"Tervetuloa kotiin, toitko tuliaiseksi koronan?" – Kotiinpaluu Italian vaihdosta

Ei kommentteja:
id-korona-vaihto-opinnot


"Kiitos kiitos, ja ei, en tuonut."

Tän kirjoituksen pointti ei nyt ole mikään koronahekumointi, vaan se, millaista on ollut palata Suomeen kaiken tän keskellä.

Ja faktahan se on, että korona on ollut suurin – ja jossain kohdin jopa ainoa – puheenaihe jo useamman viikon ajan.


Näkyikö korona Firenzen katukuvassa silloin, kun mä elelin vielä siellä?

Eipä oikeastaan. Palasin Suomeen helmikuun vikalla viikolla. Silloin Firenzessä ei ollut vielä uutisoitu kuin parista ensimmäisestä koronatapauksesta, ja kaupungissa elo oli mun silmin normaalia. Kaupoissa ei näkynyt hamstraamista. Turisteja oli mahdollisesti hiukan vähemmän kuin edellisellä viikolla, mutta ei huomattavasti, oli muutenkin off-season-aika. Ja mäkin olin aina vaan iloinen, jos joskus oli vähän väljempiä hetkiä niillä keskustan kapeilla kaduilla. Aasialaisilla turisteilla saattoi näkyä maskeja naamoilla, mutta siinäkään ei ollut mitään yllättävää – niitä näkyi heillä jo ennen koronaakin.

Suomeen paluun jälkeen on tapahtunut paljon ja nopeasti.

Ei mulle, vaan koko maalle, Italiasta nyt puhumattakaan. Oon kuullut lukemattomia kertoja eri ihmisiltä, että ”sä palasit sieltä Italiasta kyllä just sopivaan aikaan”. Niin kai. Lähdin juuri ennen kuin tämä epidemia räjähti koko Italian laajuiseksi, ja loput suomalaiset vaihtarikaveritkin seurasivat jonkun ajan päästä mun perässä, vaikka heillä olisi ollut vielä useita kuukausia vaihtojaksoa edessä.

Nyt jos jostain matkalta palaa, niin monien mielestä niiden pitäisi jäädä sinne missä on, koska ”ei tarvi tulla tänne tartuttaa jos kerta on pakko matkustella”. Ei sillä, että nyt edes kannattaisi matkustaa minnekään, saati että se olisi rajojen sulkeutumisen jälkeen edes järin helppoa. Mun mun tapauksessa se puoli vuotta oli siinä kohtaa täynnä, ja koti kutsui. Juuri sopivasti. Jos se jonkun persettä kutittaa, niin on aika outoa.


korona-vaihto-opinnot


Miltä sitten tuntui palata kotiin puolen vuoden Italiassa elon jälkeen?

Pääasiassa hyvältä, siitä viimeksi mainitsemastani dippastressistä huolimatta. Plus nautin suuresti suomalaisesta ruuasta, herkuista ja täsmällisyydestä. Ja sisätilojen lämmöstä, siis ihanaa kun ei tarvitse enää jatkuvasti palella! Mutta toisaalta tuntuu myös vähän tylsältä. Sinänsä juuri mikään ei ole muuttunut, mutta osittain kuitenkin on. Nykyinen koti ei tunnu enää niin kotoisalta: se on puolessa vuodessa muuttunut enemmän Roopen kodiksi, kuten mun yksiö aikoinaan oli enemmän mun koti. Samat maisemat vähän kyllästyttää, ja Tampere tuntuu kovin pieneltä ja yllätyksettömältä.

Samaan aikaan myös yleinen ilmapiiri koronateemassaan on ollut aika raskas, ja kaikki kevään kivat ja odotetut tapahtumat ovat kadonneet kalenterista. Jopa pienryhmän maalauskurssia on lykätty, ja diplomityöohjaukset pitäis olla vaan etänä.

Mä oon suunnittelijaluonne, ja koko kevään kalenterin tyhjenemisestä tuli tosi tyhjä olo. Ja veikkaan, etten ole tän tunteen kanssa ihan yksin.

Siihen vielä päälle se, miten olin kaivannut ulkomailla kaikkein eniten läheisten, ystävien ja kavereiden näkemistä, ja nyt sekään ei tietysti ole yleisesti yhtään suositeltavaa. Ja se on tehnyt paluusta ihan erilaista, kuin ennakkoon kuvittelin.


korona-vaihto-opinnot


Olin innoissani myös töihin ja normaaliin päivärytmiin paluusta, vaikka sen osalta vedettiinkin hetkeksi matto pois jalkojen alta.

Hengasin pääasiassa kotona ekat pari viikkoa, kun töistä toivottiin, etten tulisi heti toimistolle. Vähän myöhässä tosin, koska ehdin sinne paikan päälle asti, ennen kuin tää keksittiin. Silloin ei ollut karanteeniohjetta, eikä Firenze ollut epidemia-aluetta. Eikä mulla ollut mitään oireita, eikä ole tullut sen jälkeenkään. Eli siis varovainen varatoimenpide, mutta nykyistä tilannetta ajatellen varmaan ihan järkevä veto, vaikka ylimääräinen olikin. Muutoin maaliskuun ekalla viikolla oli vielä aika rauhallista, verrattuna viimeisen kahden viime viikon koronainfojen tykitykseen.

Nyt töitä on onneksi lähes normaalisti, vaikka tietenkin tän tilanteen käänteiden värittämänä ja etätyömahdollisuuteen varautuen.

Elämä on lähinnä pelkkää kotia, dippaa, töitä ja pikaisia lähikauppareissuja. 

Yllättäen siinä on aika paljon samaa, kuin mitä mulla oli voi vikat pari kuukautta Firenzessä. Tuntuu samalta. Paitsi, että täällä näen jopa paljon enemmän kavereita, kuin siellä, vaikka kavereiden näkemistä oikeasti välttelisi. Tuntuu, että olin siellä tahattomastikin enemmän erityksissä ihmisistä, kuin täällä.

Jos jossain tulee nyt käytyä, se rajoittuu pääasiassa välttämättömyyksiin, ja hyvin harkittuihin poikkeuksiin. Perjantaina kyllä hain kotimatkalla muutaman kakkupalan mukaan uudesta Cake House Café -kahvilasta, joka avattiin juuri Keskustorilla. Kamalan epäonninen ajankohta aloittaa tai ylläpitää kahvilaa tai ravintolaa! Toivottavasti kovin moni yritys ei kaadu tän koettelemuksen myötä konkkaan...


korona-vaihto-opinnot


Meidän kahden hengen perhe on siitä onnellisessa asemassa, ettei kummankaan tarvitse just nyt olla huolissaan omasta työtilanteesta.

Mä oon yliopiston osalta jo niin loppuvaiheessa, etten muutenkaan olisi jatkuvasti läsnä kampuksella. Eikä rakennusala ole ainakaan vielä näyttänyt suuria hidastumisen merkkejä. Toki, jos työmaat hiljenee, niin sitten tilanne voi muuttua huonompaan nopeastikin, ja se vaikuttaisi laajasti koko Suomeen... Tämä tilanne ei kuitenkaan ole käynnistynyt samoista lähtökohdista kuin 90-luvun lamassa, jonka trauma on tälläkin ammattikunnalla edelleen varsin tuoreessa muistissa. Mentaliteetti on erilainen. Suhtaudun tulevaisuuteen optimistisesti.

Roope sen sijaan saa enemmän olla huolissaan opinnoistaan kuin töistä. Jos tilanne pahenee, niillä voi tulla kutsu töihin, ja siinä tapauksessa sitten jää kurssit kesken. Samaa koskee monia muitakin.

Koska itseen kohdistuvia isoja talous- tai terveyshuolia ei ole, ja läheisilläkin on toistaiseksi kaikki ihan hyvin, isoin mietinnän aihe on meidän kesälle suunnitellut häät. 

En vaan kertakaikkiaan ole vielä valmis ryhtymään juhlien siirtämiseen, joten seuraillaan rauhassa, miten tämä tilanne kehittyy... Kyllähän se iloa siitä suunnittelusta syö, kun ei ole varma, onko meillä kesällä hääjuhla vai ei. Mutta odotetaan nyt vielä hetki. Heinäkuuhun on kuitenkin vielä suht pitkä aika, ja uutta tietoa tuntuu tulevan lähes joka päivä.


korona-vaihto-opinnot


Loppuun muutama sana koronasta.

Koronavirus ei katso kaikkia ihmisiä tasa-arvoisesti silmästä silmään. 

Joiltain se vie työt alta, osaan ei vaikuta, ja jotkut se pakottaa töihin henkensä uhallakin. Osa on riskiryhmää, osa ei tiedä onko katupölynuhaa, kausiflunssaa vai koronaa, osa ei saa mitään oireita vaikka levittäisikin virusta. Paikkakunta, ikä, elämäntilanne, sosiaaliset suhteet ja ihmisten luonne tekevät tilanteesta erilaisen kohdata ja kestää – niin henkisesti, fyysisesti kuin taloudellisesti.

Tän epätasa-arvoisen asetelman vuoksi meidän pitää yrittää suhtautua tilanteeseen ja toisiimme suurella empatialla. Ottaa pää pois sieltä omasta perseestä ja yrittää osata asettua toisten asemaan, ajatella muitakin kuin itseämme ja omia läheisiämme. Vaikka pohjimmainen syy on sama, ihmiset kohtaavat sen vuoksi keskenään osin samoja ja osin täysin eri ongelmia.

Mieti hetki sitä riskiryhmään kuuluvaa, jolle virus voi olla kohtalokas.
Epätoivoista yrittäjää, jonka talous kyykkää pohjamutiin, kun ihmisten kotona pysyminen vie asiakkaat.
Itsepäistä anhusta, joka ei ymmärrä omaa parastaan ja pysy kotonaan, koska kokee nähneensä jo kaiken ja arvottaa sosiaaliset suhteet oman terveytensä yläpuolelle.
Kevytmielistä nuorta, joka naiivisti kuvittelee, ettei tämä koske häntä ja hänen läheisiään.
Yksinäistä opiskelijaa, joka menee Alkoon, mutta baarin sijaan ryyppää kavereiden kanssa skypen välityksellä.
Ihmisiä, joille asian vakavuus ja laajuus on yksinkertaisesti tosi hankala hahmottaa, vaikea käsittää uhkan todellisuus, ja toteuttaa yhtäkkiä kaikki toivotut toimenpiteet.

Yritä ymmärtää muita, vaikket olisikaan kaikkien kanssa samaa mieltä.

Jos olet eri mieltä jonkun kanssa ja haluat välttämättä oikaista tai kehottaa häntä toimimaan toisin, lähesty sovinnolla äläkä sodalla. Riittää että ollaan sodassa virusta vastaan, ei me tarvita jatkuvaa vastakkainasettelusotaa tähän päälle.

Mä en ole terveydenalan asiantuntija, joten en tiedä, onko mulla tämän suhteen muuta annettavaa kuin oma näkökulmani (jos se jotain kiinnostaa). Ehkäpä jossain muussa aiheessa jotain mukavaa ajatusten harhautusta?

Kun korona-aihetta ei lähesty asiantuntijana eikä voimakasmielipiteisenä aktivistina, se on aika hankala aihe kirjoittaa. Liikutaan sillä "miltä musta tuntuu"-tasolla. Samalla pitää vähän varoa, mitä sanoo, ettei vaikuta välinpitämättömältä ja että pysyy ajantasaisissa faktoissa. Ja silti niin, ettei myöskään lietso turhaa paniikkia.

Jos ajantasaiset faktat kiinnostaa, suosittelen mm. instagram-tilejä @laakari.anni ja @vastalaake.fi. Niissä on asiat kerrottu selkeesti kuten ne on.


korona-vaihto-opinnot


Kavereiden kesken huumori auttaa mua ja monia muitakin sietämään tilannetta. Ei vaivuta apeaan yksinäisyyteen omissa poteroissamme, vaan pidetään toisemme järjissä tän tilanteen yli!

Arkea Firenzessä: Dippa-ahdistusta, yksinäisyyttä ja paikallisia professoreja

Ei kommentteja:
firenze-vaihto-opinnot-dippa
"Väsyneen arkkitehtiopiskelijan selfie" aka muumion pää Firenzen arkeologisessa museossa.


Mun oli tarkoitus kirjoittaa jo tammikuussa meidän joulusta ja uudesta vuodesta Firenzessä sekä mielenkiintoisesta Napolin reissusta, sekä esitellä tää mun pikkuinen Firenze-kämppä, josta oon jo kuvatkin ehtinyt ottaa. Mutta en vaan ole pystynyt oikeuttamaan sitä itselleni, että käyttäisin aikaa blogiin. Joten saa nähdä, palaanko näihin aiheisiin jossain vaiheessa vai en. Joskus tunsin huonoa omatuntoa siitä, jos en postannut blogiin tarpeeksi, nyt tunnen huonoa omatuntoa jos käytän aikaa blogiin muiden hommien sijaan...

Tammikuu oli mulle henkisesti ihan kamala.

Dippa, tai dippatyö, diplomityö, lopputyö, opinnäytetyö, joillain muilla aloilla gradu, ja mitä näitä eri nimityksiä onkaan. Se homma, mitä mä pakenin tänne Firenzeen tekemään. Kaikki se työn määrä pisti mulla vuodenvaihteen jälkeen pään ihan tukkoon ja sai lamaantumaan niin, että muutamiin päiviin – en edes ole varma, puhutaanko päivistä vai viikoista – en saanut aikaiseksi yhtään mitään.

Trash the Dress -kuvaukset – Hulluutta vai luovuutta?

1 kommentti:
trash-the-dress-kuvaus


Osa varmaan tietää, että mulla on ehtinyt kertyä aika hyvä määrä hääkuvauskokemusta muun juhlakuvaamisen lisäksi. Häät kulkevat yleensä aika samalla kaavalla. Perinteinen kokopäivän hääkuvauksessa kuvataan hääparin aamupäivän valmistautumisen, sitten potretit ennen tai jälkeen vihkimisen, ja sitten juhlaa aina iltaan asti. Ja vaikka kaikki juhlat, hääpäivät ja ihmiset ovat aina joltain osin uniikkeja, lähes kaikissa häissä toistuu samoja piirteitä. Ja niin toki tulee olemaan meidänkin häissä.

Hääkuvaajan roolia ajatellen toistuvat kaavat tekevät työstä ennalta-arvattavampaa, ja siinä on paljon hyviä puolia: se taas tekee valmistautumisesta helpompaa, kokemuksesta hyödyllistä ja olosta itsevarmemman.

Mutta joskus on ihana päästä rikkomaan kaavaa ja kuvata jotain ihan muuta, kuin tavallisesti.

Tämä syksyllä 2018 toteutettu "trash the dress"-kuvaus oli juuri sitä: iso poikkeus kaavaan. Oon huomannut, että jos mulla on liikaa samanalaista kuvaamista, hommasta alkaa mennä maku.

6kk häihin – Mikä tilanne suunnittelussa?

2 kommenttia:
haat-suunnittelu

Enää on jäljellä vähän reilut kuusi kuukautta häihin, ja aika ajoin mun stressikäyrä tekee nousupiikkejä. 

Muuten varmaan ottaisin chillisti koko sen ajan, kun oon täällä Firenzessä, mutta jotkut facebookin hääryhmät nostavat paineita: välillä tuntuu, että olisi jotenkin ihan myöhässä jo asioiden varaamisen ja suunnittelun kanssa. Joillain, joilla on paljon myöhemmin häät kuin meillä, tuntuu olevan jo lähes kaikki valmiina, tai ainakin suunnitelmat jo huomattavan pitkälle meihin verrattuna. Ei kannattaisi vertailla, nyt on ymmärrettävästi muuta mielessä. Mutta helposti noita lukemalla tulee sellainen olo, että olisi kamala kiire.

Yritin omia hermojani tasoittaakseni listata vähän ylös, mitä meillä on ja mitä puuttuu.

Check-listan valmiit asiat:


Isot linjat on siis pitkälti kunnossa. Ja lyhyesti sanottuna, budjetti meinaa jo näiden kanssa ratketa liitoksistaan, vaikka paljon vielä myös puuttuu...

Arkea Firenzessä: Maanjäristys, kirjastoja ja myrskytuulia

Ei kommentteja:
firenze-arno firenze-joulu firenze-joulu


Nyt on ollut vähän kaikenlaista meneillään, eikä suoraan sanottuna ole löytynyt aikaa kirjoittaa blogiin, vaikka useita otsikkoja ja kuvia onkin ollut valmiina.

Joulukuun yksi kohokohta oli itsenäisyyspäivä, jolloin pidettiin tunnelmallista itsenäisyyspäiväniltaa meidän suomalaisten tyttöjen kesken. Syötiin tavallisista riiseista onnistuneesti keitettyä riisipuuroa punaviinin kera, ja katsottiin linnanjuhlia Yle Areenasta, vaikka huono nettiyhteys saikin lähetyksen pätkimään ihan jatkuvasti.

Vajaa pari viikkoa sitten, 9.12. aamuyöllä, koin ekaa kertaa elämässäni maanjäristyksen.

Se oli kohtalaisen pieni, 4,8 magnitudia. Järistyksen episentrumi eli keskus oli Mugellon alueella, noin 30 kilometrin päässä, Firenzen keskustasta pohjoiseen, ja siellä oli joitain rakennuksia evakuoitu ja koulut kiinni seuraavana päivänä, ja sen sellaista. Henkilövahinkoja ei uutisten mukaan tullut.

Firenzen keskustassa järistys tuntui selkesti vain muutamia sekunteja, mutta tuntui kumminkin. Monet heräsivät yöllä sänkyjensä tärinään, ja mullakin tärisi koko parvisänky rakenteitaan myöten. Vaaraa ei lopulta ollut, koska pienen tärinän jälkeen järistys lakkasi, eikä alkanut pahentua. Mutta kyllä siinä adrenaliinit aika tehokkaasti nousi.

Onneksi osa kavereistakin heräsi järistykseen, jotta asiasta sai saman tien keskusteltua.

Italian uutisten ilmestymisnopeus oli yllättävän hidasta, ja ylipäätänsä tietojen löytäminen siitä, missä on järissyt ja miten kovaa, oli ilmeisen hankalaa.

Save the Date -hääkutsut polaroid-kuvin – "Kirjoita kalenteriisi..."

1 kommentti:
save-the-date-kutsu


Mä ajattelin aluksi, että "Save the date" -kortit on aika turhia. 

Hääskenessä on niin paljon kaikkea turhaa, mitä helposti tuntee olevan olennaista ja tarpeellista vain koska markkinat ovat tehneet niistä osan normia.

Mutta mieli muuttui, kun aloin ajatella, että parempihan se on ilmoittaa etukäteen ainakin niille, joiden toivotaan varmasti pääsevän meidän juhlaan. Monet tekevät suunnitelmia tosi pitkällä tähtäimellä, ja kesäviikonloput ovat täysiä jo kauan ennen kesän alkamista. Joten ennakkoilmoitus alkoi tuntua järkevältä.

Ja kun tuli kiinnostava kortti-idea, niin oli mukava saada se toteutettua!

Polaroid-kuvien ottaminen ja kerääminen albumiin on mulle yksi osa valokuvausta, joten se oli luonteva aihe.

Arkea Firenzessä: Marraskuinen maanantai + purkkijuustokakun resepti

Ei kommentteja:
firenze-arki


Maanantaina oli niin kaunis päivä, että mulle tuli spontaani fiilis kirjoittaa siitä.

Mun arki ei ole täällä mitenkään järin säännöllistä, ennemmin päinvastoin. Koska mulla ei ole kursseja vaan opiskelu on itsenäistä, se oma päivä- ja viikkorytmi pitäisi luoda itse. Ja voin sanoa, että ei ole kovin helppoa. Varsinkin kun on opiskeluarjen sijaan tottunut päivätöiden luomaan säännölliseen rytmiin.

Viimeistä kuukautta on rytmittänyt eniten useammankin eri kaverin vierailut ja yöpymiset mun luona, sekä mun muutaman päivä visiitti Roomaan. Nyt ei kuitenkaan pitäisi vähään aikaan olla tulossa majottuvia vieraita, joten yritän luoda itselleni jonkinlaista lukurytmiä. Tai vaan ylipäätänsä yritän käyttää aikaani täällä hyödyllisesti asioihin, joita mun pitäisi täällä tehdä  oli siinä sitten mitään rytmiä tai ei.

Huonoa ja hyvää kohtelua häämekkokaupoilla & Ensimmäisiä sovituskuvia

2 kommenttia:
haamekko-sovitus

Kuinka huono fiilis häämekkokaupoilla voi tulla ilman, että pääsee edes sovittamiseen asti?


Ei mulla vielä paljoa kokemusta ole, oikeastaan oon käynyt vasta kahdessa paikassa Suomessa ja yhdessä täällä Firenzessä. Mutta tämä viimesin oli tähän mennessä pahin. Aloitan siitä. (Yksikään tän postauksen kuva ei sitten ole tästä kyseistä liikkeestä, vaan niistä heinäkuussa Suomessa vierailluista hyvistä paikoista.)

Kun mun kaverit, kaasoni mukaan lukien, olivat käymässä mun luona Firenzessä, päätettiin erään kaupunki- & putiikkikiertelyn yhteydessä aika extempore käydä tsekkaamassa yksi häämekkoliike, jonka ohi olin parin kertaan kävellyt. Sen näyteikkuna oli kiinnittänyt mun huomion, joten miksi ei.

Vai olisiko meidän pitänyt jotenkin arvata ennalta, ettei siinä merkkivaate- ja merkkilaukkukauppojen täyteissä kaupunginosassa kannata käydä edes ihastelemassa?

Käveltiin kuitenkin kiinnostuneina liikkeeseen, koska eihän sitä koskaan tiedä


haamekko-sovitus


Alusta asti tuntui, että koska ei tultu heti sovittamaan – olin ekaa kertaa koko liikkeessä eikä meillä ollut siihen aikaa – ei oltu heille oikeita asiakkaita. Jälkeenpäin ajatellen en oikeastaan tiedä, oltaisiinko meitä edes otettu sovittamaan, koska asenne kertoi kyllä koko meidän visiitin ajan, ettei meitä haluttu asiakkaiksi.

Myyjä mittaili meidät varmaan heti meidän sisään astuessa katseellaan, että noi ei osta mitään ja tuovat vain kuraa liikkeen lattialle ja tahmajälkiä valkoisiin kankaisiin.

Se seurasi meitä kuin varjo meidän takana koko sen vierailun ajan, ja tuijotti silmä kovana. Katselin ja koskin joitain kiinnostavalta vaikuttaneita rekeillä olleita mekkoja, ja luulin, että hänen puhuessaan luulin aluksi, että hän aikoi kertoa jotain kyseisestä mekosta. Pyysin toistamaan, kun en saanut selvää. Mutta hänen tärkeä sanomansa olikin, että "ei saa koskea". Olin vähän että mitä. Miten mä sitten tiedän, miltä ne kankaat tuntuu? Se on aika olennaista, tärkeä osa koko sen mekon fiiliksestä ja tuntumasta.

En edes uskaltanut kysyä, saanko ottaa yhdestä mekosta kuvaa, koska tunsin niin varmasti, että se on kiellettyä. Kuvaamistahan ei etukäteen ollut kielletty, mutta olin 100% varma, että se kiellettäisiin heti, jos edes näyttäisin siltä, että olisin aikomuksissa ottaa kuvan jostain. Siltä se sen silmäkovana tuijottaminen tuntui. Kaukana rennosta fiilistelykokemuksesta, saati heidän tuotteisiin tutustumisesta...


haamekko-sovitus

Ei puhettakaan, että se myyjä olisi kertonut meille mistään mitään, tai muutenkaan toiminut kuin asiakaspalvelija. 

Ilmeisesti me ei oltu asiakkaita. Ihan niinkuin me oltaisiin hänen mielestä oltu pikkulapsia, tahalteen vaan sotkemassa paikkoja.

Kysyin mikä mekkojen hintataso yleisesti on, hän heitti ylimalkaisesti 2500e. Kysyin parin mekon hintaa tarkemmin, mutta myyjältä ei saanut tarkkoja vastauksia. Kun heitin hatusta, mikä mun "budjetti" on, ja myyjän katse ja vastaus oli sellainen ylenkatsovan pahoitteleva, kuin kertoen päin naamaa, että voi lapsukaiset, te olette ihan väärässä paikassa. Sen ilmeesti paistoi kilometrin päähän, että "ei teillä ole varaa tällaiseen, menkääs jo pois häiritsemästä", vaikka liike oli yhtä sovittamassa ollutta naista lukuunottamatta tyhjä.

Eipä tarvitse sinne mennä uudelleen. Ei. vaikka jostain syystä päättäisinkin laittaa tonneja mekkoon. Sääli, ne oli moni malli tyylikkäitä, ja ainakin yhtä olisi ollut kiva kokeilla. Mutta muu osuus olikin ihan hanurista.


haamekko-sovitus haamekko-sovitus


Sellaista siis täällä Firenzessä. Toivottavasti tulee jotain muutakin vastaan kuin vain tämä kokemus... Vähän kyllä meni into koko etsinnästä. Ei tää häämekkojen shoppaaminen oo muutenkaan mikään mun lempiharrastus.

Kesällä kävin Suomessa kahdessa häämekkoliikkeessa mun kaason kanssa. Se tuntui liian aikaiselta vaihteelta tehdä mitään ostopäätöksiä, mutta halusin silloin ennemminkin selvittää, minkä tyylisistä mekoista tykkään.

Varasin sovitusajan White Dress -liikkeeseen Helsingissä, jossa testasin läpi tosi monta erilaista mekkoa. 

Valitsin kyseisen liikkeen, koska Pinterest-visioiden perusteella olin oppinut jopa yhden suunnittelijan nimen, ja googlaamalla selvisi, että tässä liikkeessä voisi olla myös heidän luomuksiaan.

Asiakaspalvelu oli hyvää, ja edistyin paljon sen ajatuksen kanssa, että mistä oikein pidän. Yksi kuvan perusteella tosi kiinnostava malli oli tulossa liikkeeseen vasta syksyllä, joten sitä en koskaan ehtinyt kokeilemaan. Mutta käytännössä tämä oli tosi hedelmällinen käynti, valokuvaaminenkin oli sallittua ja liikkeestä ja koko ekasta sovituskokemuksesta jäi tosi hyvä fiilis.


haamekko-sovitus haamekko-sovitus

Käytiin samana iltapäivänä myös Lovebirds -nimisessä häämekkojen second hand -liikkeessä.

Se kokemus oli tosi erilainen ensimmäiseen verrattuna. Mekkoja oli vain ne, jotka eri henkilöillä on myynnissä. niitä tilailla muissa kokoluokissa.

Mä löysin siitä sen hetkisestä valikoimasta vain yhden mekon, joka kiinnosti mua. Mutta se kiinnostus olikin sitten niin iso, että hengasin kyseinen mekko päällä aika pitkänkin ajan, ja sain tosissani miettiä, uskallanko tehdä ostopäätöstä jo vuotta ennen juhlaa, vasta ekan kerran, kun oon ylipäätänsä sovittamassa mitään mekkoja.

Malli oli hyvä (jokin Morileen malli), vaikkakin erilainen kuin mitä mulla on ollut mielessä. Se olisi vaatinut aika paljon muokkaamista sieltä sun täältä ollakseen napakymppi, sen lisäksi että se oli jostain kohtaa vähän liian pieni ja toisesta kohtaa vähän liian suuri. Ja vaikka hinta oli paljon huokeampi kuin uudella mekolla, tuntui vähän väärältä, että kauniin mekon muokkaisi monelta osin uuteen uskoon, kun jollekin muulle se voisi olla täydellinen sellaisenaan.

Päätös piti tehdä pikaisesti, koska mekon myyntiaika oli päättymässä jo seuraavana päivänä, ja sen jälkeen se palautuisi omistajalleen. Puntaroin tosi tarkkaan, mutta päätin jättää mekon ostamatta.


haamekko-sovitus

Jos mä en löydä täältä Firenzestä mekkoa, ehdin aloittaa etsinnän Suomessa vasta aikaisintaan maaliskuussa.

Siitä onkin sit vaan viisi kuukautta häihin. Onko se liian vähän aikaa?

Välillä mietin, että vaikka amatööri oonkin, niin mitä jos tekisin koko mekon itse, kuten tein ylioppilasmekon ja ruk-juhlan mekon. Mutta sen tyylinen mekko, mikä mulla on mielessä, ei ihan ole ihan sellainen homma, johon uskaltaisin alkaa omin käsin... Elän vielä siinä toiveessa, että löytäisin valmiina jostain juuri sellaisen mekon, kuin mulla on mielessä. Tällä hetkellä se mielikuva on aika tarkka, mutta saa nähdä, miten käy.

Vapaaehtoisprojektit on syvältä – Tunnollisuus tarkoittaa tuskaa ja tuloksia

1 kommentti:
historiikki-tamark-kirja


Äkäisen ja ahdistuneen kilta-aktiivin päiväkirja 11.7.2019 :

Vapaaehtoisprojektit on syvältä. Tai ei välttämättä itse ne projektien aiheet. Vaan se niiden vapaaehtoisten pysyminen mukana hommassa.

Mikä juttu, ettei sovituista asioista pidetä kiinni? Jo ihan yleiselläkin tasolla – tuntuu että monissa keskustelussa puhutaan siitä, ettei ihmiset enää sitoudu edes vieraiksi tärkeisiin juhliin, vaan jätetään vaan tulematta, jos "ei tunnu siltä" tai "tuli parempi tarjous".

Ainejärjestöhommat on vapaaehtoistyötä. Vapaaehtoistyöt on vapaaehtoisia. Vapaaehtoisia duuneja ei oo pakko tehdä, jos ei halua.

Osaatko sairastaa oikein? – 5 parasta asiaa sairaspäivinä

Ei kommentteja:
firenze-uffizi

Mä en sairasta kovin usein, päinvastoin, koen että mulla on aika hyvä vastustuskyky. Ja silloinkin kun sairastan, en helposti näe olevani siinä kunnossa, että esimerkiksi töistä tai koulusta voisi pitää sairaslomaa.

Se on kuin joku lapsuudesta asti selkärankaan iskostettu (huono) tapa:

  • Valmentajien viesti tuntui olevan, että jos sulla ei ole kuumetta, voit ihan hyvin tulla treeneihin – vähintäänkin salin reunalle katsomaan ja venyttelemään. Se oli silloin ala-asteikäisenä "5 kertaa viikossa 2-3h treenit" -joukkuelajissa ihan normaali käytäntö.
  • Vanhempien viesti tuntui olevan, että jos sulla ei ole kuumetta, voit ihan hyvin mennä kouluun. Että "sano itse, onko olo niin huono, ettet voisi mennä". Ja tunnollisena lapsenahan sitä mietti, että ei kai se olo sitten niin huono ole, vaikka räkä virtaa ja/tai yskittää ja/tai on kurkku kipeä. Koska eihän se nyt ole kiva missata sitä, mitä koulussa tehdään, ja siinähän voisi vaikka jäädä jälkeen. (Ja mähän siis tykkäsin koulusta.)