En haluaisi valittaa, mutta...

1 kommentti:
filmikuva-kissa

Olispa ihana rallatella tänne heti alkuun iloisia kuulumisia, kun nyt on kaikki läsnäoloa vaativat koulukurssit selätetty ja enää pari rästiä ja dippa jäljellä. Mutta kun nyt just vaan ärsyttää. Ja jaksoi sitä kukaan lukea tai ei, vuodatan koko ärsytyksen nyt tähän, ettei se pakkaudu mun sisään ja aiheuta jotain fyysistä tukosta.

Tää toukokuu ei nyt alkanut kovin hehkeästi. Vapusta selvittiin ihan nätisti: kerrankin oli oikein kunnon juhlat, ja seuraavana päivänä olisi paljon mielummin jäänyt omaan sänkyyn, kuin lähtenyt junalla perheen luo vappulounaalle. Eipä siinä, oli mukavaa silti.

Mutta sitten tuli se viikon toinen maanantai, se vapun jälkeinen työpäivä. 

Olin lähdössä töistä treeneihin, kun tajusin, että olin unohtanut lokerolukon avaimen kotiin. Oli vähän kiire, ja kun mies oli jo kotona, kysyin, jos hän voisi nopeasti heittää sen avaimen mulle. Ja mä vihaan sitä, jos mun avuntarve (vaikkei aina olisikaan niin supertärkeää) ohitetaan sillä syyllä, että "just on peli kesken". En haluaisi vihata pelejä, mutta tää on niissä just niitä asioita, jotka vaan saa savun nousemaan korvista. Raah.

No se ärsytys jäikin lopulta ihan kakkoseksi, kun hän nyt kumminkin päätti tuoda mulle sen avaimen ja meni autolle.

Ja silloin huomattiin, että joku – todennäköisesti joku huonotuulinen tai muuten aivoton vappukänniääliö – on potkaissut tai jotenkin repäissyt meidän autosta sivupeilin hajalle.


id-filmikuva-kissa

Siis. Vaikka se oli ihan omalla paikallaan parkkipaikalla, jossa noin yleisesti ottaen on tosi rauhallista. 

Pyörävarkaudetkin, joita pääsiäisen aikaan oli oikein kunnolla, sijoittuu yleensä kauemmaksi kuin meidän talon alueelle.

Huomattiin tapahtunut vasta toka päivä, mutta ajankohta on oletettu siitä, että yksi naapureista sanoi heidän autolle käyneen vähän vastaavaa, saman parkkialueen toisessa päässä, juurikin tuolloin vappuyönä. Ja myöhemmin toinen naapuri vahvisti, että vappuaattona kaikki oli vielä kunnossa, ja vappupäivänä ei. Ei tiiä, vaikka samaa olisi käynyt vielä muillekin. Ainakaan poliisin mukaan muita vastaavia rikosilmoituksia ei samalta kadulta ollut tähän mennessä tullut.

Pääsin kertaheitolla tekemään ekaa kertaa sekä rikosilmoitusta että vakuutusilmoitusta. 

En ymmärrä ilkivaltaa. Se on vaan jotain niin turhaa.

Ehkä se on koko asiassa ainoa positiivinen puoli, että oppii miten tää homma toimii. Ottaa vaan nuppiin niin sikana maksaa itse ilkivaltavakuutuksen 150 euron omavastuuta, kun syy on oikeasti jonkun tuntemattoman, joka tuskin ikinä jää kiinni. Ja jos jäisi, niin harvoin niiltä löytyy rahaa maksaa tekemisistään.

Sitten meinasin liukastua suihkussa. Sitten viikonloppu meni ailahtelevassa kurkkukivussa, josta ei ottanut selkoa, onko kyseessä wappukuppa, streptokokki vai alkava flunssa. Nyt se alkaa pikkuhiljaa näyttää viimeiseksi mainitulta.

Uuh. Missä on valo ja positiivisuus. Onneks tänään on Greyn Anatomia -putki, soda stream -kuplavettä ja nimppari-donitsi. Tai jopa kaks. Ja autokin saanut vähän muovipussia parempaa ensiapua.

filmikuva-kissa

Mut tästä tää taas lähtee. Takaisin blogin pariin, pikkuhiljaa, ilman stressiä, muiden prokkisten ohessa. :)

///

Testailin kevätauringossa vanhempien entistä filmikameraa tuoreella filmillä (toisin kuin edellisen postauksen kuvat). Tuli aika kivoja!

Mitä on aitous? – Elämä on ällörealismia

1 kommentti:


Mun sängyllä istui ainakin Kim ja Kourtney Kardashian ja joku muu, kun mä kävelin huoneeseen sisään. 

Mulla ei ollut meikkiä ja päällä oli jotkut löysät rönttävaatteet. Nolotti, niillä oli kaikilla niin "full glam" ja mä tunsin itseni pölypalloksi, joka törmää päin glitterillä täytettyä saippukuplaa. Se joku muu esitteli mut niille, ja kertoi, että mä voisin jatkaa siitä, mihin hän jäi.

Sitten ne alkoivat kyselemään multa, "miten oikein tehdään oikeaa realitya"? Kun se niiden oma on niin käsikirjoitettua, niin mitä se sitten on, kun se on todellista. Millaista on tavallisen ihmisen oikea "reality"?

Mä en usein muista näkemiäni unia, mutta tämän muistin. 

Nauratti kauheasti, kun heräsin niihin unikuviin siitä, että olin kertomassa, millaista arkitodellinen realismi oikein on.

Että miten se on ällörealismia.



Ällörealismi oli peruskoulussa yksi mun lempigenreistä kirjoissa.

Ylitarkka kuvailu ja lievä liioittelu. Yleensä vähän negatiiviselle kalskahtavaan sävyyn.

Vaikka pyrin löytämään elämästä ja maailmasta erityisesti niitä kauniimpia puoli, mulla on edelleen heikko kohta tuohon genreen. Se on hyvin avoin kerrontatapa. Aika harvoin tulee kuitenkaan kirjoitettua ihan sillä tavalla omasta elämästä.

Koska mun arkeni ei ole vain mun arkeani, en yleisesti ottaen halua avata sitä blogissa liian yksityiskohtaisesti. Jossain tavallisessa keskustelussa sen sijaan, silloin se saattaa pulpahtaa esille. Meidän perheen illallispöydässä ei koskaan ollut kauhean tarkkaan, oliko joku aihe ns. ruokapöytään sopiva vai ei...

Millainen olisi aito elämä tv-realityssa? Vaikea sanoa, ketä se oikeasti sitten kiinnostaisi. Sellainen tylsä realismi siis, oikea tavallisuus.

Sellainen, kun kaikki on okei ja mukavasti, eikä joka päivä tai edes joka viikko tapahdu mitään ihmeellistä. Kuten vaikka tämä mun elämä.

Kun käydään töissä ja opiskellaan, ja suurin ongelma on huono sää tai bussikortin hukkuminen.
Kun pariskunnasta kumpikin istuu iltaisin omilla koneillaan, tai syö sohvalla nugetteja ja tuijottaa töllöstä jotain uutta sarjaa.
Tai kun taas unohdit ne mansikat jääkaappiin niin että ne ehti homehtua, ja kaikista värikkäistä sukista on kadonnut toinen pari.

Ai että, mihin me tässä mitään draamarealityä tarvitaan kun on tää aito elämä. :D



Entä kuinkahan moni edes kestäisi katsoa realitya, joka edustaisi kunnon ällörealismia?

"Reality" tarkoittaa todellisuutta. Ja todellisuus on realismia. Kuten ystävämme Wikipediakin sanoo, realismi pyrkii esittämään tapahtumat sellaisina, kuin ne esiintyvät tavallisessa elämässä.

Mä katson, että realismissa ja ällörealismissa on pieni ero. Otetaan vaikka muutama vertaileva virke:

– On realismia kertoa, kuinka tulit niin kiireessä työpaikalle, ja että se kävi melkein urheilusta.

– Ällörealismia on, jos kertoo kuinka tuli niin kiireessä töihin, että sen porrasintervallin jäljiltä hiki puski pintaan kuin vesi pesusienestä puristessa. Että oli pahempien kosteusvaurioiden eliminoimiseksi pakko tunkea paidan alle niin monta palaa käsipaperia, että se varmasti näkyi ulospäin. Mutta mitä tahansa sen vuoksi, jotta työkaverit eivät huomaisi ensimmäiseksi niitä märkiä länttejä sun selässä ja persvaossa. Muutenhan he varmasti tekisivät sen johtopäätöksen, että se oletkin sinä, joka saa sen tietyn vessan aina haisemaan niin pistävästi hieltä, kun todellisuudessa se on varmasti joku niistä työpaikalle pyöräilevistä miehistä.

– Realismia on kertoa, kuinka sun uusi shampoo tuoksui kinuskilta ja kuinka käännät veden niin kuumalle, että koko kylpyhuone tuntuu täyttyvän höyrystä.

– Ällörealismia on se, kuinka mies on taas pesulla ollessaan leikannut kynsiään ikkunalaudalle, eikä ole siivonnut niitä pois. 

Menet suihkuun, otat ikkunalaudalta pullosta shampoota käteen ja alat hieroa sitä päänahkaasi, kunnes tajuat, että siellä shampoovaahdon joukossa päänahkaasi raastaa myös yksi niistä varpaankynnen palasista. Samaan aikaan tunnet jaloissasi kasvan tulvan, kun viemärin kansiritilään juuttuneiden takkuisten hiusten määrä alkaa pikkuhiljaa ylittää viemärin imukynnyksen...

Ja niin edelleen.



Tavallisuus ei tarkoita, etteikö se arki kaikessa realismissaan ja ällörealismissaan olisi onnellista. Onnellisen arjen synonyymeja eivät yleensä ole toistuvat spektaakkelit, jatkuva vaihtelu ja tajunnanräjäyttävät kokemukset. Tavallisimmin sillä tarkoitetaan ihan tavallista, toimivaa, draamatonta arkea.

Ihmisten erilaisuus ja erikoinen arki ovat kuitenkin niitä, jotka muita ihmisiä eniten kiinnostavat. 

Vertaiselämisen lisäksi siis. Lisäksi on ilmeisesti kamalan kiva nähdä muissa ihmisissä virheitä tai muita outouksia, joilla sitten retostella. Kun kerran ovat itsensä julkisuuteen tunkeneet, ja selvästi siis sitä arvostelua kerjäävät. (huom. sarkasmia.)

Lähestulkoon kaikki haluavat näyttää maailmalle mielummin sen edustavamman puolen. Blogeja kritisoidaan silottelusta ja epäaitoudesta – kuka muka aina on noin pynttäytynyt tai kellä muka on aina noin siisti koti?

No ei mulla ainakaan. Mä oon niin arkilaiska, että koti on valtaosan ajasta aika kaaos. Minne liikunkin, tunnun jättäväni jälkeen vaan sekasotkua.

Mutta fakta on, että visuaalisesti kauniita kuvia vaan on paljon suurempi nautinto ottaa ja näyttää.



Mietin, miksi ylipäätänsä olisi paha asia, jos laiskan ihmisen siivousinnon saa liikkeelle halu saada nätti kuva?

Kyllä mäkin siististä kodista nautin. En vaan aina jaksa ylläpitää sitä. Mies yrittää parhaansa, mutta ei ole paljoa parempi. Hoitaa usein mua viitseliäämmin tiskikonetta ja pyykinpesua, ruuanlaitosta nyt puhumattakaan. Se on mun mielestä ollut ihan hyvä jako. Varsinkin niinä aikoina, kun mulla kerran on tosi paljon töitä ja oon niiden takia väsynyt, ja hänellä on opiskelujen kanssa kevyempää. Mutta ei me olla kummatkaan mitään täydellisiä kodinhengettäriä. Se on meidän arjen realismia.

Mutta mitenkä päin tahansa: realismi ja se, mikä on normaalia, aitoa ja yleisesti hyväksyttyä, on asioita, jotka jakaa ihmisten mielipiteitä loputtomiin.

Jokaisella kun on oma normaalinsa.



Mitä ajatuksia tää kirjoitus herätti? Maistuuko sulle paremmin realismi, ällörealismi vai ei kumpikaan?

Tää on lojunut mulla luonnoksiin unohtuneena vaikka kuinka paljon, varmaan kuvien puutteen takia. Mutta onneksi tämä ei ole niitä, jotka heti kadottavat ajankohtaisuutensa.

Ja kuviksikin löytyi filmikuvia tästä viimeisen parin kuukauden ajalta - vihertävät on ns."pilalle menneitä" vanhaksi menneen filmin takia. Filmi oli jostain yli 10 vuoden takaa. :D Mutta ainakin osuvat hyvin yhteen realismin kanssa aiheena – noi värisävyt ja valojäljet on aitoa kamaa.

//

Mukavaa uutta vuotta muuten! Pääasiallinen blogihiljaiselo jatkuu tosiaan tämän kevään, että saan loput kurssit pakettiin enkä toivottavasti saa burnouttia töiden ja opiskelun ja kaiken yhdistelmästä. Palaillaan!

Marraskuu filmillä – Ensikosketus filmikuvaamiseen

3 kommenttia:
filmikuva-tampere filmikuva-orava

Kuvia ensimmäisestä kuvaamastani filmirullallisesta. Testiotoksia, tunnelmaotoksia. Tavallista arkea keskeltä marraskuun pimeyttä ja kylmyyttä. Just siten, kuin ne on skannattuna mulle toimitettu (filmikuviahan ei enää vakiopalveluna vedosteta paperikuviksi), ilman minkäänlaista jälkikäsittelyä tai muokkausta (vesileiman lisäystä lukuunottamatta). Tai ylipäätänsä ilman mitään etukäteisasettelua.

Ostin siis muutama viikko takaperin elämäni ensimmäisen filmikameran.

Olympuksen filmipokkarin, joka on ilmeisesti jostain 80-luvulta. Harkitsin sellaisen hankkimista pitkään, ja innostus lisääntyi sitä mukaa kun kaveripiiristä ilmeni muitakin filmikuvaajia.

Jopa meidän Rooman reissulla kaksi kuvasi filmikuvia. Itselläni innostus perus järkkärillä kuvaamiseen oli minimaalinen, vaikka olosuhteet olivat ihanteelliset. Ei vain kiinnostanut. Tuntui, että jokaista kuvaa ottaessa painoi jonkunlaisena etukäteisraskautena se tuleva editointivaihe.

Joten, otin paljon polaroid-kuvia. Ne on toki tunnelmallisia ja nopeita, mutta kuvakooltaan hyvin pieniä - ja aika kalliita per kappale. Hankalahkoja digitoida ja jakaa kavereille. Ja jos olet auringonpaistetta hämärämmässä ja kuvauskohde on kauempana kuin kahden metrin päässä, kuvista tulee todennäköisesti liian pimeitä.

filmikuva-kuu filmikuva-marraskuu

Oon aikoinaan aloittanut kuvaamaan digipokkarilla, jolla tän bloginkin ekat kuvat tuli aikoinaan otettua.

Tässä filmipokkarissa on sinänsä jonkin verran samaa: ei ole kuin yksi nappula, jota painaa (tarkennusnappulan lisäksi). Laite määrittelee itse parhaaksi katsomansa asetukset, ja räväyttää jokaiseen kuvaan automaattisesti salaman. Siinä ei pääse vaikuttamaan kuvaan niin paljoa kuin mihin on tottunut, mutta toisaalta, kynnys räpsiä ja "katsoa mitä tuleman pitää" on matalampi.

Enkä tiedä onko se siitä helppoudesta, odotuksen jännityksestä vai jälkikäsittelemättömyydestä, mutta tuntuu, että oon löytänyt kuvaamisen uudelleen. Sen ilon, mikä aikoinaan sai mun uskaltautumaan ulos, vaikka en kylmästä yhtään välitäkään.


filmikuva-tammerkoski filmikuva-finlayson

On hämmentävä löytää kuvaamisen ilo uudelleen keskellä pimeintä ja kaikkein epäinspiroivinta vuodenaikaa.

Filmikameran esiinkaivaminen on ihan eri asia, kuin kännykkäräpsyt saati järjestelmäkameralla otetut kuvat. Ainakin musta tuntuu, että jälkimmäisen "muuten vain" esiin kaivamiseen on erityisesti kaverien seurassa aika iso kynnys. Se tuntuu jotenkin liioitellulta. Liian viralliselta. Tai kuten bloggaajan mielessä, liian suurelta alleviivaukselta sille, että "tää vois vaikka mennä blogiin", vaikka sellaista taka-ajatusta ei olisikaan.

Kännykkäkuvia taas ottaa helposti niin paljon, että ne menettävät merkityksensä. Ehkä näin käy helposti kaikkien digikuvien kanssa. Tai vähänkuin lasten joululahjojen; jos saa liikaa joululahjoja, ei osaa arvostaa yksittäistä lahjaa niin paljon.

Digikuvien painottomassa määrättömyydessä on tietenkin hyvät puolensa. Mutta niiden on myös mahdollista hautautua tuhansiksi megatavuiksi kovalevylle unohduksiin.

Yksittäisen filmikuvan räpsäiseminen tuntuu jotenkin merkityksellisemmältä. Oli se sitten uutuudenviehätystä tai sitä tiettyä filmikuvalle ominaista lopullisuutta.

filmikuva-turun-kirkko

Digikuvia voi editoida loputtomiin.

Se on luonnollinen osa sitä prosessia, varsinkin raakakuvia kuvatessa. Niitä on tarkoitus editoita ainakin vähän. Mutta kun kuvia ottaa paljon eikä karsiminen ole helppoa, editoitavien kuvien määrä voi kasvaa ahdistavaksi kasaksi. Jatkuvasti kasvavaksi digitaaliseksi läjäksi, joka odottaa sitä hetkeä, kun sulla olisi taas hiukan aikaa. Ja vaikka kuvien muokkaamisen kokisi pohjimmiltaan miellyttäväksi, liika on aina liikaa. Mulla ainakin on iso pino editointia odottavia kuvia jopa keväältä asti, mutta ne saavat nyt vielä odottaa.

Omalle muokkauksen määrälle myös sokaistuu. Omat vaatimukset nousevat pikkuhiljaa sitä mukaa kun itse kehittyy, vaikka se jonkun ulkopuolisen silmin vaikuttaisi tarpeettomalta. "Ovathan ne kuvat jo tuollaisenaan hyviä."

Mutta itsekritiikki on usein se voimakkain tekijä, ja perfektionismi saa hinkkaamaan yksittäisiäkin kuvia pitkän aikaa. Ja on se itsekritiikki vaativa painolasti jo siinä kuvanottovaiheessa. (Pahiten silloin, kun on itse kuvauksen kohteena.)

aurum-juslenia
"Meidän kuoppa" kirkkaassa säässä ja puoli tuntia myöhemmin kunnon pyryssä.
aurum-juslenia

Mun ennen paljon harrastama tavallinen arjen ja vapaa-ajan valokuvaaminen on jäänyt hyvin vähälle, kun valokuvaaminen on muuttunut myös työksi. 

Kuvaaminen on edelleen kivaa, ja aina siitä voi oppia uutta. Mutta kuvauskeikoilla otettu kuvien määrä ja niiden editointiin kuluva aika vie mehut muulta kuvaamisharrastamiselta, kun kaikkea tekemistä on muutenkin liikaa.

Ehkä filmikuvaaminen siksi tuntuukin jotenkin rennolta. Varsinkin näin pokkarilla aloittaessa. Ei edes voi vaikuttaa asetuksiin, vaikka sormenpäät hakevat kameran päältä kiertonuppeja. Ei voi vaikuttaa salamaan, vaikkei se kaikkiin paikkoihin sopisikaan. Et voi tietää, mikä on lopputulos, ennen kuin rulla on kuvattu loppuun ja kuvat kehitetty. Voi vaan elää hetkessä, kuvata, ja olla miettimättä liikaa lopputulosta. Tulee mitä tulee.

Ja se on kutkuttava tunne vatsanpohjassa, kun rulla on valmis ja viety kehitettäväksi (en itse ehdi vielä kokeilla itse kehittämistä, vaikka yliopistolla se mahdollisuus olisikin). Odotuksen jännitys. Kun aina ei onnistu se minkä ajatteli onnistuvan, ja joskus paras otos on se, josta ei odottanut mitään.

Eikä valmiita kuvia "voi" editoida, ei ainakaan samassa määrin kuin digikuvia. Eikä siinä oikeasti olisi edes mitään järkeä. Menisi vaan koko pointti ihan ohi.

turku-yliopisto turku-yliopistonmaki

Voin joskus esitellä kamerani tarkemmin, kunhan saan testailtua sitä vielä lisää. Ajattelin myös kokeilla, löytyisikö vanhempieni vanha filmijärkkäri vielä jostain, ja toimisiko se vielä... Silloin ei näin innostuksen alkumetreillä tarvitsisi vielä investoida tähän harrastukseen liikoja. :)

Millainen fiilis näistä kuvista välittyi?

//

Tällaisia ajatuksia näihin joulukuun alun hämäriin, täältä koulu- ja työkiireiden keskeltä. Blogi on epävirallisella tauolla ainakin ensi kevään loppuun, kunnes saan viimeiset kurssit loppuun ja on enää dippa edessä. Ei siis ole paljoa jäljellä, mutta en jaksa enää tehdä kaikkea samaan aikaan. Kuvauskeikat ja blogi saavat hetken aikaa antaa tilaa muille velvollisuuksille. Toivottavasti ymmärrätte. ♥

ps. Aiemmin mainitsemani "blogin nimen muutos"-dilemma ei ole ottanut edistysaskeleita...

Multitasking VS fokusoiminen, eli miten selvitä arjesta hengissä

Ei kommentteja:
fokusoiminen-multitasking

Ynnää yhteen:

Yliopisto-opinnot, päivätyöt, harrastukset. Yrittäjyyshommat, omat projektit, blogi. Käsityöjutut, sisustusideat, matkasuunnitelmat, tai joku muu uusi päähänpisto.

Siinä on mun viikon X, lukemattomien sitä edellisten ja useiden sitä seuraavien viikkojen tehtävälistaa. Enemmän tai vähemmän sekaisin ripoteltuna, vähän vaihtelevina erinä kutakin.

Millainen lista sulla tulisi?


Mä oon vuosia ollut aika "multitaskaaja". Monta rautaa kuumana ja lusikoita useammassa sopassa. Elämä on jotenkin vaan ajanut siihen, kun on niin paljon asioita, joita haluan ehtiä tekemään.

Oon saanut kuulla, että oon multitaskaaja jopa vessanpöntöllä, kun samaan aikaan istun siinä asioilla, pesen hampaita ja selaan kännykkää. 


"Too much informaaatiooon..."


fokusoiminen-multitasking

Joku on joskus kommentoinut mulle, että ihailee sitä, miten mä ehdin tehdä kaikkea. 

Että miten mä oikein tehdin, miten mulla riittää aika? Ei se kyllä riitäkään. Usein projektit ovat valmistuneet puhtaasti yöunien kustannuksella. Kuinkas muutenkaan, eihän se onneton 24h vuorokaudessa riitä muuten mihinkään.

Mutta kun yrittää tehdä kaikkea kerralla, polttaa kynttilää molemmista päistä. Se ei vaan pidemmän päälle toimi, jos haluaa pysyä järjissään.

Kun mulla oli pääpaino oli vain opiskelussa, se jotenkin näytti onnistuvan. Ongelman huomasi viimeistään siinä vaiheessa, kun aamuisin tarvitsi alkaa nousta ihmisten aikoihin töihin. Joka aamu. Säännöllisesti. Virkeänä.

Ei siinä enää valvota öitä edes ehtimisen takia. Paitsi pakon edessä.

Tai ehkä mä oon tullut vanhaksi, kun deadlineviikolla jokunen 2h yöunien jälkeen töihin meno tekee jo fyysisesti pahaa.


fokusoiminen-multitasking


Nykymaailman malli ohjaa ihmisiä suorittamaan. Pitää ehtiä kaikkea, pärjätä kaikessa. Työt, koulu, harrastukset. Terveellinen syöminen, liikunta, sosiaaliset suhteet. Vireästi, tehokkaasti, laadukkaasti. Omaa henkistä hyvinvointia unohtamatta. Heikkouden merkki, jos joku näistä on rappiolla. Pitää jaksaa kaikkea, olla mukana kaikessa – ja tietty mieluiten vielä paras kaikista.

Multitasking-suorittaminen voi helposti johtaa siihen, että tekemisen laatu kärsii. Koko elämisen laatu kärsii. 

Liikaa tehtäviä listalla ja pään sisällä. Alkaa ahdistaa, kun ei yllä parhaimpaansa. Kaikessa pärjäämistä ja suoriutumisesta tulee juuri sitä mitä se ikävimmillään on, pelkkää suoriutumista ja selviytymistä.

Hektisyys leviää. Keskittyminen on aina vaan hankalampaa. Pitkiä tekstejä ei jaksa lukea, ainakaan jos ne eivät ole facebook-keskustelun muodossa. Läsnäolo on yhä useammille hankalaa. Hankalaa istua kahvilla kaverin kanssa ilman, että käy samalla toista keskustelua puhelimella. Toisaalta on pakko olla aina tavoitettavissa. Puolen tunnin poissaolo Whatsupin ulottuvista, niin kummasti joku vaisto tuntuu huutavan, että nyt kyllä missaat jotain merkittävää. Vai liekö se vaistoa vai riippuvaisuutta?


fokusoiminen-multitasking


Mun ongelma ei ole hankaluudessa olla läsnä, vaikka puhelin tuntuukin olevan kuin ylimääräinen raaja. Mutta joskus keskittyminen tuottaa vaikeuksia.

Mun on todella vaikea estää mun aivoja tuottamasta uusia ideoita silloin, kun pitäisi ensin keskittyä johonkin muuhun asiaan. 

Varsinkin, jos se meneillään oleva homma ei juuri sillä hetkellä innosta niin paljon.

Oon aika idearikas, kun sille päälle satun. Pikkasen kun pintaa rapsuttaa ja tuulen suunta on sopiva, niin pölykin muuttuu glitteriksi. Usein se on hyvä juttu, mutta joskus myös vitsaus. Aivoja on nimittäin hankala sammuttaa, saati painaa uutta päähänpinttymää villasella.

Tehtävälista kasvaa nopeammin pituutta, kuin niitä hommia saa ruksittua tehdyiksi. Innostun helposti, lähtisin niin mielellään järkkäämään asioita. Jos joku kysyy mukaan johonkin kiinnostavaan projektiin, oon tikkana menossa.

Liika vaan on liikaa, suorittajallekin.


fokusoiminen-multitasking


Tänä kesänä mulla oli ensimmäistä kertaa vuosiin rehellisesti kesälomaa. Neljä viikkoa putkeen! Luulisi, että siinä ajassa ehtii palautua arjen rasituksista.

No vähän ehkä palauduinkin. Mutta lomasta 3/4 kului matkustaessa. Ja siellä reissun päälllä huomasi, miten hankala löytää tasapainoa myös asioiden kokemisen ja rentoutumisen välillä. Kun toisaalta oli totaalisen rentoutumisen tarpeessa, ja toisaalta halusi nähdä ja kokea kaikkea, ettei tuntuisi siltä, että reissu menee "hukkaan".

Arkisuorittajan jälkeen pintaan meinasi puskea lomasuorittaja.

Tietenkin loman lisäksi oli useampi hääkuvauskeikka, ja niiden kuvien editoimisen parissa se loppuosa vapaa-ajasta sitten kuluikin.


Oman väsymyksensä ymmärrettyä oli pakko tehdä periaatepäätös: Asia kerrallaan.

Päätin, että pyrin keskittymään yhteen juttuun kerrallaan. Siis perus päivätöiden lisäksi. Haluaisin kirjoittaa tänne kaikesta mun päässä pyörivästä, mutta blogi on yksi aikasyöpöimmistä harrastuksista mitä oon itselleni keksinyt, ja on asioita, jotka kiilaa sen edelle.

Multitasking sivuun, ja fokusoiminen tilalle. Tekemisen laatu ylös, stressitasot alas.

Mun yksinkertaistetulla tehtävälistalla järjestys on tää:

1. Teen ekana loppuun kesän viimeisen hääkeikan kuvat. Niissä kestää, otin taas niin ison määrän kuvia. Oon kuitenkin kieltäytynyt muista keikoista koko loppuvuodelle, etten ruuhkauta itseäni uuvuksiin. Se on ollut saavutus sinänsä, kieltäytymisen opettelu.

2. Sen jälkeen paneudun tämän hetkisen Arkkitehtuurin historian kurssin projektiin. Ja lähden hetkeksi Roomaan sen kurssin puitteissa.

3. Sen jälkeen. Joululahjojen aloittamista? Sisustusjuttuja? Blogikirjoituksia? Vapaita viikonloppuja? Ne sentään menevät käsikynkkää keskenään. Suunnitelmat ovat avoimet. En malttais odottaa!



Mihin sä haluaisit elämässäsi fokusoida?

//

Tähän fokusoinnin aiheuttamaan blogitaukoon on liittynyt myös nimijumitus. Mulla on ollut vahva tunne siitä, että tää blogi tarvitsee uuden nimen. Vähän kuin sellaisen otsikkonimen, jotain mikä kertoisi tämän sisällöstä enemmän kuin mitä pelkästään mun oma nimi. Mutta palataan siihen sitten, kun oon saanut jotain ratkaisuja tehtyä. Luulin jo keksineeni sopivan, mutta kesän ajan sitä makusteltuani en enää olekaan niin varma... Ei pidä tehdä hätiköityjä päätöksiä.

Pukeudun joskus päähuiviin, ilman ideologista tai uskonnollista syytä – miksi?

2 kommenttia:
id-huivi-paa-tyyli


Huivit osaa olla tosi tyylikkäitä.

Mulla ei liity vaatteiden käyttöön tai tyyliin mitään ideologioita. Käytän sitä, mikä mun mielestä näyttää hyvältä ja tuntuu mukavalta. Jos jotain, niin sitten koitan panostaa ekologisiin arvoihin ja kotimaiseen tuotantoon, mutta muuta tausta-ajatusta ei kyllä löydy.

Huivin kietaiseminen päähän ei tarkoita sitä, että haluaisin edustaa mitään ryhmää tai mielipidettä mistään.

Huivi on helppo kuljettaa mukana. Se ei vie paljoa tilaa, ja sillä voi tarpeen vaatiessa suojata sekä kaulan, pään että hartiat. Niin auringolta kuin kylmältä.

Ja mä ainakin tarvitsen suojaa molemmilta. Käytännöllisten syiden lisäksi huivit osaa olla myös kauniita.

Jos et tiedä, miksi haluan suojautua auringolta ja suosittelen sitä muillekin, kannattaa lukea kuukauden takainen kirjoitukseni "7 syytä, miksi EI kannata ottaa aurinkoa".


huivi-paa-tyyli huivi-paa-tyyli


Mulla on tosi herkät korvat. Ne jäätyvät naurettavan helposti.

Siis niin helposti, että saatan jo elokuun lopun pienessä viileässä tuulen vireessä tarvita pipon päähäni. Ja kuljen muutenkin pipo päässäni about 75% vuodesta. (Ja neulotut pipot ei muuten käy, jos tuuli pääsee niistä läpi.) Nykyään pystyn hiukan pidentämään pipotonta aikaa isojen kuulokkeiden avulla, mutta ei niilläkään pitkälle pötkitä. Eikä niitä viitsi käyttää muutoin kuin silloin, jos on yksin.

Joskus joudun käyttämään pipoa sisälläkin, jos ilmastointi on "liian kovalla". Ja korvia suojaavaa pantaa jopa ryhmäliikuntatunnilla, kun sen voimakkaan ilmastoinnin lisäksi liikkuu niin vilkkaasti, että viima käy korviin. En myöskään voi esim. pyöräillä ilman, että korvat on suojattu.

Kuulostaako naurettavalta? Ei se oikeastaan ole. Varsinkin, kun korvien jäätyminen ja niiden sen jälkeinen lämpeäminen aiheuttaa sellaisen olon, joka muistuttaa jonkinlaista päänsäryn ja oksetuksen välimuotoa. Ja koska se ei yleensä mene ihan heti ohitse, on parempi ennakoida.


Huivi toimii kesällä hyvin pipon korvikkeena, kun sen voi tarpeen vaatiessa vetäistä pään ympärille. 

Huivi kulkee mulla mukana lähes aina. Viimeksi lauantaina huivi pelasti mun päivän, kun Suomenlinnakierroksella tuuli yllätti niin voimakkuudellaan kuin viileydellään, vaikka mantereella oli mukavan lämmintä. Samalla se suojasi liialta auringolta mun korvia, joihin olin unohtanut laittaa aurinkorasvaa.


huivi-paa-tyyli huivi-paa-tyyli


Hatut ja huivit ovat omiaan suojaamaan pään aluetta. 

Hattujen kanssa on vaan se ongelma, että ne meinaavat lähteä aika helposti lentoon, jos on yhtään tuulisempi sää. Ja joissain kaupungeissa tuntuu tuulevan aina, kuten vaikka Helsingissä. Että jos ei halua kiinnittää hattuaan kuminauhalla leuan ali, huivi on toinen vaihtoehto.

Itse mietin, että pitäisi hankkia jokin vähän siistimpi ja ohuempi huivi, ja opetella kietaisemaan noita jotenkin näppärästi päähän. Viimeisin päähuiviratkaisuni varmaan näytti juuri siltä, mitä se olikin – hätäinen hutaisu.

Asianmukaisella huivilla ja pienellä harjoittelulla lopputulos voisi näyttää hätäratkaisun sijaan edes jokseenkin tyylikkäältä. 

Enkä näkisi yhtään mahdottomana tunkea sinne huivin sisään tarvittaessa hiuksiakin, jotka tuuli saa tosi tehokkaasti takkuun, kun sille päälle osuu.

Oon aiemmin kokeillut tehdä itse sellaisia pienempiä asustehuiveja / huivipantoja (joiden solmimista ja päässä pysymistä helpottaa rautalanka). Mutta tällaiset paremmin suojaavat huivit ovat aika eri asia.


huivi-paa-tyyli huivi-paa-tyyli huivi-paa-tyyli


Miksi halusin kirjoittaa aiheesta? Eikö tää ole ihan yleistä tietoa?

Halusin kirjoittaa tästä, koska mua ärsyttää, miten päähän kiedotusta huivista vedetään samantien johtopäätöksiä.


Oon pari kertaa huivin päässä pitäessäni saanut joiltain kavereilta kommenttia, että "tommosta Lähi-idän tyyliä vai?" 

Tai jotain sinne päin. Tiedän, että ne kommentit on sanottu lähinnä vitsinä, ehkä yllätyksestä normaalimmasta poikkeavaan tyyliä kohtaan. Mutta on niissä itänyt myös totuuden siemen siitä omasta ennakko-olettamuksesta. Että jos oot nainen ja sulla on päässäsi huivi, oot Lähi-idästä tai muslimi. Ei sitä pahalla meinattu, mutta yleistäminen ärsyttää.

Oon yleensä heittänyt takaisin, että eiköhän tää päähuivien käyttö oo ollut osa suomalaistakin yhteiskuntaa jo iät ja ajat. Ainakin mitä vanhoja valokuvia on uskominen, se on ollut ennen ihan normityyliä. Käytännöllinen vaate jo vuodesta keppi ja pettu.

Ja silloinkin, kun me lapsena sonnustauduttiin pääsiäisnoidiksi, meille puettiin päihin huivit. Jotta oltaisiin kuin vanhoja naisia, "noitia", huivi oli olennainen osa sitä asua.


Mielikuvansa kullakin. Mulle itselleni tulee tän tyyppisistä päähuiveista mieleen enemmän tyylikkäät pariisittaret kuin mikään uskonto tai pääsiäisnoidat.

Ihan mielenkiinnosta, mikä sulle tulee ekana mieleen? Jos vaikka katselee näitä tän postauksen kuvia.


Vaikka oikeasti. Oli siellä huivin alla sitten jokin ideologia, uskonto, helposti jäätyvät korvat, sytostaattihoitojen aikaansaama kalju tai ei vaan yhtikäs mitään erikoista tai edes mielenkiintoista, niin mitä hittoa se loppupeleissä muille kuuluu. Jos yleistää, lokeroi tai tuomitsee jonkun turhankin helposti ja nopeasti ulkokuoren perusteella, se kertonee enemmän siitä tyypistä, joka toista arvioi, kuin siitä kohteesta ikinä.

Lemppariputiikki: Ideahuone, omaperäinen sisustuskauppa – Tampere-suositus

2 kommenttia:
tampere-sisustuskauppa-ideahuone id-tampere-sisustuskauppa-ideahuone


Joskus uusia mielenkiintoisia paikkoja ja kauppoja löytää kavereiden avulla. Joskus eksymällä. Joskus siten, että etsii jotain tiettyä paikkaa, ja löytääkin muuta.

Ja joskus käy niin hyvin, että sellaisia ilmestyy sopivasti juuri sun kotimatkan varrelle. ♥

Tässä enemmän tai vähemmän harvakseltaan päivittyvässä postaussarjassa esittelen monenlaisia vierailun (ja asiakkuuden) arvoisia putiikkeja. 

Eli siis kauppoja tai muita vastaavia löytöjä, joita suosittelen vilpittömästi teille muillekin. Pääasiassa kivijalkaliikkeitä, ja pääasiassa täältä Tampereelta, vaikka tuli noista Tukholmankin mielenkiintoisista kirppiksistä ja myymälöistä sun muista eräänä päivänä kirjoitettua.

Noin vuosi sitten mun kotikonnuille putkahti mielenkiintoisella nimellä varustettu putiikki, joka onnistuu kiinnittämään mun huomion joka kerta, kun kävelen siitä ohi.

DIY – Siksak-kuvioinen macrame-huivi paksusta langasta – Helppo & nopea ohje

Ei kommentteja:
macrame-huivi-ohje macrame-huivi-ohje


Toukokuinen kesä kukoistaa. Se kylmän kohmeinen alkukevät kierähti niin nopeasti täysvehreäksi kesäksi, ettei mun pää ainakaan meinannut pysyä muutoksessa mukana! Kesti aikansa, ennen kuin taas oppi, että pipo päässä tosiaan tulee hiki, ja ettei ulos tarvitsekaan aina takkia mukaan.

DIY – "Viisto kohosolmu" kuvallisin ohjein – Macrame-solmu, jolla tehdä erilaisia kuvioita

1 kommentti:
macrame-solmu-ohje macrame-solmu-ohje


Irroitin tähän kirjoitukseen ohjeet, kuinka solmia monipuolisia macrame-kuviointimahdollisuuksia avaavaa viistoa kohosolmua.

Olen ainoastaan tätä solmua käyttämällä toteuttanut muun muassa tämän köynnöskuvioiset macrame-verhot, sitä edeltäneen harjoituskappaleen, sekä viimeisimmän eli siksak-kuvioisen macrame-huivin. Niistä löytyy yksittäiset kuvat kirjoituksen lopusta. Se on helppo solmu aloittaa oma ensimmäinen macrame-projekti.

7 hyvää syytä, miksi EI kannata ottaa aurinkoa

5 kommenttia:
id-auringon-riskit-rusketus-ihosyopa


Eräässä isossa Facebook-ryhmässä oli vastikään keskusteluketju, jonne monet laittoivat kuvia, miten he olivat jo ehtineet polttamaan itsensä auringossa. Jo vasta ensimmäisten oikeasti aurinkoisten, lämmössä kellineiden päivien aikana.

Suomalaisten ensimmäiset hetket auringossa, ja samantien niin paljon punaisia naamoja, hartioita, selkiä ja rintakehiä. 

Pakko myöntää, että itseni teki pahaa katsella.

DIY – Äitienpäiväkortti käsin paperille ommeltuna – Ohjeet & ilmainen kaava valkovuokkokuvioon

3 kommenttia:
aitienpaivakortti-diy


Tästä postauksesta löytyy ohjeet mun tämän kertaiseen äitienpäiväkortti-kokeiluun!

Ajattelin kokeilla jotain uutta, ja tällaista ei muistaakseni ole tullut testattua: tein korttipohjaan kuvion käsin ommellen.

Se muutaman vuoden takainen 3d-kukkainen kortti-idea on edelleen yksi tämän blogin luetuimmista DIY-postauksista, mutta tämäkin korttikokeilu oli mielenkiintoinen. Jostain syystä valkovuokko on vaan tosi voimakkaasti äitienpäivään yhdistyvä kukka, joten valitsin sen kortin kuvioksi.


Teitkö sä koskaan sellaisia "yhdistä pisteet"-tehtäviä lapsena? Mä ainakin tein. Tän kortin tekeminen muistutti sellaista aika paljon:

Ensin muodostettiin kuvio, sitten rei'itettiin kortti sen mukaan, ja lopuksi yhdistettiin pisteet ompelulangalla.

Vähän niin kuin kangasta kirjailisi, mutta kuitenkin paperille – ja sen ominaisuuksien rajoissa!