyn niin paljon paremmin itse siellä kameran takan, hallitsemassa tilanteen muiden puolesta.

3. En tykkää kuvata itseäni itselaukaisimella. Koen sen jotenkin epämiellyttäväksi valokuvaamisen muodoksi, lopputuloksen laatuun nähden liian vaivalloiseksi. Ainoa, josta vaivaannun enemmän kuin siitä, jos joku muu ottaa musta kuvaa ihmisten ilmoilla, on jos yritän itse ottaa itsestäni kuvaa niin, että siinä on muita ihmisiä lähistöllä. Monet bloggaajat ovat kai joko tottuneita tai sitten pakottaneet itsensä tottumaan siihen ihmisten ilmoilla kuvaamiseen tai kuvattavana olemiseen, mutta mä en oo oppinut sitä. Tai jos joskus uskalsin paremmin, se uskallus on käpertynyt takaisin kuoreensa. En pysty edes ottamaan bussipysäkillä seistessä kännykällä selfietä miettimättä, että miltähän tää noille autolla ohitse ajaville oikein näyttää. :D

Että on se niin vaikea asia toi kehtaaminen...



Osa esteistä liittyy muhun itseeni ja tän hetkisiin fiiliksiin, jotka vähän vaihtelee kausittain.

4. En yksinkertaisesti oo viime aikoina tuntenut oloani kuvaukselliseksi tai ikuistettavaksi. Luontevuus on ihan hukassa, itsensä ehostaminen minimissä. Talvi-iho on hilseilevää korppua, ripsarit leviää räntäsateesta ja päiväunista, onkohan tää sama takkuuntunut letti jo kolmatta päivää päässä, mun viimeset farkut repesi sisäreidestä joten kuljen lämpölegginseissä jotka näyttää saumoistaan ihan kalsareilta, peitän ne isoilla villapaidoilla jotka saa mut näyttämään isolta sieneltä. Mulla saattaa olla sairaan hyvä fiilis päivän päätteeksi, mutta ei mun itseäni huvita ikuistaa. En ole pitkään aikaa ottanut edes irrallista julkaisematonta selfietä, muuta kuin ton alla olevan tätä postausta varten. Oikea huippuotos taas sekin.

5. Mun kriteerit blogiin ja someen julkaistavissa kuvissa ovat nousseet liian koviksi, eivätkä kännykällä otetut selfiet täytä niitä oikein koskaan. Kriteerien taso on noussut, mutta mun mahdollisuudet ottaa hyviä kuvia itsestäni eivät.

6. Oon ylikriittinen niiden kuvien suhteen, joita itestäni otetaan. Siis oikeesti. Voin tykätä siitä miltä peilistä katsoessa näytän, mutta mitä kuviin tai julkaisuun tulee, asia on ihan eri. Silloin kun otan kuvia muista ihmisistä, näen kauneutta ja onnistumista, vaikka kuvissa itse olevat eivät sitä näkisi, ja väitän vilpittömästi vastaan jos kuvattu henkilö tuntuu olevan liian itsekriittinen (siis jos näin oikeasti on, osaan kyllä sanoa jos vika on oikeasti itse kuvassa). Mutta kun kyse on musta itsestäni, se vakuuttelu ei toimi.

7. Lämpenen itsestäni otetuille kuville hitaasti. Joskus joku selfie miellyttää "julkaisemisen verran riittävästi" vasta aikaisintaan parin viikon päästä kuvaushetkestä, ja sitten se julkaiseminen tuntuu liian hölmöltä ja myöhäiseltä. Tai ehkä ei olisi, mutta harvemmin tulee julkaistua.



Sitten on ihan käytännöllisiäkin syitä.

8. Talvellä on jatkuvasti liian pimeä. Ulkona ehdi valoisaan aikaan kuvata mitään, kun töihin menee pimeällä ja pääsee kotiin pimeällä.

9. Kyseenalaistaminen. Miksi kuvaisin tai julkaisisin? Tuntuu niin turhalta, ei oo mitään näytettävää. Samalta se naama näyttää edelleen, eikä pukeutumisessa ole tällä hetkellä mitään inspiroivaa. Palataan aiheeseen sitten joskus, kun omakin naama joskus taas inspiroi.

Tää on oikeestaan aika sääli, koska mä nautin myös kuvattavana olemisesta, jos tilanne vain on mukava. Tykkään olla oman blogini päähenkilö, omalla naamallani ja omilla kuvillani. Mä oon vaan itse tehnyt tästä itselleni tosi vaikeaa. Ja jos tätä aattelee bloggaamisen "ammatillisemmalta" kannalta, teen samalla hallaa koko blogille, koska yleisesti ottaen ihmiset tykkäävät nähdä, kuka blogin kulissien takana riehuu. Voiko lifestyleblogia ylipäätänsä pitää ilman säännöllistä omakuvan ruutuun plänttäämistä? Tai onko toisaalta mitään naurettavampaa, kuin niiden omakuvien "pakottaminen"?

Ehkä tää on hetkellinen kausi, mutta onneksi mun naama ei oo tän blogin tai instagram-feedinkään ainoa sisältö. Muuten kuunneltaisiin jo tän tarinan kuolonkorinoita. :D Onko kellään ollut samanlaisia fiiliksiä aiheesta? Ootteko te kokeneet lukkoja valokuvaamisen/valokuvattavana olemisen suhteen?
4 kommenttia:
  1. Hei, tiedän tismalleen miltä susra tuntuu. Toivoisin ettei naamakuvat olisi niin tärkeitä, vaan että oikeasti keskityttäisi enemmän siihen tekstiin. Myöskin juuri sen takia, että valokuvat on blogin ainoa asia jota ei voi tehdä vain itse, ellei tyydy selfieihin tai maisemiin. Itellä sama ongelma ettei oo kuvaajaa ja kavereiden vaivaaminen tuntuu ikävältä. Hyvä teksti, hyvä kysymys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Kiva kuulla muidenkin ajatuksia aiheesta – vaikkei tää mikään mukava ongelma olekaan että sitä toivoisi muille. Nimenomaan toi omintakeisuus, mäkin haluan että kaikki materiaali on omaa – ja pelkät tekstipostaukset eivät jotenkin sovi omaan tyyliin. Ja toisaalta haluaisi että kuvat ja teksti sopisivat yhteen. Tähänkin postaukseen oli sen takia tosi vaikea löytää sopivia kuvia...

      Poista
  2. Hei ihan samat tuntemukset täällä! Oon tottunut olemaan se, joka on aina kameran takana, mutta joskus olisi kiva saada itsestäkin jotain onnistuneita kuvia (ei ehkä julkaistavaksi, mutta ihan muuten vaan olisi kiva tulla ikuistetuksi). En vaan tunne ketään, jota kiinnostaisi lähteä kuvailemaan tai joka osaisi edes jotenkuten käyttää järkkäriä. Mäkin muuten asun Tampereella, joten jos etsit kuvauskaveria, niin muhun saa olla yhteydessä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa, mukava (vaikkei aihe olekaan kovin mukava) kuulla etten oo ainoa! Tosi kiva kun ehdotit, mutta pakko myöntää että oon tooosi huono sopimaan oma-alotteisesti tapaamisia kavereiden kaa ja vielä huonompi henkilöiden, joita en jo ennestään tunne. Mutta pistän ehdottomasti korvan taa, ehkä jopa uskaltaudun jossain välissä palaamaan asiaan (iik)! :>

      Poista