Nolottaa olla bloggaaja - Mitä pelkään bloggaamisessa eniten

22 kommenttia:
nolo-bloggaaja

Kun aloitin kirjoittamaan blogia 5,5 vuotta sitten, kerroin siitä ainoastaan mun parhaalle kaverille.

Kerroin poikaystävällekin vasta joskus puolen vuoden päästä. En enää ihan muista miten se sen otti. Jälkeenpäin ajatellen olisin voinut kertoa aiemminkin, mutta en kehdannut. "Jos se ei ymmärrä." En tiedä ymmärsikö silloin, mutta kyllä se pikkuhiljaa on oppinut ymmärtämään.

Eniten pelkäsin, että jos blogiin eksyy tuttuja ja puolituttuja, he saavat musta blogin kautta jotenkin väärän kuvan suhteessa siihen, mitä oikeasti olen. Tai jos ottaisin blogin puheeksi, kutsuisin lukemaan tai jotain, niin sehän nyt olisi ihan hirveetä tyrkytystä.

Olin blogin aloittaessani 17-vuotias. Blogin kirjoittaminen ei ollut aihe, jota olisin itsestäni ensimmäiseksi kertonut. En, vaikka sen parissa saattoi käyttää ihan tuhottomasti aikaa. Se oli yhtä noloa ja salaista kuin se, kuinka kauan saatoin käyttää aikaa jossain Demi-keskustelupalstalla luuhaamiseen.

Nykyään blogin ehkä uskaltaa jo ohimennen mainita, mutta sekin riippuu henkilöstä ja puheenaiheesta.

nolo-bloggaaja

Koska bloggaan omalla nimellä, monet tutut ovat vuosien varrella joskus löytäneet tiensä mun blogiin. Kukin mitäkin kautta. Jotkut ovat eksyneet mun valokuvausjuttujen kautta, joku siitä kun joku toinen on tykännyt jostain mun linkistä Facebookissa. Joku sukulainen löysi tänne kerran kun googletti jotain käsityöohjetta. Monien tuttujen vierailuista tai niiden lähteistä en varmasti edes tiedä mitään. Vaikka kyllä sitä saa laittaa terveiset, kun käy täällä visiitillä. ;)

Nykyään on jo ihan mukava yllätys kuulla, jos joku vanha kaveri on löytänyt mun blogin ja tykännyt siitä. Aikoinaan olisin varmaan piilottanut pääni pensaaseen ja leikkinyt kuollutta.

Jotkut mun kaverit lukevat näitä jos ehtivät, jotkut tykkäilevät joskus Facebookissa. Äiti varmaan käy joskus lukemassa mun juttuja, kuulema iskäkin salaa. En jotenkin usko, että veljet jaksaa lukea. Jos nää olis videoita, niin sit ne varmaan jaksais. Tätä youtube-sukupolvea...

Ainoastaan sitä en halua tietää, jos Roope käy täällä lukemassa.

Sillä on ns. kielto lukea mun blogia silleen että mä tietäisin, että se lukee. :D

Meinaan siis jos oon vaikka paikalla ja nään, että sillä on tää sivu auki. Jotenkin siinä vaan tulee sellainen supernolousfiilis, vaikka sehän mut varmaan parhaiten tuntee kun asuukin mun kaa. :D Nykyään tää ei oo enää yhtä paha, mutta aikoinaan se tunne oli sama, kuin näkisi toisen lukevan omaa päiväkirjaansa, jonne oot just kirjottanut jotain siitä.

nolo-bloggaaja

Mitä jos en osaakaan ilmaista itseäni riittävän selkeästi?

Varsinkin henkilökohtaisten kirjoitusten kanssa tää painaa mieltä nykyäänkin.

Pelkään, että kaverit saa musta jotenkin väärän kuvan mun juttujen perusteella.
Pelkään, että jokin jää mietityttämään tai häiritsemään heitä, mutta he eivät uskalla tulla kysymään selvennystä.
Pelkään, että joku ottaa nokkiinsa jostain, luulee että viittaan kirjoituksissani juuri häneen, vaikka näin ei välttämättä olisikaan.

Tuntemattomille on helpompi kirjoittaa.

Silloin ei ajattele liian tarkkaan sitä, mitä susta ajatellaan, antaa vain sanojen soljua. Antaa itsensä sellaisenaan ihmisten eteen, ilman, että kirjoitusten vastaanottajilla olisi suhun kosketuspintaa muussa elämässä.

Koska täällä mä oon yhdenlainen Helmi. "Bloggaaja Helmi."

nolo-bloggaaja

Blogiminä ei koskaan ole täysin sama, kuin se, mitä omassa elämässään on.

Ei se nettiversio ihmisistä yleensä koskaan ole. Ei vaikka joku vloggaaja näyttäisi kuvaavan koko elämänsä nettiin, ei se oikeasti ole kuin max kolmasosa jos sitäkään. Editointi ja karsiminen huijaavat katsojaa, uudelleenotoksilla ja etukäteen suunnittelulla näytetään normielämästä sitä kiinnostavampaa puolta.

Ei netissä esitetty minä oo se sama elävä minä joka oon töissä. Saati sitten se, mikä oon kotona kun röhnään sohvalla pieruverkkareissa ja kiukuttelen Roopelle siitä kun sen äänensävy oli väärä eikä sillä oo mulle herkkuja.

Vähän niinkuin oma puhe- tai pukeutumistyyli saattaa vaihdella jonkun verran kaveriporukan mukaan, täällä mulla on päällä oma vaihteensa. Ilmaisen itseäni vähän eri tavalla, kuin mitä saattaisin tehdä livenä. Ja vaikka oon avoin ja kerron itsestäni paljon, en kerro kaikesta kaikkea, toisin kuin saattaisin jollekin ystävälleni kertoa.

id-nolo-bloggaaja

Monilla on ihan reilusti oma blogipersoonansa ja blogissa kerrotaan vain iloisia tai pinnallisia asioita.

Mä oon omasta mielestäni tosi pitkälle just sitä, mitä mä oon oikeastikin. Koska en oikein osaa valehdella, ja oon tunteiden ilmaisussa aika suora putki. Se tunne mikä tulee sisälle, tulee just sellaisena ulos kuin on.

Nää silkan hyvänmielen autuaat aitiot ja high life -blogikulissit ei oo mun juttu, kun mun blogin on pakko olla just sitä, mitä mun fiilikset sillä hetkellä sanoo.

Kun oman itsensä ja persoonansa pistää julkisesti peliin, mielipiteiden lausumisesta tulee venäläistä rulettia.

Upposiko vaiko ei, oliko viesti riittävän selvä. Yksikin väärä lausemuoto, ja oot some-hirressä.

Pelkään blogin kirjoittamisessa eniten, että muut tekevät niistä kirjoituksista vääriä tulkintoja.

Siis kaverit, tutut, puolitutut, sellaiset jotka on osa mun elämää jotenkin. Ne, jotka eivät kovin helposti laita viestiä ja kysy tarkennusta siihen, mitä tarkoitin. Perhe ja ystävät tuntevat mut kunnolla, eivät vedä turhan isoja johtopäätöksiä tai kysyvät, jos jokin jäi epäselväksi. Siitä mä en jaksa huolehtia.

Mutta se, että joku kaveri ymmärtää mut väärin, tekee johtopäätöksensä ja määrittelee mut joksikin sellaiseksi, mitä en ole. Tai loukkaantuu ja pistää kaikessa hiljaisuudessa välit poikki. Blogitekstin takia, ilman että pyytää multa selvennystä.

Mä tiedän pelkoni aiheellisuuden, koska tiedän, miten bloggaajista ja somevaikuttajista vedetään johtopäätöksiä kirjoitustensa, kuviensa ja videoidensa perusteella. Vedänhän niitä joskus itsekin.

nolo-bloggaaja

No jos nykyään kysytään jossain harrastuksia, voin mainita bloggaamisen. Jeeee, eihän se vienyt kuin puoli vuosikymmentä! Tosin edelleen saatan vähätellä tätä blogia, "njää se nyt vaan on semmonen pieni lifestyleblogi, jossa on aika paljon tee-se-itse-juttuja ja sen sellaista"... En vaan tiedä, miten tätä muutoin kuvailisi. Tää on kyllä varmaan sellainen, mitä pitäisi ennemmin kysyä lukijoilta kuin itseltään. Miten sä tätä blogia, tai mua tän blogin perusteella kuvailisit?

Se "älä tee itsestäsi numeroa" on ja pysyy vielä siellä takaraivossa. Vaikea kehdata. Vaikea sanoa kirjottavansa blogia, tasoittelematta sitä heti jotenkin. Joskus on vaikea kehdata kirjoittaa yhtään mitään. Mutta minkäs teet, kun ei pysty pitämään sisälläänkään. Vyöryvät yli.

Jos sä kirjoitat blogia, ootko koskaan tuntenut mitään vastaavia fiiliksiä?


Tää oli aika spontaani kirjoitusaihe, johon päädyin erään tän päiväisen bloggaajaryhmän keskustelun innoittamana. Aiheena oli, miten omat ystävät, sukulaiset, työkaverit yms. ovat suhtautuneet bloggaamiseen. Sen keskustelun perusteella en ollut läheskään ainoa, joka on tuntenut tai tuntee bloginsa suhteen melkoista ramppikuumetta.
22 kommenttia:
  1. Hieno kirjoitus ja voin allekirjoittaa montakin juttua! :)

    Tämä oli yksi:

    "Pelkään, että joku ottaa nokkiinsa jostain, luulee että viittaan kirjoituksissani juuri häneen, vaikka näin ei välttämättä olisikaan."

    On itseasiassa ainakin kerran käynyt niin, että mun tekstistä on vedetty herneet nenään, kun sen on luultu koskettavan juuri tätä tiettyä henkilöä, vaikkei asia näin ollut.

    On tässä hommassa omat kompastuskivensä ja tietyt riskit pitääkin tiedostaa.

    Sulla kuitenkin jo hieno blogiura takana, jatka vain ylpeänä! :)

    Mukavaa kesän jatkoa sulle! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Henna, sekä kommentista että sen FB-ryhmän keskustelun aloittamisesta! :) Harmi kuulla, että sulla on käynyt noin, se on just se mitä itsekin pelkään. :/ Vaikka puhuisi yleisellä tasolla, ihmiset vetää johtopäätöksiä ja voi kuvitella että kirjotan just siitä, vaikka kyse olisi jostain muusta tai ei suoraan kenestäkään.

      Kiitos, jatkan kyllä! :) Hyvää kesää sullekin!

      Poista
  2. Tosi hyvä postaus ja pystyin osittain myös samaistumaan! Mä pystyn nykyään ihan hyvin sanomaan, että bloggaan, mutta sit jos joku oikeesti kiinnostuu sen katsomaan niin alkaa jotenkin nolottaa.

    Pakko vielä sanoa, että toi takki on ihan super ihana!

    http://fashionbyina.blogspot.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ina! No jep! Ja jos pitäisi jotenkin osata luonnehtia blogiaan niin siinä alkaa helposti takeltelemaan. :D Kiitti, sitä ei ookaan tullut kauheasti käytettyä!

      Poista
  3. Onpa kaunis asu, ihana tuo yläosa! :) Mesh toimii topeissa hyvin. ^^ Tässä postauksessa oli paljon tuttuja ajatuksia, joskus en halunnut pahemmin kertoa bloggaavani aktiivisesti, mutta se on vuosien sisään muokkautunut niin, että nykyään puhun ihan suoraan ja luontevasti bloggaamisesta osana elämää myös uusille tuttavuuksille. Aika yleinen harrastus on nykyään ja kehittävä sellainen, monta vuotta kun on blogannut niin varmasti on kirjoittaminen ja kuvaaminen saaneet aikamoisia harppauksia parempaan suuntaan. :) Mielenkiintoinen postaus, piti tulla lukemaan kun osui silmään tuolla Facebookin puolella!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon Milla! :) Sama täällä! Nykyään uskaltaa jo paremmin enkä ainakaan tietoisesti pyri piilottelemaan sitä. Onneksi tää alkaa nykyään olla jo niin yleisesti tiedossa oleva harrastus eikä enää niin uusi ja outo, että ihmiset ei juurikaan kummastele. :)

      Poista
  4. Mulla oli ihan samat fiilikset ennen! Nykyään menee sellaisella "hällä väliä, määhän tarvin blogille lukijoita" :D mut edelleen menee vähän vaikeeksi, jos joku katsoo snäppejäni tai videoitani mun kuullen! Kivan oloinen blogi sulla, eksyin ekaa kertaa tänne ja taisit saada vakilukijan! Ja ihana asu sulla!!


    https://www.stoori.fi/rakkaudella-henna/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha hyvä että meet tolla asenteella, niin kannattaakin! :D Jooo mullaki on joku juttu siinä, että en oikein kestä kuulla itseäni videolta, ja jos joku muu kuulee niin siinä varsinkin iskee supernolotus. Vaikee ottaa videosnäppejä kotona jos Roope on kuulemassa, kun vaivaannun siitä niin paljon. :S

      Kiitos paljon Henna, tosi ihanaa että tykkäsit! :) Tervetuloa<3

      Poista
  5. Aika hauska että teit tästä postausta! Mä ite myös tätä keskustelua luin ja tuli aika samanlaisia mietteitä monelta muulta kuin itseltäni, että vähän hävettää myöntää että bloggaa. Pitäisi ehkä joskus kerätä rohkeuteni ja kertoa miehelle, mitä oikeasti puuhailen salaa tietokoneella :)

    www.finnlandsnorsk.blogspot.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti! Voi joo, kannattaa kerätä. :) Mitä pidemmälle sitä lykkää, sitä haastavampaa siitä kertomisesta tulee. Ja siinä voi saada sen miehenkin paremmin mukaan hommaan ja avuksi, kun ymmärtää, miksi niitä kuvia haluaa ottaa. Toki ei se paljon auta jos mies ei oikein osaa kuvata tai ole kiinnostunut siitä (kuten meillä, näidenkin kuvien ottaminen oli aika operaatio kun 95% otetuista oli käyttökelvottomia..). :') Mutta ainakin poistuu se turha salailu, ei tää oo semmonen harrastus jota tarvitsisi salailla, vaikka erityisesti blogin alkutaipaleella se kummallinen hävetysfiilis voikin olla tosi vahva. Ja luulen että sun on parempi kertoa itse, ettei käy niin että joku muu tuttu löytäis sun blogin ja kertois sille, tai ennenkuin se löytää sen itse. :)

      Poista
  6. Voi että, niin tunnistan omia fiiliksiä tästä! Etenkin tuosta, että puoliso ei saa lukea tekstejä että itse tietäisi, ja etenkään ei saa vilkuilla sillä hetkellä kun kirjoitan jotain. Olen blogannut vuodesta 2010 ja itse osaan jo ihan rehellisesti ja ylpeydellä puhua bloggaamisesta (siis niistä aiheista mistä kirjoitan). Mutta huomaan, että siellä takaraivossa on edelleen sellainen pieni ujous jos joku sattuu minut katukuvassa tai jossain muualla tunnistamaan. Blogimaailmassa kirjoittaminen on helppoa, kun ihmisiä ei fyysisesti näe. On helpompaa olla rennosti blogiminä, mutta ehkä siinä face-to-face kohtaamisessa tulee se ristiriita, että vaikutanko yhtään sellaiselta ihmiseltä minkä kuvan blogi minusta antaa. Koska kuten sanoit, se on vain yksi osa meitä. Olipa kiva kirjoitus! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aaah tää kommentti oli ihan kuin omalta näppäimistöltä. :D "Etenkään ei saa vilkuilla sillä hetkellä kun kirjoitan jotain" - No just näin! Keskeneräistä tekstiä ei saa kurkkia ihan kuten ei luonnosvaiheessa olevaa piirrosta. Pahinta on se jos toinen kurkkii olan yli, oli siinä sitten kesken mitä tahansa, niin se ahdistaa! Vaikka ei olisi mitään salaista, niin silti. :S
      Ja mä oon tosi otettu ja onnellinen, jos joku tulee kertomaan mulle että on lukenut tai lukee mun blogia ja tykkää siitä, oli se sitten täällä tai livenä. Mutta netin ulkopuolella oon samalla tosi hämmentynyt, kun en ikinä osaa odottaa sitä. Blogia kirjoittaessa ei ole valmistautunut siihen, että näkisikään, tai ainakaan mä en ole. Netin ulkopuolella sitä on niin paljon muutakin, kuin sitä mitä täällä blogissa. Niin hyvässä kuin pahassa. :'D Kiitos, kiva että tykkäsit!

      Poista
  7. Itse kirjoittelin 'salaa' blogia työhuoneessani kotona about puoli vuotta, ennen kuin kerroin miehelle, että bloggaan. Samaan aikaan linkitin blogin someen. Mies sanoi vain, että olikin aavistellut, että jotain outoa puuhailen :D Näytän joitain tekstejä nykyään kotona hänelle ja kysyn mielipidettä. Äiti on ihan ykköslukija, ja lukee toisinaan myös isälleni tekstejä. Se nolottaa!

    Blogikirjoittaminen on paljon henkilökohtaisempaa kuin journalistinen kirjoittaminen, joka on ammattini. Arvostelu ei kuitenkaan satu kummassakaan, mutta se, että joku kertoo lukevansa blogiani, on kammottavaa, enkä halua keskustella siitä, vaikka tietysti haluan, että blogiani luetaan. Ristiriitaista!

    Kirjoitan paljon mielipidetekstejä, ja joskus tutut tulevat kasvotusten keskustelemaan aiheista. Sekin on vaikeaa, koska ei aina ole väittelytuulella.

    Anna // https://mediakka.com/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha! :D Kiitos kun kommentoit! Hauska kuulla etten oo ainoa joka on alkuun salaillut blogipuuhailujaan. Tosi samoja fiiliksiä! Mäkään en oikein tykkää väittelyistä kasvotusten, netissäkin vain jos olen perehtynyt aiheeseen ja sen vasta-argumentoinnin saa tehdä rauhassa...

      Poista
  8. Huh, tosi hyvä kirjoitus ja voin samaistua tosi pitkälti ajatuksiisi! :) Aloin bloggailemaan nelisen kuukautta sitten enkä ole oikein kehdannut kertoa tästä harrastuksestani kenellekään muulle kuin miehelle ja perheelleni. Ehkä tämä turha ujous ja nolotus karisee ajan myötä pois, toivottavasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Se on blogin alkutaipaleella usein tuollaista! Sitten se todennäköisesti hälvenee ja jossain vaiheessa aihe tuntuu paljon luonnollisemmalta ja helpommalta puhua myös muille –
      vaikkei kaikki nolotus karisisikaan. :)

      Poista
  9. Kuulostaa tosi tutuilta fiiliksiltä! Itsellä on taipumus tuohon vähättelyyn, että "no se on vaan semmonen pikkunen blogi, jossa mä esittelen mun käsitöitä ja semmosta.."
    En tiedä, onko se tämä suomalaisuus vai mikä saa ihmisen olemaan niin vaatimaton, vaikka voisi rohkeammin olla ylpeä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jooo semmonen "äää en halua tehdä itsestäni numeroa" -vähättely/pehmittely on niin tavanomainen reaktio jos jotenkin pitäisi kuvailla. :D Musta tuntuu että se vaatimattomuus ja itsensä korostamattomuus on erityisesti osa tätä suomalaisuutta, kun toisaalta itsestään ylpeitä oleviakin yritetään helposti painaa maahan. :/

      Poista
  10. Jälleen loistava kirjoitus ja ymmärsin jutun jujun täysin! Vaikka mä olen blogannut jo 7,5 vuotta, ajattelen mä edelleen toistuvasti vähän liiankin pitkälle. Toisinaan on sellaisia aaltoja, kun kuvittelen jokaisen blogiin tulevan kommentin olevan jotain negatiivista, kun mun ajatuksista ei tekstin välityksellä ole saatu kiinni tai sitten on takerruttu johonkin yhteen sanamuotoon tai esimerkiksi kuvassa näkyvään sytkäriin.

    Sukulaiset ja kaverit tietävät, että mä bloggaan, samaten miehen sukulaiset ovat asiasta tietoisia. Siitä ei kuitenkaan ihan hirveesti keskustella kahvpöydässä, koska mulla ei oo yhtäkään sukulaista tai läheistä ystävää, joka olisi somettanut yhtä kauan tai yhtä kovalla draivilla kuin mä. Mun parhaalla kaverilla ei ole edes Instagramia.

    Mun bloggausharrastus on mainittuna CV:ssä. Siitä on ollut kyllä apua, kun on hakenut aihetta läheltä liippaavia töitä. Tällä hetkellä suunnittelen palkkatyössäni yritykselle blogia hakukoneoptimoinnista ulkoasuun ja mulla on erittäin hyvä käry siitä, mitä olen tekemässä. En kuitenkaan ikipäivänä mainitsis asiaa työhaastattelussa ihan ensimmäisenä enkä mä siitä töissäkään puhu muuten kuin kysyttäessä tai jos joku muu aloittaa aiheeseen liittyvän keskustelun ja satun tietämään vastauksen johonkin. Harvemmin kuitenkaan kerron omista blogihommistani sen tarkemmin, vaikka tiedän etenkin lifestyle-blogin löytyvän helposti vain mun nimen googlaamalla.

    Eniten harmittaa se bloggaaja-leima, jonka saa toisinaan todella nopeasti, jos toinen saa tietää tästä mun harrastuksesta. Tekisi mieli sanoa saman tien, että tavallinen ihminen minäkin olen. Se, että vloggaajat, bloggaajat ja muut somettajat eivät kuvaa kakkoshädällä käymisen pyhää toimitusta päivästä kertovaa päivitystään varten ei tarkoita, etteikö heillä olisi minkäänlaista suolen toimintaa :-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jenna! Sä ainakin pystyt puhumaan kokemuksen syvällä rintaäänellä näistä, sen verran vakuuttava blogiuran pituus jo. :D

      Mullakaan ei oo yhtään ystävää, jolla olisi tää sama harrastus ainakaan samalla intensiteetillä ja mielenkiinnolla. Se on tosi sääli, kun ei ole sitten myöskään sitä läheistä vertaistukea näihin hyviin ja huonoihin puoliin, ja blogijutuista höpöttäessä tulee helposti vaivaantunut olo, kun kukaan ei ihan hiffaa kaikkea mitä selitän. :D

      Vitsit toi sun duuni kuulostaa hyvältä! Kuulostaa tosi mielenkiintoselta, ja mahtavaa että sen somekokemuksen saa tolleen linkitettyä siihen mitä oon myös opiskellu! Mun alan duunissa se ei oikein mätsää, joten en ole ääneen maininnut muuta kuin joillekin harvoille työkavereille. :D

      Totta. :D Ylipäätänsä bloggaajissa on vähän kuin se kasti, josta nettikeskusteluissa puhutaan "bloggaajina/bloggareina", ja samalla sillä sanalla tarkoitetaan vain niitä tietyn genren suosittuja bloggaajia. Sen sijaan tuntemattomammat blogit ja ei-muoti/lifestyle-blogit eivät vähän niinkuin kuulu siihen, eikä heitä lasketa "bloggaajiksi" silloin kun keskustellaan siitä "miksi kaikki bloggaajat on semmosia tai tämmösiä tai tekee aina niin tai näin"... Hohhoij.

      Poista
  11. Aivan mahtava postaus !! Voin niin samaistua moneenkin kohtaan etenkin eilen kuultuani vanhan naapurin papan lukeneen mun blogia, haha.
    "Tuntemattomille" on todellakin helpompi kirjoittaa, vaikka mulla blogiani seuraakin moni hyvä ystävä ja myös vanhemmat salaa silloin tällöin saattaa sinne vilkaista.
    Juuri tämä "blogiminä" loppujenlopuksi on hyvin erilainen todellisuudessa siitä oikeasta Sannista, vaikka mahdollisimman aito ja oma itseni yritänkin oll. Tästä johtuen on ehkä juuri se pelko, että "puolitutut" ja tuntemattomat tekevät minusta blogini perusteella väärän ensivaikutelman, jos sinne eksyykin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sanni! :) Aaaa naapuri, se vasta oudolta tuntuisikin. :D Ei välttämättä liian tuttu, mutta niin lähellä omaa reviiriä... Tosi samoja ajatuksia! Jotenkin se blogiminä on kuitenkin aina vähän rohkeampi kuin live-minä, vähän parempi kaikessa ja arkitylsyyttä häivyttänyt. Ei kyllä ihme, että sen perusteella voi saada kaikkivoivan mielikuvan. :D Ilmeisesti tää pelko onkin tosi yleinen!

      Poista