Multitasking VS fokusoiminen, eli miten selvitä arjesta hengissä

Ei kommentteja:
fokusoiminen-multitasking

Ynnää yhteen:

Yliopisto-opinnot, päivätyöt, harrastukset. Yrittäjyyshommat, omat projektit, blogi. Käsityöjutut, sisustusideat, matkasuunnitelmat, tai joku muu uusi päähänpisto.

Siinä on mun viikon X, lukemattomien sitä edellisten ja useiden sitä seuraavien viikkojen tehtävälistaa. Enemmän tai vähemmän sekaisin ripoteltuna, vähän vaihtelevina erinä kutakin.

Millainen lista sulla tulisi?


Mä oon vuosia ollut aika "multitaskaaja". Monta rautaa kuumana ja lusikoita useammassa sopassa. Elämä on jotenkin vaan ajanut siihen, kun on niin paljon asioita, joita haluan ehtiä tekemään.

Oon saanut kuulla, että oon multitaskaaja jopa vessanpöntöllä, kun samaan aikaan istun siinä asioilla, pesen hampaita ja selaan kännykkää. 


"Too much informaaatiooon..."


fokusoiminen-multitasking

Joku on joskus kommentoinut mulle, että ihailee sitä, miten mä ehdin tehdä kaikkea. 

Että miten mä oikein tehdin, miten mulla riittää aika? Ei se kyllä riitäkään. Usein projektit ovat valmistuneet puhtaasti yöunien kustannuksella. Kuinkas muutenkaan, eihän se onneton 24h vuorokaudessa riitä muuten mihinkään.

Mutta kun yrittää tehdä kaikkea kerralla, polttaa kynttilää molemmista päistä. Se ei vaan pidemmän päälle toimi, jos haluaa pysyä järjissään.

Kun mulla oli pääpaino oli vain opiskelussa, se jotenkin näytti onnistuvan. Ongelman huomasi viimeistään siinä vaiheessa, kun aamuisin tarvitsi alkaa nousta ihmisten aikoihin töihin. Joka aamu. Säännöllisesti. Virkeänä.

Ei siinä enää valvota öitä edes ehtimisen takia. Paitsi pakon edessä.

Tai ehkä mä oon tullut vanhaksi, kun deadlineviikolla jokunen 2h yöunien jälkeen töihin meno tekee jo fyysisesti pahaa.


fokusoiminen-multitasking


Nykymaailman malli ohjaa ihmisiä suorittamaan. Pitää ehtiä kaikkea, pärjätä kaikessa. Työt, koulu, harrastukset. Terveellinen syöminen, liikunta, sosiaaliset suhteet. Vireästi, tehokkaasti, laadukkaasti. Omaa henkistä hyvinvointia unohtamatta. Heikkouden merkki, jos joku näistä on rappiolla. Pitää jaksaa kaikkea, olla mukana kaikessa – ja tietty mieluiten vielä paras kaikista.

Multitasking-suorittaminen voi helposti johtaa siihen, että tekemisen laatu kärsii. Koko elämisen laatu kärsii. 

Liikaa tehtäviä listalla ja pään sisällä. Alkaa ahdistaa, kun ei yllä parhaimpaansa. Kaikessa pärjäämistä ja suoriutumisesta tulee juuri sitä mitä se ikävimmillään on, pelkkää suoriutumista ja selviytymistä.

Hektisyys leviää. Keskittyminen on aina vaan hankalampaa. Pitkiä tekstejä ei jaksa lukea, ainakaan jos ne eivät ole facebook-keskustelun muodossa. Läsnäolo on yhä useammille hankalaa. Hankalaa istua kahvilla kaverin kanssa ilman, että käy samalla toista keskustelua puhelimella. Toisaalta on pakko olla aina tavoitettavissa. Puolen tunnin poissaolo Whatsupin ulottuvista, niin kummasti joku vaisto tuntuu huutavan, että nyt kyllä missaat jotain merkittävää. Vai liekö se vaistoa vai riippuvaisuutta?


fokusoiminen-multitasking


Mun ongelma ei ole hankaluudessa olla läsnä, vaikka puhelin tuntuukin olevan kuin ylimääräinen raaja. Mutta joskus keskittyminen tuottaa vaikeuksia.

Mun on todella vaikea estää mun aivoja tuottamasta uusia ideoita silloin, kun pitäisi ensin keskittyä johonkin muuhun asiaan. 

Varsinkin, jos se meneillään oleva homma ei juuri sillä hetkellä innosta niin paljon.

Oon aika idearikas, kun sille päälle satun. Pikkasen kun pintaa rapsuttaa ja tuulen suunta on sopiva, niin pölykin muuttuu glitteriksi. Usein se on hyvä juttu, mutta joskus myös vitsaus. Aivoja on nimittäin hankala sammuttaa, saati painaa uutta päähänpinttymää villasella.

Tehtävälista kasvaa nopeammin pituutta, kuin niitä hommia saa ruksittua tehdyiksi. Innostun helposti, lähtisin niin mielellään järkkäämään asioita. Jos joku kysyy mukaan johonkin kiinnostavaan projektiin, oon tikkana menossa.

Liika vaan on liikaa, suorittajallekin.


fokusoiminen-multitasking


Tänä kesänä mulla oli ensimmäistä kertaa vuosiin rehellisesti kesälomaa. Neljä viikkoa putkeen! Luulisi, että siinä ajassa ehtii palautua arjen rasituksista.

No vähän ehkä palauduinkin. Mutta lomasta 3/4 kului matkustaessa. Ja siellä reissun päälllä huomasi, miten hankala löytää tasapainoa myös asioiden kokemisen ja rentoutumisen välillä. Kun toisaalta oli totaalisen rentoutumisen tarpeessa, ja toisaalta halusi nähdä ja kokea kaikkea, ettei tuntuisi siltä, että reissu menee "hukkaan".

Arkisuorittajan jälkeen pintaan meinasi puskea lomasuorittaja.

Tietenkin loman lisäksi oli useampi hääkuvauskeikka, ja niiden kuvien editoimisen parissa se loppuosa vapaa-ajasta sitten kuluikin.


Oman väsymyksensä ymmärrettyä oli pakko tehdä periaatepäätös: Asia kerrallaan.

Päätin, että pyrin keskittymään yhteen juttuun kerrallaan. Siis perus päivätöiden lisäksi. Haluaisin kirjoittaa tänne kaikesta mun päässä pyörivästä, mutta blogi on yksi aikasyöpöimmistä harrastuksista mitä oon itselleni keksinyt, ja on asioita, jotka kiilaa sen edelle.

Multitasking sivuun, ja fokusoiminen tilalle. Tekemisen laatu ylös, stressitasot alas.

Mun yksinkertaistetulla tehtävälistalla järjestys on tää:

1. Teen ekana loppuun kesän viimeisen hääkeikan kuvat. Niissä kestää, otin taas niin ison määrän kuvia. Oon kuitenkin kieltäytynyt muista keikoista koko loppuvuodelle, etten ruuhkauta itseäni uuvuksiin. Se on ollut saavutus sinänsä, kieltäytymisen opettelu.

2. Sen jälkeen paneudun tämän hetkisen Arkkitehtuurin historian kurssin projektiin. Ja lähden hetkeksi Roomaan sen kurssin puitteissa.

3. Sen jälkeen. Joululahjojen aloittamista? Sisustusjuttuja? Blogikirjoituksia? Vapaita viikonloppuja? Ne sentään menevät käsikynkkää keskenään. Suunnitelmat ovat avoimet. En malttais odottaa!



Mihin sä haluaisit elämässäsi fokusoida?

//

Tähän fokusoinnin aiheuttamaan blogitaukoon on liittynyt myös nimijumitus. Mulla on ollut vahva tunne siitä, että tää blogi tarvitsee uuden nimen. Vähän kuin sellaisen otsikkonimen, jotain mikä kertoisi tämän sisällöstä enemmän kuin mitä pelkästään mun oma nimi. Mutta palataan siihen sitten, kun oon saanut jotain ratkaisuja tehtyä. Luulin jo keksineeni sopivan, mutta kesän ajan sitä makusteltuani en enää olekaan niin varma... Ei pidä tehdä hätiköityjä päätöksiä.

Pukeudun joskus päähuiviin, ilman ideologista tai uskonnollista syytä – miksi?

2 kommenttia:
id-huivi-paa-tyyli


Huivit osaa olla tosi tyylikkäitä.

Mulla ei liity vaatteiden käyttöön tai tyyliin mitään ideologioita. Käytän sitä, mikä mun mielestä näyttää hyvältä ja tuntuu mukavalta. Jos jotain, niin sitten koitan panostaa ekologisiin arvoihin ja kotimaiseen tuotantoon, mutta muuta tausta-ajatusta ei kyllä löydy.

Huivin kietaiseminen päähän ei tarkoita sitä, että haluaisin edustaa mitään ryhmää tai mielipidettä mistään.

Huivi on helppo kuljettaa mukana. Se ei vie paljoa tilaa, ja sillä voi tarpeen vaatiessa suojata sekä kaulan, pään että hartiat. Niin auringolta kuin kylmältä.

Ja mä ainakin tarvitsen suojaa molemmilta. Käytännöllisten syiden lisäksi huivit osaa olla myös kauniita.

Jos et tiedä, miksi haluan suojautua auringolta ja suosittelen sitä muillekin, kannattaa lukea kuukauden takainen kirjoitukseni "7 syytä, miksi EI kannata ottaa aurinkoa".


huivi-paa-tyyli huivi-paa-tyyli


Mulla on tosi herkät korvat. Ne jäätyvät naurettavan helposti.

Siis niin helposti, että saatan jo elokuun lopun pienessä viileässä tuulen vireessä tarvita pipon päähäni. Ja kuljen muutenkin pipo päässäni about 75% vuodesta. (Ja neulotut pipot ei muuten käy, jos tuuli pääsee niistä läpi.) Nykyään pystyn hiukan pidentämään pipotonta aikaa isojen kuulokkeiden avulla, mutta ei niilläkään pitkälle pötkitä. Eikä niitä viitsi käyttää muutoin kuin silloin, jos on yksin.

Joskus joudun käyttämään pipoa sisälläkin, jos ilmastointi on "liian kovalla". Ja korvia suojaavaa pantaa jopa ryhmäliikuntatunnilla, kun sen voimakkaan ilmastoinnin lisäksi liikkuu niin vilkkaasti, että viima käy korviin. En myöskään voi esim. pyöräillä ilman, että korvat on suojattu.

Kuulostaako naurettavalta? Ei se oikeastaan ole. Varsinkin, kun korvien jäätyminen ja niiden sen jälkeinen lämpeäminen aiheuttaa sellaisen olon, joka muistuttaa jonkinlaista päänsäryn ja oksetuksen välimuotoa. Ja koska se ei yleensä mene ihan heti ohitse, on parempi ennakoida.


Huivi toimii kesällä hyvin pipon korvikkeena, kun sen voi tarpeen vaatiessa vetäistä pään ympärille. 

Huivi kulkee mulla mukana lähes aina. Viimeksi lauantaina huivi pelasti mun päivän, kun Suomenlinnakierroksella tuuli yllätti niin voimakkuudellaan kuin viileydellään, vaikka mantereella oli mukavan lämmintä. Samalla se suojasi liialta auringolta mun korvia, joihin olin unohtanut laittaa aurinkorasvaa.


huivi-paa-tyyli huivi-paa-tyyli


Hatut ja huivit ovat omiaan suojaamaan pään aluetta. 

Hattujen kanssa on vaan se ongelma, että ne meinaavat lähteä aika helposti lentoon, jos on yhtään tuulisempi sää. Ja joissain kaupungeissa tuntuu tuulevan aina, kuten vaikka Helsingissä. Että jos ei halua kiinnittää hattuaan kuminauhalla leuan ali, huivi on toinen vaihtoehto.

Itse mietin, että pitäisi hankkia jokin vähän siistimpi ja ohuempi huivi, ja opetella kietaisemaan noita jotenkin näppärästi päähän. Viimeisin päähuiviratkaisuni varmaan näytti juuri siltä, mitä se olikin – hätäinen hutaisu.

Asianmukaisella huivilla ja pienellä harjoittelulla lopputulos voisi näyttää hätäratkaisun sijaan edes jokseenkin tyylikkäältä. 

Enkä näkisi yhtään mahdottomana tunkea sinne huivin sisään tarvittaessa hiuksiakin, jotka tuuli saa tosi tehokkaasti takkuun, kun sille päälle osuu.

Oon aiemmin kokeillut tehdä itse sellaisia pienempiä asustehuiveja / huivipantoja (joiden solmimista ja päässä pysymistä helpottaa rautalanka). Mutta tällaiset paremmin suojaavat huivit ovat aika eri asia.


huivi-paa-tyyli huivi-paa-tyyli huivi-paa-tyyli


Miksi halusin kirjoittaa aiheesta? Eikö tää ole ihan yleistä tietoa?

Halusin kirjoittaa tästä, koska mua ärsyttää, miten päähän kiedotusta huivista vedetään samantien johtopäätöksiä.


Oon pari kertaa huivin päässä pitäessäni saanut joiltain kavereilta kommenttia, että "tommosta Lähi-idän tyyliä vai?" 

Tai jotain sinne päin. Tiedän, että ne kommentit on sanottu lähinnä vitsinä, ehkä yllätyksestä normaalimmasta poikkeavaan tyyliä kohtaan. Mutta on niissä itänyt myös totuuden siemen siitä omasta ennakko-olettamuksesta. Että jos oot nainen ja sulla on päässäsi huivi, oot Lähi-idästä tai muslimi. Ei sitä pahalla meinattu, mutta yleistäminen ärsyttää.

Oon yleensä heittänyt takaisin, että eiköhän tää päähuivien käyttö oo ollut osa suomalaistakin yhteiskuntaa jo iät ja ajat. Ainakin mitä vanhoja valokuvia on uskominen, se on ollut ennen ihan normityyliä. Käytännöllinen vaate jo vuodesta keppi ja pettu.

Ja silloinkin, kun me lapsena sonnustauduttiin pääsiäisnoidiksi, meille puettiin päihin huivit. Jotta oltaisiin kuin vanhoja naisia, "noitia", huivi oli olennainen osa sitä asua.


Mielikuvansa kullakin. Mulle itselleni tulee tän tyyppisistä päähuiveista mieleen enemmän tyylikkäät pariisittaret kuin mikään uskonto tai pääsiäisnoidat.

Ihan mielenkiinnosta, mikä sulle tulee ekana mieleen? Jos vaikka katselee näitä tän postauksen kuvia.


Vaikka oikeasti. Oli siellä huivin alla sitten jokin ideologia, uskonto, helposti jäätyvät korvat, sytostaattihoitojen aikaansaama kalju tai ei vaan yhtikäs mitään erikoista tai edes mielenkiintoista, niin mitä hittoa se loppupeleissä muille kuuluu. Jos yleistää, lokeroi tai tuomitsee jonkun turhankin helposti ja nopeasti ulkokuoren perusteella, se kertonee enemmän siitä tyypistä, joka toista arvioi, kuin siitä kohteesta ikinä.

Lemppariputiikki: Ideahuone, omaperäinen sisustuskauppa – Tampere-suositus

2 kommenttia:
tampere-sisustuskauppa-ideahuone id-tampere-sisustuskauppa-ideahuone


Joskus uusia mielenkiintoisia paikkoja ja kauppoja löytää kavereiden avulla. Joskus eksymällä. Joskus siten, että etsii jotain tiettyä paikkaa, ja löytääkin muuta.

Ja joskus käy niin hyvin, että sellaisia ilmestyy sopivasti juuri sun kotimatkan varrelle. ♥

Tässä enemmän tai vähemmän harvakseltaan päivittyvässä postaussarjassa esittelen monenlaisia vierailun (ja asiakkuuden) arvoisia putiikkeja. 

Eli siis kauppoja tai muita vastaavia löytöjä, joita suosittelen vilpittömästi teille muillekin. Pääasiassa kivijalkaliikkeitä, ja pääasiassa täältä Tampereelta, vaikka tuli noista Tukholmankin mielenkiintoisista kirppiksistä ja myymälöistä sun muista eräänä päivänä kirjoitettua.

Noin vuosi sitten mun kotikonnuille putkahti mielenkiintoisella nimellä varustettu putiikki, joka onnistuu kiinnittämään mun huomion joka kerta, kun kävelen siitä ohi.

DIY – Siksak-kuvioinen macrame-huivi paksusta langasta – Helppo & nopea ohje

Ei kommentteja:
macrame-huivi-ohje macrame-huivi-ohje


Toukokuinen kesä kukoistaa. Se kylmän kohmeinen alkukevät kierähti niin nopeasti täysvehreäksi kesäksi, ettei mun pää ainakaan meinannut pysyä muutoksessa mukana! Kesti aikansa, ennen kuin taas oppi, että pipo päässä tosiaan tulee hiki, ja ettei ulos tarvitsekaan aina takkia mukaan.

DIY – "Viisto kohosolmu" kuvallisin ohjein – Macrame-solmu, jolla tehdä erilaisia kuvioita

1 kommentti:
macrame-solmu-ohje macrame-solmu-ohje


Irroitin tähän kirjoitukseen ohjeet, kuinka solmia monipuolisia macrame-kuviointimahdollisuuksia avaavaa viistoa kohosolmua.

Olen ainoastaan tätä solmua käyttämällä toteuttanut muun muassa tämän köynnöskuvioiset macrame-verhot, sitä edeltäneen harjoituskappaleen, sekä viimeisimmän eli siksak-kuvioisen macrame-huivin. Niistä löytyy yksittäiset kuvat kirjoituksen lopusta. Se on helppo solmu aloittaa oma ensimmäinen macrame-projekti.

7 hyvää syytä, miksi EI kannata ottaa aurinkoa

5 kommenttia:
id-auringon-riskit-rusketus-ihosyopa


Eräässä isossa Facebook-ryhmässä oli vastikään keskusteluketju, jonne monet laittoivat kuvia, miten he olivat jo ehtineet polttamaan itsensä auringossa. Jo vasta ensimmäisten oikeasti aurinkoisten, lämmössä kellineiden päivien aikana.

Suomalaisten ensimmäiset hetket auringossa, ja samantien niin paljon punaisia naamoja, hartioita, selkiä ja rintakehiä. 

Pakko myöntää, että itseni teki pahaa katsella.

DIY – Äitienpäiväkortti käsin paperille ommeltuna – Ohjeet & ilmainen kaava valkovuokkokuvioon

3 kommenttia:
aitienpaivakortti-diy


Tästä postauksesta löytyy ohjeet mun tämän kertaiseen äitienpäiväkortti-kokeiluun!

Ajattelin kokeilla jotain uutta, ja tällaista ei muistaakseni ole tullut testattua: tein korttipohjaan kuvion käsin ommellen.

Se muutaman vuoden takainen 3d-kukkainen kortti-idea on edelleen yksi tämän blogin luetuimmista DIY-postauksista, mutta tämäkin korttikokeilu oli mielenkiintoinen. Jostain syystä valkovuokko on vaan tosi voimakkaasti äitienpäivään yhdistyvä kukka, joten valitsin sen kortin kuvioksi.


Teitkö sä koskaan sellaisia "yhdistä pisteet"-tehtäviä lapsena? Mä ainakin tein. Tän kortin tekeminen muistutti sellaista aika paljon:

Ensin muodostettiin kuvio, sitten rei'itettiin kortti sen mukaan, ja lopuksi yhdistettiin pisteet ompelulangalla.

Vähän niin kuin kangasta kirjailisi, mutta kuitenkin paperille – ja sen ominaisuuksien rajoissa!

"Yö kuin sielu neek--eikun teekkarin on pimeä" – Maailma kehittyy ja perinteet niiden mukana - tai ainakin niiden pitäisi

Ei kommentteja:
teekkariwappu-lakitus-kultakutri

Seurasin wappuaattona keskiyöllä teekkarien perinteistä lakitusta mukavasti aitiopaikalta.

Ajattelin, että voisin saada sieltä hyviä kuvia, mutta pimeys oli kieltämättä haaste. Valkoinen lakkimeri näkyi, samoin skumppapullojen poksauttelusta noussut skumppapilvi. Mutta muuten olikin aika mustaa, valovoimaisesta linssistä huolimatta.

Yleensä teekkarien lakituksen kohteena on Hämeensillan Suomen neito -patsas, mutta tänä vuonna silta on remontissa ja patsaat poiss. Korvaajana toimikin vähän ylempänä Tammerkoskea sijaitsevan Konsulinsaaren Kultakutri-patsas.

Meidän arkkitehtiopiskelijafuksit voittivat jäynäkilpailun, ja Jäynäkellon kilkatus kantoi kauas. Väenpaljous ahtautui pieneen puistoon, ja juhlahumuisesta kansasta lähti paljon ääntä. Keskiyön lähestyessä kuulutettiin teekkarihymniin valmistautumisesta. "Laulu lähtee täydellisestä hiljaisuudesta."  Oli mielenkiintoista seurata, miten niinkin iso, ja vielä puoli minuuttia sitten hyvin äänekäs ihmismassa pystyi vaientamaan itsensä siihen hetkeen, niin hartaaseen hiljaisuuteen.

Lakit nostetaan pään yläpuolelle, ja teekkarihymni alkaa:

"Yö kuin sielu teekkarin on pimeä..."

Hymnin jälkeen skumppapullot poksahtavat, ja moni uutuudenvalkoinen tupsulakki saa omanlaisensa kasteen – millaisen juoman vieressä nyt sattuu seisomaan. Omastanikin lakista löytyy ihan tyylikäs skumpparoiskeraita, joko ensimmäisen lakituksen tai fuksikasteen jäljiltä.

100% tai ei ollenkaan

Ei kommentteja:
arkkitehtiopinnot

Täällä blogissa on nyt ollut maaliskuun ajan tasaista radiohiljaisuutta, ja se jatkuu vielä jonkin aikaa. 

Varmaan ainakin loput huhtikuusta. Mun tän hetkinen työmäärä koulun, päivätöiden ja kuvaushommien kanssa on sellanen, että jostain muusta on ihan pakko karsia. Yritän olla polttamatta kynttilää molemmista päistä, olla ottamatta liikaa keikkoja ja opetella olemaan töissäkin vain sellaisia normaalin mittaisia työpäiviä. Ei ihan oo helppoa – en oo kovin hyvä sanomaan "ei", enkä osaa lähteä töistä kotiin, jos on joku edes puoliksi kiireinen homma kesken. (Suorittajan vikaa.)

Ja koska en osaa blogata (tai edes päivittää instagramia) puoliteholla, tai edes pienemmällä vaatimustasolla, on parempi pitää kirjaimellisesti vähän taukoa. En oikein voi vastata kommentteihinkaan, kun siinäkin siirtyy keskittyminen väärille raiteille heti sen sileän tien.

Tää on paljon omistautumista vaativa harrastus, ja mulla se näkyy siten, että tätä tehdään sitten joko täysillä tai ei ollenkaan. Nyt en kuitenkaan pidä taukoa uupumuksen takia, kuten suunnilleen vuosi sitten, vaan ennalta ehkäistäkseni sen toistumisen.

Mutta tiedoksi siis kuitenkin, että en ole nyt lopettamassa tätä blogia.

Tuntui tarpeelliselta ilmoittaa, kun tää tauko vähän venyy. Kirjoittaminen voi jatkua taas heti, ja kun koneen ääressä istuminen ei tarkoita vain 100% koulua ja töitä.

Eipä tässä elämässä muutenkaan ole meneillään mitään järin ihmeellistä. Tosta koulusta olisi kuitenkin jossain vaiheessa pakko valmistua, ja se vie paljon aikaa ja voimavaroja. On raskasta tehdä ensin duunipaikalla kaiket päivät tietokoneen ääressä töitä, ja sen jälkeen illat ja viikonloput kotona aikalailla ihan samaa hommaa (mutta vaan ilman palkkaa).

Enää ei ole kovin montaa kurssia jäljellä ennen dippaa. Mutta ne on vaan sattuu jokainen olemaan sellasia puolen vuoden mittaisia, suht työläitä mönttejä. (Esim. tän kevään rakennussuunnittelun ammattikurssin päätehtävänä on suunnitella kirjasto Tampereen Härmälään.)

Löysin 15-vuotiaana kirjoittamani tekstin "Hyvästä ja pahasta" – Nuorena mielipiteet ovat usein mustavalkoisia

2 kommenttia:
mustavalkoiset-mielipiteet


Niin kauan kuin muistan, mä oon aina rakastanut kirjoittaa. 

En siis välttämättä aina, en ainakaan usko niin. Mutta ainakin yläasteelta lähtien. Kirjoittaminen selkeyttää ajatuksia ja auttaa jäsentelemään omia tunteita. Se teki sitä silloin, ja tekee edelleen.

Yläasteen myllerryksessä aloitin ihan konkreettisesti kirjoittamaan päiväkirjaa (tai yökirjaa, kun öisin sen kanssa lähinnä valvoin), ja pidin sitä säännöllisesti lähes ainakin pari vuotta.

Se oli paikka, johon vuodatin suurimmat tunteeni, kiinnostuksen kohteeni, kasvukipuni ja kapinani. Sotkuisella käsialalla, huolittelemattomasti, kännykän valossa peiton alla. Kun olisi pitänyt jo nukkua, mutta pää oli vaan liian täynnä kaikkea, että unen saamisesta olisi heti tullut mitään.


mustavalkoiset-mielipiteet


Sitten viimeistään lukioon siirtyessä mun kiinnostus päiväkirjan kirjoittamiseen lopahti.

Elämässä oli varmasti enemmän sisältöä silloin kuin oli ollut aiemmin, ns. tärkeämpiä asioita. Ja toisaalta oli jo ehkä sillä tavoin onnellisempaa, etten enää kokenut tarpeelliseksi kirjoittaa päiväkirjaa. Se oli ollut eniten sydänsuruja varten, ja yhtäkkiä niitä ei enää ollutkaan.


Päiväkirjan lopettamisen takia mulle on hyvin epäselvää, mitä kaikkea oon ajatellut ja tuntenut juuri tuon vuoden aikana. 

Ja nyt jälkeenpäin se harmittaa.

Tämä blogi korvasi päiväkirjat lukion toisen vuoden puolivälissä. Eihän tänne kirjoittaminen ihan samanlaista suurien tunteiden oksennusta ole, kuin mitä niissä teini-ikäisenä yöllä rustatuissa salaisissa muistiinpanoissa. Mutta yhtäkaikki tämä tallentaa, mitä oon tehnyt ja ajatellut minäkin vuonna – ja voin jälkeenpäin muistaa sen, mikä on ollut merkittävää. Tämä on mun oma areenani kirjoittaa mitä haluan.


mustavalkoiset-mielipiteet


Nuorena, siinä lapsen ja nuoren aikuisen välimaastossa, mielipiteet ovat usein aika mustavalkoisia ja kovia.

Silloin mielipiteet ovat helposti joko kyllä tai ei, tai oikein tai väärin. Ei nähdä sitä harmaata aluetta niin selkeästi, jos edes ylipäätänsä ymmärretään sen olemassaoloa. Usein se aukenee vasta iän myötä, kokemusten kautta, kun maailma ja muut ihmiset opettavat.

Sitä ennen voidaan tuomita jokin asia paljon suoremmin jo yhden huonon kokemuksen perusteella, vedetään helposti järkkymättömiä johtopäätöksiä. Osataan muodostaa oma mielipide – tai luullaan että osataan. Ja kuitenkin ollaan samalla täydellisen alttiita muiden tahojen mielipidevaikutukselle, kaverien kanssa samaa mieltä olemiselle, somesta sisimpään puskeville paineille ja internetin vaikuttavimmalle propagandalle.

Eihän sitä tajua silloin, kun itse on nuori. 

Siksi nuorten mielipiteitä ei kannata painaa liian kovaa alas, vaikka olisikin kuinka aikuinen ja eri mieltä tämän kanssa. Ei pidä tokaista "olet väärässä", jos ei varmasti ja faktaperusteisesti osaa perustella, miksi. Ei kannata haastaa riitaa ja aliarvioida nuoria. Ja on oltava valmis myöntämään erheensä, jos saakin huomata olevansa itse väärässä.

Tietenkin joskus on sopivaa huomauttaa tai korjata, jos huomaa, että niiden mielipiteiden syynä on jokin väärä tieto tai jotain muuta väärin ymmärrettyä. Voi myös sanoa, että et itse ole samaa mieltä, mutta se on ihan OK. Järkevä tyyppi kuuntelee, vaikkei samaan aikaan näyttäisikään kovin vastaanottavaiselta.

Oli nuorena kuinka jääräpää tahansa, niin ainakin yleensä se karkein mustavalkoisuus pehmenee ajan myötä, kasvaessa ja kokiessa. Maailma hioo.


mustavalkoiset-mielipiteet


En mäkään osaisi tästä kaikesta vain omasta puolestani puhua: en muista niin hyvin, millainen olen ollut teininä. 

Mutta koska oon meidän sisaruskatraan vanhin, on päässyt seuraamaan aikuisemmasta näkökulmasta, miten nuoremmat tallaavat oman polkunsa kohti aikuisuutta ja itsenäistymistä, ja alkavat muodostaa omat mielipiteensä. Ja samalla olen saanut osaltani miettiä, miten reagoida tilanteissa, joissa omat ei-niin-kärkkäät mielipiteet törmäävät yhtäkkiä yhteen oman vahvan mielipiteensä muodostaneen nuoren kanssa.


Joskus ajatellaan, että juuri nuoret ovat avoimempia ja ymmärtäväisempiä, kuin aikuiset muuten. 

Mutta sen usein onkin niin, että se on päinvastoin. Esimerkiksi jostain mielipidemittauksissa on voitu havaita, että nuorten mielipiteet ja asenteet ovatkin olleet keskimääräistä kovempia. Ehkä erilaisia, kuin on ajateltu.

On kuitenkin muistettava, että "nuoret" tai "nuoriso" eivät ole vain yksi yhtenäinen joukko, jonka voi laittaa yhteen nippuun ja yleistää samanlaisiksi. 

Joukkoon mahtuu monenlaista tallaajaa ja mielipidettä. Ihan kuten jokaiseen ikäpolveen tai joltain muulta osaa toisiinsa yhdistettävään ryhmittymään. Jokainen vanhus ei ole höperö, kaikki teekkarit ei juo alkoholia, eikä jokainen maahanmuuttokriitikko ole tyhmä rasisti, vaikkei itse olisikaan kaikesta samaa mieltä. Joten se siitä tämänkään asian mustavalkoistamisesta.


id-mustavalkoiset-mielipiteet

Yhdeksännellä luokalla mun piti kirjoittaa yksi koulun aamunavauksista. 

Ei siksi, että olisin halunnut. Sain sillä kuitattua jotain kertyneitä jälki-istuntoja – niitä koko peruskouluajan ainoita jälki-istuntojani, joita olin onnistunut keräämään itselleni myöhästymällä toistuvasti ruotsin aamutunneilta. – Siis minkäs teet, että juuri niinä aamuina koulu alkoi tyyliin viittä yli eikä varttia yli. Ja asuin liian lähellä, että olisin osannut lähteä kouluun aikaisin (ja vähän liian teini-rebel, että olisin turhaan jaksanut kiirehtiä). Such badass. :D

Mun ei onneksi tarvinnut lukea sitä aamunavausta itse, vaan sen teki yksi toinen jälki-istuntosuorituksia hoitanut oppilas. Mutta oli kyllä hankalahkoa kirjoittaakin, kun tiesi, että sitä tekstiä sitten kuuntelee monta sataa oppilasta.

Se kirjoittamani aamunavausteksti pomppasi vastaan mun vanhojen Google Driveen tallentamieni tiedostojen joukosta.

En muista, oliko mulle annettu aihe etukäteen vai jännitinkö vain, mutta syystä tai toisesta tekstin lopputulema oli jossain määrin abstrakti. Mun tarvitsi itseasiassa lukea se useampaan kertaan, ennen kuin ihan hiffasin, mitä kaikilta osin tarkoitin.

Se oli siinä määrin ajatuksia herättävä (ja innoitti kirjoittamaan tämän postauksen), että halusin jakaa sen myös tänne.


mustavalkoiset-mielipiteet


En korjannut tekstiä tähän ollenkaan alkuperäisestä. Muutin vain kappaleiden rytmitystä, kun se oli silloin kirjoitettu niin pötköön. Joten tässä siis suoraan keväältä 2010, 15-vuotiaan Helmin näppäimistöltä:


//



Hyvä ja paha


Hyvää ja pahaa on olemassa. On moraalitonta väittää muuta.

Hyvä ihminen toimii johdonmukaisesti oikein.
Pahat ihmiset tietävät toimivansa väärin, mutta tekevät silti niin.
Ja ne loput, jotka eivät tiedä mitä pitäisi tehdä, ovat tyhmiä. Ollaan sitten tekemättä mitään. Se on varminta. Silloin ei ainakaan aiheuteta tuhoa.

Emmehän me halua mitään pahaa, mutta pelkkä hyvän haluaminen ei riitä.

Toimitaan edelleen sen mukaan, miltä nyt sattuu tuntumaan, emmekä edes tajua, mistä se johtuu! Se on mielihyvän tavoittelua, sekä fyysisesti että psyykkisesti; halutaan olla jotakin, saada jotain aikaan, tahdotaan valtaa hallita ympäristöä tai muita, ja olla parempia ja oikeassa. Se on sitä samaa itsekkyyttä, joka aiheuttaa myös sotia, ekokatastrofeja ja eläinrääkkäystä.

Halusta seuraa pelko. Pelko, että emme ehkä saakaan mitä haluamme, ja jos saadaan, niin sekin nautinto on vain ohimenevää.

Pelätään epäonnistumista, mutta vielä enemmän pelätään tuntematonta. Mikä elämässä onkaan tärkeää? Mitä todella halutaan? Ne, jotka ovat epävarmoja näistä perusasioista, eivät uskalla kyseenalaistaa omia käsityksiään, vaan turvautuvat fanaattiseen varmuuteen, mutta eivät onnistu välttämäänkään aihetta.

Ei elämää pidä vältellä. Sen saa liiankin helposti tuhlattua harhakuvitelmien ylläpitoon ja suorittamiseen.

Ei siis paeta rutiineihin, viihteeseen tai tuttuuden ja turvallisuuden tunnetta ylläpitäviin tapoihin, sillä muuten ahdistus ja tyhjyys on aina kannoilla. Turvaudumme egoomme, mutta se on pelkkä vääristynyt kuva itsestämme ja estää aidon vuorovaikutuksen ja ymmärtämisen. Itsensä tehostaminen ei ole itsetuntemusta vaan itsensä huijaamista.

Seurauksena on kaikki se pahoinvointi, minkä toisillemme aiheutamme.

Ei anneta itsekkyyden tuhota elinympäristöämme. Hyviä ihmisiä on harvassa, mutta ei ole perustavaa syytä, miksei jokainen voisi yrittää toimia hyvin ja oikein.


//



mustavalkoiset-mielipiteet


Tekstistä löytyy pointteja, joista olen samaa mieltä edelleen. 

Niin paljoa en väitä tässä välissä (kahdeksassa vuodessa) muuttuneeni. Osa ajatuksista ja syy-seuraus-mietteistä tuntuu vain jääneen jotenkin kesken. Aivan kuin niiden olisi ollu tarkoitus kuroutua toisiinsa jotenkin tosi taitavasti, mutta ajatukset ovat karanneet muualle. On ehkä ollut otsikko, mutta vaikeuksia pysyä sen alla.

Tai ehkä taustalla on ollut niin isoja ajatuksia, että ne ovat hallinneet yksittäisiä lauseita, kuljettaneet yhdestä pointista toiseen, ja samalla vähän harhaan. Olen huomannut saman joskus jossain vahvojen mielipiteiden hallitsemassa keskustelussa. Faktat ja ajatukset sekoittuvat, ja väittelijä alkaa hakea mielipiteelleen tukea asioista, jotka eivät liitykään täysin siihen aiheeseen, josta puhuttiin. Mutta kunhan tukevat mielipidettä, se kun on oikea. Se taas on vähän kuin matikan kokeessa kirjoitettu vastaus yhtälöön, jonka laskutoimituksen kulkua ei ole jaksettu kirjoittaa kokonaan, kun se on omasta mielestä ollut turhaa (vaikka olisikin vaadittu) – miksi vaivautua, kun tiesi sen omasta mielestään oikean vastauksen jo valmiiksi etukäteen.


Tai ehkä se on tuo provosoivaa tyyliä hakeva yleistäminen. Tehokeino, jolla on ymmärrettävästi koitettu saada muut nuoret kuuntelemaan sitä aamunavausta. Joskaan en kyllä pistäisi päätäni pantiksi, että kukaan olisi välttämättä tajunnut tuosta hölkäsen pöläystä...

Tuntuu hassulta analysoida itseään – koittaa muistaa ja ymmärtää, mitä omassa päässä oikein pyöri silloin 15-vuotiaana. 

En oikein muista niistä silloin päässä pyörineistä ajatuksista muuta kuin Roopen.


mustavalkoiset-mielipiteet

Kokonaisuudessaan tuo teksti kuvastaa mun mielestä aika hyvin sitä, miten mustavalkoisesti nuorena voi ajatella, vaikka sitä ei edes itse tajuaisi. 

En mä ainakaan muista olleeni kova mielipiteissäni. Mutta kun tätä katsoo, en kyllä yhtään ihmettele, vaikka olisinkin ollut.


Olitko sinä omasta mielestäsi nuorena kovin mustavalkoinen mielipiteissäsi? Vai oletko ehkä edelleen?