Some-seinäruusun kapina - Kirjoitus erottumisen ja sulautumisen vaikeudesta

22 kommenttia:
huomionkipea-bloggajaa


Nää on selfiebileet. 

Kaikki tallennetaan. Olisi varmaan tilastollisesti mielenkiintoista tietää, montako kuvaa tän illan aika on otettu. Ei siinä mitään erikoista, aina on joku teema. Jotkut juhlat on örvellysbileitä, jotkut kreisireiviä. Lähiön teinikätyt oli siideri kädessä sohvalla kököttämistä, elämää suurempaa draamaa ja vessaan lukittautuvia pariskuntia. Kaikkia yhdistää se, että somessa pitää näyttää, että on muuten ollut ihan huippuhauskaa.

Uutisissa lukee taas, miten joku on meinannut kuolla kuvaillessaan itseään liian vaarallisessa paikassa. Ei kannata toikkaroida siellä junaradalla! Jotkut ottaa hirveitä riskejä ihan vaan, että tulisivat huomatuksi. Tehdään täydellisiä älyttömyyksiä tykkäyksien tähden. Se oma 15 minuuttia parrasvaloissa, ennen se oli tv-lähetyksissä, nyt netissä ja sovelluksissa. Ennen enemmän ja vähemmän väheksytty itsensä tyrkytys on nykyään normi. Toki sitten jos tuomitaan, niin sitten tuomitaan koko maailman voimalla. Myllytetään niin kauan, ettei ihmisestä jää jäljelle kuin märkä läntti, pilattu maine.

huomionkipea-bloggajaa

Kuumimpia ilmiöitä, trendejä, villityksiä. 

Ja taas ensi viikolla uudet jutut. Piilotetaan oikeat ongelmat kaiken pöhinän alle. Suurin haaste elämässä on olla jossain asiassa eka ja muistaa dokumentoida se, kun muutoin kaikki on jo keksitty ja vähintään pari kertaa uudestaan lanseerattu. Yritäppä saada jatkoaikaa sille feimiyden vartille, jos uudet jutut loppuu. Toki on helpompi tulla huomatuksi uudestaan, kuin ensimmäisen kerran. Silloin tiedetään jo jostain muistijäljestä, mihin suuntaan seinää katse kannattaa kohdistaa.

Nykyään ei enää riitä se lähipiirin huomio, tai jos sitäkään ei ole, niin sitä vähemmän. Somehuomion tarve, itseään ruokkiva ja kasvattava huomionkipeys. Kaikki sen tietää mutta kukaan ei myönnä ääneen. Enhän minä huomiota, tässä mä vaan, tällaisena itsenäni instagram-feedini jokaisessa kuvassa. Sen on kuin kansantauti, jokainen broileri haluaisi salaa olla riikinkukko. Mutta varo vaan jos vahingossa jotenkin väärin tyrkytät, niin kohta oot huomiohuora ja sen jälkeen se märkä läntti keskustelupalstojen tuomioistuimessa.

Vieressä nuori scrollaa instagramia. Nap-nap, nap-nap, nap-nap, tasaisella tykityksellä. Kaikkia seurattavia tykätään, se on kahden kauppa. Ei kai ole ihme, ettei itsellä ne seuraajat juokse luokse ja jää, en ymmärrä kuka jaksaa käydä läpi muiden kuvia sitä tahtia kuin niitä ilmestyy. Se kuvien määrä on niin älytön. Eikä kaikkia edes kiinnosta seurata. Eikö muka ole feikkiä seurata niitä, jotka ei kiinnosta? Ja varmaan sormikin hajoaisi tuommosesta näytön takomisesta.

Tällä teinillä ei tunnu missään, sen näpeissä on näytön naputtamisesta parkkiintunut nahka. Sen ikäisten maailmankuvassa some on menneisyys, tämä hetki ja tulevaisuus. Koulu ei kiinnostaisi, urasuunnitelma on hypätä Youtubesta julkisuuteen ja kansansuosioon. Parin askelman yli, suoraan ummehtuneesta luokkahuoneesta helppoon elämään. Ei se sitä ääneen sano, mutta varmasti ajattelee. Kuten muut kolmetoista nuorta tusinassa.

huomionkipea-bloggaaja

Niin paljon omakuvia ja kaverikuvia. 

Kädet kramppaa silkasta kännykän kanssa kurkottelusta. Oi katsos, siltä lehahti kimallesade. Sekunneissa sama setti on koko somekerman kanavissa. Yksinään tuntuu kornille ottaa nauravaa snäppiä. Yksinäisyys ei hymyilytä, ja pakollinen edustushymy on kuin vinoon liimattu tarra. Feikki. Katson taas koko meininkiä kuin olisin jonkun kuplan ulkopuolella. Vaikka kuinka haluaisin olla siellä sisällä, yksi muista, yhtä fiiliksissä.

Smalltalkin maailma, se mitä sometukselta ehtii. Pintaliitokaverisuhteita ja julkkistuttavuuksia. Tunnetummat tyypit ei luota vähemmän tunnettuihin, jos ne lähestyy ja haluaisivat tutustua. Kehut ja huomio otetaan vastaan, mutta niiden katseessa lukee "ne haluaa vaan ratsastaa mun feimiydellä." Ei kun oikeesti mua kiinnosti tutustua. Olin niin yksin ja vaikutit mukavalta.

Puolituttujen kanssa voi jutella hetken, mutta niillä on jo oma jenginsä. Et kuulu niiden juttuihin etkä mahdu porukkaan, vaikkei sitä suoraan sanota. Voit jutella siinä hetken jonkun yhteisen tutun varjolla, mutta siihen se jää. Jossain vaiheessa sut hymyssä suin hyvästellään, ilmoitetaan että he lähtevät nyt johonkin. Vaikka huoneen toiseen päähän. Ei kysytä mukaan vaan toivotetaan iloisesti "nähdään taas", vaikka juuri äsken kerroit, että saavuit yksin. Kohtelias feidaus. Ei se mitään, oli kiva nähdä! Ei sarkasmia, vähän surua vain.

Ympyrät ovat sulkeutuneet. Kupla on totta. Oot liistrattu kärpänen sen rajapinnassa.

huomionkipea-bloggaaja


Vedä sisua henkeen ja tyydy rooliisi, seinäruusu. 

Etkö muka oppinut ekasta kerrasta, miten tää menee. Oot sisällä vaan fyysisesti ja sitäkin vaan hetken. Näkymätön erilaisuuden leima siitä, että oot niin tavallinen.

Rinnassa kytee HUOMATKAA. Siis mistä tää kumpuaa, miten tää tukahdutetaan. En mä oo tällainen, vai oonko, tätäkö mä haluan, en kai nyt oikeesti. Enhän? Kuka puhuu? Ei ihme, että aina riittää ihmisiä seiskan tähtitytöiksi, hetkeksi huomioon, pari riikinkukon sulkaa hattuun.

Merkkilaukkua, kalliita vaatteita, oikeat otteet ja tyyli ja kas, sulla on pääsylippu samanlaisten porukkaan. Se on se brändi jota kannat, joka määrittelee sun aseman ja sen, mihin joukkoon kuulut. Toisessa vuittonia, toisessa marimekkoa. Kaikki ihmiset haluavat olla osa jotakin, ryhmittymät ovat homogeenisia. Tai sit oot muuten niin uniikki ja upea, että kaikki huomaa sut jo siitä. Ai eikö nää nutturat olleetkaan enää uusinta uutta, ai tää olikin jo ihan vanha juttu. Ihan normaali jo, ja normaali on vanhentunut uutinen. Paperilehti twitter-tiedotteiden aikakaudella.

Jos on kaikessa samaan aikaan kuin kaikki muut, ei koskaan erotu. Sopulilauma ankkalammessa, kaikki hukkuu kaikkeen, ollaan osa turruttavaa somesopulikeittoa. Joskus sieltä sopasta erottuu joku freesi porkkana, mutta kohta sekin maistuu ihan sopulilta.

huomionkipea-bloggaaja

Nykyään ainoa taito mitä tarvitaan on myyminen. 

Koulussa pitäisi unohtaa turhat kieliopit ja lainalaisuudet ja keskittyä itseilmaisuun ja karismaan. Naisille ja naisellisille vielä erillinen kurssi uskottavuuden perusteita, miehet saavat kumminkin rakenteellisen etulyöntiaseman silkasta mieheydestään. Matalasta äänestä ja leveistä hartioista. Jos siihen lisää parran leukaan, niin käyvät jo professoreista.

Sun pitäisi osata myydä itseäsi, jotta saisit töitä tai nimeä. Jotta erottuisit massasta. Jos et osaa, oot huono työnhakija, etkä saa töitä, vaikka olisit hyvä työntekijä. Edes hyvä itsetunto ei pelasta. Voit itse tietää olevasi jossain hyvä, mutta jos et osaa vakuuttaa siitä muita, taitosi on yhtä tyhjän kanssa.

Miten saisi ihmiset huomaamaan, jos on liian kiva ja ookoo? Jos ei ole ongelmia tai draamaa, oot hyvä ja mukava, et jaa liian kärkkäästi mielipiteitä aiheista joista et liiemmin tiedä, etkä muutenkaan herätä sen suurempia tunteita puolesta tai vastaan. Toisaalta et myöskään ole niin ylivertainen ja cool että voisit pelkällä olemuksella voittaa ketään puolellesi. Oot vaan "ihan jees", semmonen harmiton nobody. Seinäruusuna just siinä tapetissa, josta ei ole ilmiöksi.

Joku tuntematon pyysi liikennevaloissa kahville, mitä ihmettä. Ei kai kukaan tällä vuosikymmenellä enää ulkomaailmassa kaipaa huomiota.


– – – – –

Tää on mun pöytälaatikon (eli virtuaalimuistikirjan) kätköissä muhinut kaunokirjallisempi pätkä, tai oikeastaan useammasta pätkästä yhteen koottu kirjoitelma. Tunnepakinaa, ajatuksenvirtaa, sanaleikkiä ja liioittelua. Ei siis suoraan todellisuutta, mutta siitä johdettua tarinaa.

Jos tekstistä jäi epäselväksi, niin selkokielelle käännettynä pääaiheita olivat sosiaalinen media ja ihmisten somesuosion kaipuu, yksinäisyys ja verkostoitumisen vaikeus valmiiksi ryhmittäytyneissä porukoissa, sekä joukosta erottumisen haastavuus ja vaatiminen.

Mitä ajatuksia tää kirjoitus sussa herätti, vai herättikö mitään? Mitä pidit tällaisesta postauksesta ylipäätänsä?

Mulla kerääntyy tämäntapaisia kirjoituksia aina välillä varastoon, mutta harvemmin tulee julkaistua (nytkin vähän jännitti). Olisi hauska kuulla palautetta. :) Kuvat on vähän kirjoitukseen liittyen keväältä, nappasin ne just ennen juhliin lähtöä. Innostuin vähän tuon muokkailun kanssa kun katu ei sopinut tyyliin. :D
22 kommenttia:
  1. Hieno postaus ja hyvä aihe! :) ekaa kertaa päädyin blogiisi, ja olipa jotenkin mukavan virkistävän erilainen postaus verrattuna "perus blogisettiin"!

    Niina / une petite life

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Niina! Ihana kuulla että tykkäsit! :)

      Poista
  2. Mä tykkäsin ainakin ihan hulluna ja voin samaistua. Tätä lisää! :)

    Roosa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jee kiitos! :) Pitänee siis ensi kerrallakin uskaltaa julkaista, kun tulee jotain vastaavaa rustattua. :)

      Poista
  3. Aivan l o i s t a v a! Nyökyttelin tälle alusta loppuun - mahtavia pointteja ja sopivalla tavalla kärkkäästi esitettyinä. Ei hypi nenille, mutta se jokin piston sydämeen iskevä tehokeino tästä löytyi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon Jenna! <3 Erityisen ihana kuulla sulta että tykkäsit, kun oon ite aina tykänny sun tavasta kirjottaa, se on syy miks aikonaan jäin sun lukijaks<3

      Poista
  4. Tosi hyvin ja mielenkiintoisesti kirjoitettu! Puhut aivan asiaa!

    VastaaPoista
  5. Helmi tää oli sairaan hyvä, yks parhaista postauksista joita oon sun blogista lukenut! Näitä lisää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jee kiitos Larissa! <3 Sen verran hyvää palautetta tästä, että varmaan mä tuun tekemään näitä jatkossakin, kunhan taas kerääntyy materiaalia julkaistavaksi asti. :)

      Poista
  6. Loistava, jotenkin voin samaistua tekstiin :)

    VastaaPoista
  7. Ennen en blogiasi ole lukenut, mutta nyt eksyin. Oli tosi kivasti kirjotettu ja mukavaa luettavaa! Tää on tosiaa tätä nykypäivää

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anni, ihanaa että eksyit ja tykkäsit! <3

      Poista
  8. Kyllä, kyllä ja kyllä! Vihdoinkin joku sanoo nämä ääneen - tai onneksi joku edes ajattelee näin. :D Sometuksesta on toki turistu jo jonkin aikaa puolesta ja vastaan, mutta edelleen ne ikävät lieveilmiöt (muutkin kuin vanhempien vähentynyt puhe lapsille) jätetään käsittelemättä. Mietin tässä itsekin, että pitääkö mun nyt brändätä itseäni sitten kun joskus valmistun, että menen jotenkin muiden edelle? Saisiko vain olla hyvä omassa duunissaan ja päästä sen avulla eteenpäin?

    Eniten tässä somemarkkinoinnissa haittaa itseäni se, että se tehdään henkilökohtaisillakin sometileillä: siis ystävätkin näkevät sitä ammattipuolta itseään brändäävästä kaverista, eivätkä välttämättä enää osaa erottaa, mikä siitä on sellaista tekohymyesittämistä ja "LOVE MY JOB" -juttua ja mikä todellista. Kuvapalvelut tuntuvat joskus olevan vain kilpailua mainostilasta, jossa mainostetaan itseä. Miksi ihmeessä?

    Meni hieman ohi omien aiheidesi, mutta halusin tuoda tämänkin huomioon. :) Ja tuli kyllä surku tuosta tutustumisasiasta lukiessa! Tuota on tullut nähtyä ja koettua joskus itsekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon Helli! <3 Toi brändiasia on semmonen, mitä oon itsekin pyöritellyt paljon mielessä ja siitä lukenutkin. Mielenkiintoinen aihe jota moni ei ihan ymmärrä, voisin vaikka ottaa senkin jossain vaiheessa käsittelyyn. Sulla oli tosi hyviä pointteja, kiitos että jaoit ne! :)

      Poista
  9. Todella taitavasti kirjoitettu, monta tuttua ajatusta. Jotenkin aivan kreisiä, että noin nuori tyyppi, joka handlaa noin suvereenisti todella ammattimaisen blogin ylläpidon, kelailee "kolmetoista tusinassa" -tunnetta. Ei jumalauta jos taso olis blogeissa ollut tämä kun mä aloitin, mä olisin lannistunut heti alkuunsa mun alemmuuskompekseihini :D Mutta nykyään toimiva keino tähän "mitä tahansa koitat tehdä niin joku toinen on tehnyt sen paremmin/hienommin/kekseliäämmin/younameit" -tunteeseen on vaan yksinkertaisesti olla follaamatta. Ja tehdä sitä, mikä tekee ittensä onnelliseksi, ja luottaa siihen että se riittää. Koska se riittää. En mä tiedä, tää nyt ajautu jonnekin sivupoluille, mutta oli pakko jättää joku kommentti :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! <3 Ihanaa että kommentoit! Heh tää maailma on kyllä ollut silloin aikoinaan aika eri kuin nykyään. :D Oli se myös silloin vuonna 2012, kun itse aloitin, kilpailua oli jo silloin mutta nykyään ollaan jo ihan eri levelillä. :) Hyvin sanottu. Mä mietin tossa sun siteeraamassa kappaleessa itseasiassa erityisesti vielä nuorempia tuttuja, sellaisia yläasteikäisiä, joilla on maailma avoinna ja pää täynnä kysymyksiä siitä, mitä oikein haluavat elämässään tehdä ja mihin suunnata. Epävarmoja unelmia ja samalla painostusta järkevyyteen, samalla niin herkässä ja vaikutuksille alttiissa iässä. Sitten somessa näkee muilta lähinnä niitä onnistumisia, ja voi herkästi lannistua ettei ole ikinä yhtä hyvä eikä pärjää. Se on monilla nuorilla iso haaste, uskaltaako seurata sitä omaa unelmaa ja luottaa siihen, vai valitako toinen tie.

      Poista
  10. Vau! Oot todella lahjakas kirjoittamaan ja puit nokkelaksi tekstiksi ajatukset, joita minäkin somenobody on päässä pyöritellyt. Ainoo syy miks oon pitkään pähkäillyt esim instagramin luomista on järkyttävä fomo. Kuitenkin aina kun heitän puhelimen syrjään ja rupean tekemääb muita juttuja livemaailmassa oikeiden ihmisten kanssa huomaan etten minä tartte vieraiden, kasvottomien ihmisten huomiota ja suosiota mihinkään. Luulen myös että some tekee monista onnettomia, sillä sitä niin helposti alkaa vertailemaan itseä muihin ja pian oma juuri lisätty kuva tuntuu tyhmältä ja rumalta kun feedistä plätkähtää toinen toistaan kauniimpia ja rohkeampia otoksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! :) Totta, some on varmasti syy monen onnettomaan fiilikseen ja siihen, että tuntuu kuin kaikilla muilla olisi kaikki paremmin. Sitä sinänsä tiedostaa, että sinne laitetaan lähinnä vaan ne hyvät ja kauniit asiat (ja vain parhaat kuvat jotka on vielä muokattu vielä hienommiksi) eikä niinkään niitä arkisia ja muuten ikäviä tai rumia hetkiä. Mutta silti sen unohtaa ja helposti tuntee, että kaikilla muilla tuntuu olevan asiat paremmin ja enemmän sisältöä elämässä. Helpointa on jo keskittyy eninnä omaan tekemiseen ja siihen, mistä nauttii, eikä altista itseään liikaa kateudelle jos tietää olevansa helposti lannistuvaa sorttia. Pelkän fomon takia ei kannata instagramiakaan tehdä, jos siitä ei muuten ole kiinnostunut. Mä oon miettinyt tota samaa erityisesti tubettamisen kohdalla: pelkään missaavani jotain kun en tee videoita enkä oo mukana youtubemaailmassa, mutta toisaalta se videoiden teko ei myöskään aidosti oo se asia joka mua kiinnostaisi (ainakaan tällä hetkellä), ja olisi hölmöä lähteä mukaan "vaan koska kaikki muutkin" jos muuten tuntuu tahmeelta. :)

      Poista
  11. Tosi hyvä kirjotus! Tykkäsin kovasti!

    VastaaPoista