Lähiseutumatkailua Tampereen lähialueilla – Paikallista nähtävää Hattulasta Pälkäneelle

2 kommenttia:
lahiseutumatkailu-pirkanmaa

Tehtiin kesäkuussa pienellä porukalla ihana lähiseutureissu Tampere – Hattula -välille. 

Niin paljon kaikkea kaunista ja kiinnostavaa voi löytää läheltäkin, jos vain tietää mistä ja mitä etsii. Tai uskaltaa vaan lähteä jotain hitaampaa tietä kulkemaan ja pitää silmänsä auki mielenkiintoisten kylttien varalta. Ja usein pelkästään Suomen luontokin on (hyvällä säällä) kunnon kesäfiilistelyn arvoista. Matalan kynnyksen kotimaan matkailua parhaimmillaan!

Testailin tällä reissulla ekaa kertaa mun uusinta, tyyliltään ja asetuksiltaan ehkä eniten filmikameramaista filmikameraa, mitä oon tähän mennessä käyttänyt (Nikon FE2). Vähän vaatii vielä harjoittelua käyttää pitkästä aikaa manuaalitarkennusta, ja varsinkin se, että muistaa kelata filmiä joka kuvan jälkeen. Mutta tuli aika ihania muistoja silti!


Lähdettiin matkaan ennen puoltapäivää, suoraan motaria Tampereelta kohti Parolaa, turhia aikailematta.

Ensimmäinen kohde oli Parolan Rompetori, jossa haluttiin olla ajoissa, ettei missata parhaita löytöjä. 

Kyse oli kirpputoritapahtumasta Parolon asemalla, ja kaikenlaista siellä olikin. Ei mikään minikirppis! Ilmeisesti täällä järjestetään aina aika ajoin erilaista tapahtumaa, ja niistä kirjoitetaan Parolan asema -nimistä blogiakin.


lahiseutumatkailu-pirkanmaa lahiseutumatkailu-pirkanmaa lahiseutumatkailu-pirkanmaa lahiseutumatkailu-pirkanmaa lahiseutumatkailu-pirkanmaa lahiseutumatkailu-pirkanmaa


Mäkin tein pieniä löytöjä. Vähän kyllä jäi harmittamaan, etten ottanut sitä hienoa isoa pistetaulua silloin kun se vielä oli vapaana. Tai sitä myyjän itsensä tuunaamaa coolia, vanhanaikaista potkulautaa, vaikka se vähän suolaisen hintainen olikin. Olisi ollut sata kertaa coolimpi kuin ne Tampereenkin keskustan täyttäneet sähköpotkikset.

Kirppistelyn jälkeen jatkettiin vähän matkan päähän Hattulan kirkolle

Pakollinen paikallinen nähtävyys jos lähistöllä pyörii – ja oli kyllä täysin vierailun arvoinen. Ainakin jos vanhat rakennukset, kirkot tai Suomen historia kiinnostaa.

Kyseessä on keskiaikainen tiili/kivikirkko 1400-luvulta, ja ikäänsä nähden vieläpä hyvin säilynyt. Ei tässä maassa ole kovin montaa keskiaikaista kirkkoa jäljellä, kun valtaosa niistä oli puukirkkoja, ja jostain kumman syystä monet niistä on aikoja sitten esim. poltettu matalaksi...


lahiseutumatkailu-pirkanmaa lahiseutumatkailu-pirkanmaa lahiseutumatkailu-pirkanmaa lahiseutumatkailu-pirkanmaa lahiseutumatkailu-pirkanmaa


Kirkon sisäkaton alkuperäiset maalaukset, ulkoilmaan verraten tosi viileä sisäilma ja keskellä kirkkoa jouhikkoa soitellut opastyöntekijä loivat paikkaan tyynen, rauhallisen tunnelman. Opaskierrosta ei otettu, vaikka sekin olisi voinut olla vaihtoehto, mutta oppaalta sai ihan ilmaiseksikin vastauksia kysymyksiin, jos vain tiesi, mitä halusi kysyä.

Viereisessä rakennuksessa oli myös pieni käsityöputiikki, jossa piipahdettiin kurkkaamassa tarjontaa.


Hattulan kirkolta lähdettiin ajamaan Pälkäneentietä takaisin Tampereelle päin.

Ajatus oli, että ajellaan rauhassa, ja jos matkan varrella tulee vastaan jotain mielenkiintoista, pysähdytään.

Spontaanius kunniaan! Tällä metodilla yhdeksi pysähdyspaikaksi valikoitui joku ihan pieni kirpputori tien vieressä pellon vieressä. Tarjontaa oli tosin juuri koettuun rompetoriin verrattuna hyyvin pieni, ja ulkona haisi ihan lannalta. No, kokemus sekin.


lahiseutumatkailu-pirkanmaa lahiseutumatkailu-pirkanmaa lahiseutumatkailu-pirkanmaa


Ehkä paras ylläri oli, kun vastaan tuli Rönnvikin viinitila. Paikan nimi oli entuudestaan tuttu, kun oltiin töissä huvitoimikunnan kesken harkittu sitä yhdeksi kesäjuhlapaikkavaihtoehdoksi, joten vähän oli hajua, mihin oltiin menossa.

Rönnvikin viinitilalla järjestetään viininmaistajaisia, ja sellainen onnistuu pienelläkin porukalla.

Tilalla myydään muun muassa erilaisia herukoista itse tuotettuja viinejä. Ei oltu millään ryyppymeiningillä matkassa, varsinkaan kun yksi oli kuskina. Mutta meille sopi se mahdollisuus, että maistajaisen pystyi ottamaan kolmeen pekkaan jaettuna. Valittiin neljä eri viiniä, joista jokaisesta kaadettiin yksi lasillinen. Kavereiden kesken – varsinkin kun kukaan ei ollut kipeä – sopi ihan hyvin jakaa yhteiset lasit. Just sopivaa, siinä sai maistettua makuja ilman humalaa.

Tilalla oli myös viinimyymälä, josta ostettiin mukaan kotiintuomisia!

Mä en ole suuri viinien ystävä, mutta nämä viinit maistuivat. Siis siitä huolimatta, että ne maistuivat ihan oikeilta viineiltä, eikä miltään makeilta viinilimuilta, kuten muut kuin normi rypäleviinit yleensä mielletään.


lahiseutumatkailu-pirkanmaalahiseutumatkailu-pirkanmaa


Yksi mun mielestä tosi mielenkiintoinen kohde matkan varrella oli Pälkäneen rauniokirkko

Olin lukenut siitä aiemminkin, keskiaikainen kirkko 1500-luvun vaihteesta. Raunioissa on vielä pääosin seinät tallella, mutta kattoa ei ole, vaikka kattamista esimerkiksi lasilla onkin mietitty vaihtoehdoksi. Piha oli vähän liian pieni, että mun objektiivi olisi riittänyt koko kirkon mahduttamiseksi kuvaan. Mutta synkkenevien pilvien alla raunioiden sisällä kävellessä tässä oli kunnolla tunnelmaa.

Jos mä haluaisin mennä naimisiin kirkossa, tällainen rauniokirkko sellainen, minkä kelpuuttaisin. 

Ei sillä, että ehjissä kirkoissa olisi jotain vikaa, niitäkin on hienoja yksilöitä. Ja monilla kirkoilla on mielenkiintoinen historia. Ja usein myös onnistuneet sisätilat, jotka luovat sellaisen kirkoille ominaisen mieltä rauhoittavan tunnelman.
Mutta rauniokirkko: taivasalla, jotenkin enemmän luonnossa kiinni, ihan eri tavalla tunnelmallinen. Eikä yhtään ristiä tai muutakaan uskonnollista koristetta tai merkkiä missään. Aika täydellistä.


lahiseutumatkailu-pirkanmaa lahiseutumatkailu-pirkanmaa


Näiden tärppien lisäksi pysähdyttiin kahvilassa, jossa toinen kavereista oli aikoinaan kesätöissä, ja viimeiseksi vielä yhdessä järven kyljessä olleessa kahvilassa upeiden maisemien yllä (unohdin paikan nimen). Ihan ei ehditty vierailemaan Strutsitilalla, jonka ohi loppumatkasta ajettiin, mutta ehkä ensi kerralla sitten!

Ihan täydellinen kesälauantai, jonka varrella tuli vähän sivistettyäkin itseään!

Ootko sä kokeillut tällaista matalan kynnyksen lähiseutumatkailua?

Mä en ole häähullu, MUTTA...

2 kommenttia:

...rakastan häitä.

Tavallisena vieraana oon ollut häissä vaan kerran, joskus lapsena, mistä en sitten paljoa muistakaan.

Mutta jos en häistä tykkäisi, en kai mä muuten ole tykännyt niitä valokuvata jo useampana vuotena? Se kun on hirveän iso duuni, ja iso vastuu harteilla.

Mutta mä en ole häähullu. Tai hulluna häihin, mitenpäin sen sitten sanookaan.

Oikeastaan mua ärsyttää erityisesti stereotyypisen populaarikulttuurin luoman häämielikuvan ulkonäkökeskeisyys ja materialistisuus.

Ärsyttää se, että kaikkeen mitä voidaan myydä "hää" -etuliitteellä, on kaksi kertaa kalliimpaa kuin sama ilman sitä etuliitettä. Ärsyttää, miten markkinat osaa luoda niin monta erilaista häihin liittyvää "pakko saada" -asiaa, jotka ei oikeasti olisi mitenkään pakko tai edes tarpeellista tai järkevää. Ärsyttää aika moni asia, niistä voisi kirjoittaa omankin juttunsa.

Mutta silti mä aion kirjoittaa häistä ja niiden suunnittelusta. Miks ihmeessä, kun osa tosta nykyajan hääkulttuurista saa osin harkitsemaan kahdestaan salaa naimisiin karkaamista?




1. Mulla on kokemusta häistä.

Häitä aika paljon valokuvanneena tiedän entuudestaan yhtä sun toista häistä ja häiden suunnittelusta. Mistä tykkään ja mistä en niinkään, mikä voisi toimia meillä ja mikä ei. Siitä on hyötyä mulle, ja tätä kautta voisi olla myös muille.

Mua ärsyttää, että valtaosa keskustelusta, vaikka nyt hääasioihin liittyen, käydään nykyään suljetuissa ryhmissä, eikä netissä avoimilla foorumeilla. Niiden kautta olisi mahdollista googlettaa muiden kokemuksia ja mielipiteitä asioihin – asia, mitä Facebookissa ei voi tehdä. Kaikki foorumeilla käyty keskustelu alkaa tyrehtyä pikkuhiljaa vuoden 2009 jälkeen, kun Facebook on lyönyt läpi. Ja foorumille jääneet keskustelut ja mielipiteet alkavat olla auttamattoman vanhentuneita. Nykyään muiden mielipiteet löytääkseen on pakko löytää ne Facebook-ryhmät, jossa sitä keskustelua käydään. Vaikka joskus tekisi mieli vaan lopettaa koko Facebookissa oleminen kokonaan.

Onneksi avoimissa blogeissa jaetut vinkit ja mielipiteet on sentään vielä mahdollista löytää googlettamallakin.

2. Rakastan juhlien suunnittelua.

Ja ylipäätänsä suunnittelemista, kartoitusta, vertailua... tosin vaan aiheissa, jotka mua kiinnostaa. Ja tää nyt kiinnostaa. Voin jakaa tänne mun vertailuja sun muita, kun siihen asti päästään.




3. Mulla on ollut hääaiheiset inspiraatiotaulut Pinterestissä tulilla jo vuodesta nakki ja keppi. 

Joku voisi kysyä, miksi ihmeessä, mutta tää liittyy taas aiempaa, että kun tykkään suunnitella ja haaveilla... joten miksi ei?

Maku on kyllä matkan varrella muuttunut paljon, lähes kaikissa aihealueissa, ja se on ollut aika hauska huomata. Et kuitenkaan löydä näitä tauluja mun Pinterest-profiilista (ainakaan vielä), ne on piilossa.

Say yes to the dress -tv-ohjelma on muuten mun "quilty pleasure" kevyttä taustaohjelmaa vaativiin hetkiin. Vaikka se sen "Are you going to say yes to the dress" -fraasin pakottaminen aiheuttaakin vähän vilunväreitä...

4.  Hääjutut inspiroi yleisesti ottaen niitä, jotka haaveilee häistä tai suunnittelee häitä. Eikä tästä suunnitteluvuodesta tule muutenkaan ihan perinteinen.

Ja sehän kai se mun juttu on, jakaa inspiraatiota. Plus että tykkään kirjottaa mun ajatuksista ja siitä, mitä elämässä on meneillään.

Tän suunnittelun kanssa on vähän pakkokin pistää hösseliksi, ellei kaikkea halua tehdä etänä. Mulla on enää vajaa 1,5 kuukautta aikaa Suomessa, mutta siitä lisää vähän myöhemmin.




Edellinen postaus oli vähän tynkä, enemmänkin sellainen ilmoitus. En oikein keskinyt siinä kohtaa muuta sanottavaa. Lykkättiin kertomista ylipäätänsä niin, että saatiin ensin kerrottua tärkeimmille läheisille. Olis ollut aika ikävää, jos äiti olisi lukenut uutiset Instagramista, haha. Ja oli siinä muutenkin vielä jotenkin vähän epärealistinen fiilis, kun yhtäkkiä tapahtuu jotain, mitä on odottanut jo aika kauan.

Mutta tuossa oli ainakin muutama syy, minkä takia tämä aihe tulee näkymään myös täällä blogissa, ainakin jonkun verran. Vaikka ei pelkästään hääblogiksi olekaan muuttumassa, saati että olisin jaksanut perustaa kokonaan erillisen hääblogin. Ihan riittävästi tässä on meneillään muutenkin.

Toivottavasti viihdyt mukana! <3

Tai sitten skippaat ne hääaiheiset postaukset, jos ne meinaa aiheuttaa spontaaneja oksennusreaktioita.

Onnellisia uutisia

Ei kommentteja:


Hän kysyi, minä vastasin kyllä.

Me mennään naimisiin. <3




Kuva (c) Annika Tuominen Photo&Visuals

Vuosi sitten Lomaleivossa – Bloggaajien mökkiloma Leivonmäellä

Ei kommentteja:
id-lomaleivo-mokkiloma
Yhteistyössä Lomaleivo (postaus ei sisällä affiliate-linkkejä vaan ihan tavallisia linkkejä)

Tasan vuosi sitten kesäkuussa vietettiin ihana viikonloppu Jyväskylän kupeessa, Leivonmäen kansallispuiston vieressä Lomaleivossa

Meitä oli 16 henkinen porukka upeita bloggaajia, ympäri Suomea, osa toisilleen ennestään tuttuja, osa täysin tuntemattomia. Mä en tuntenut entuudestaan ketään, ja vaati jonkun verran rohkeutta lähteä mukaan reissuun. Mutta ennakkojännityksestä huolimatta matka oli tosi ihana, ja oli tosi virkistävää viettää iltaa niin tiiviisti samasta aiheesta kiinnostuneen porukan kanssa.

Me vietettiin kolme aurinkoista päivää Lomaleivossa (saatiin majoituksesta alennusta blogiyhteistyönä). Meidän majoittaja toimi sydämellinen Viola Fredin, joka on Röykkälän lammastilan ja LomaLeivon mökkien emäntä.

Yövyttiin kahdessa isossa mökissä, Kielossa ja Kissankellossa, jotka sijaitsivat parin kymmenen metrin päässä toisistaan. Kumpikin oli varustettu riittävän useilla sänkypaikoilla, siisteillä keittiöillä, ja terasseilla grillikatoksineen – porealtaita nyt tietenkään unohtamatta. Puitteet oli kunnossa, ja jopa säät olivat meidän puolella.

Maalaismiljöö lampaineen heti etupihalla, järvimaisemat parisen kymmenen metrin päässä.

Nautittiin luonnosta (paitsi hyttysistä), järviveteen pulahtamisesta – osa jopa melomisesta ja polkuveneilystä – sekä auringonlaskusta ja yhteisistä ruokailuista. Pihapiirissä pyörimisen lisäksi käytiin luontokierroksella Leivonmäen kansallispuiston rengasreitillä, rauhassa fiilistellen pitkospuita myöten. Rakastuttiin muun muassa kesyyn Olivia-lampaaseen, hiljaisuuteen, lomafiilikseen ja tilan villalankavalikoimaan (siitä alempana lisää).

Kun bloggaajista oli kyse, reissussa oli mukana yhtä monta kameraa kuin oli osallistujia. Joten kerrankin on kuvia. joissa oon myös itse mukana. Ja vieläpä ilman, että aina olisi tarvinnut erikseen sopia ja järjestää. :D Joten kuvat puhukoot puolestaan!

Kun käänsin iPhonen kielen italiaksi – Vinkkejä uuden kielen opiskeluun

Ei kommentteja:
verona-maisema

Jos olisikin sellainen juttu, jonka voisi korjata. Mutta sen yhden ärsyttävän mainoksen sanoin: "Ihan oma syy!" Ei siis parane heti luovuttaa.

Mun veli oli kokenut tämän hyväksi tavaksi opetella kieltä. Hän on kääntänyt oman luurinsa kielen espanjaksi, jota opiskelee ahkerasti lukiossa ja josta tulokset ovat olleet tyylikkäästi kymppejä. Joten vaikka en opikaan kieliä yhtä tehokkaasti kuin hän, otin vinkit heti käyttöön.

Käytännössä kännykän kielen kääntäminen ei opeta suoraan mitään, vaan se auttaa sua altistamaan itsesi vieraalle kielelle enemmän, luontevasti arkisessa yhteydessä. 

Kännykkää kun näpräilee muutenkin vähän joka välissä, eli näin kielen kanssa on jatkuvasti tekemisissä. Monet asiat muistaa ulkoa, mitä ne tarkoittavat suomeksi, joten kohta ne osaa myös uudella kielellä.

verona-tytto-piirtamassa

Mä siis ajattelin, että kokeilen itsekin! Muutin sitten heti asian muistaessani koko kännykän käyttökielen italiaksi. Eli siihen aikaan kun asiat yleensä muistetaan, eli eräänä iltana juuri nukkumaan mennessä.

Aamulla herätessä olinkin sitten ihan ihmeissäni, että mitä hittoa tapahtuu ja mitä mun pitää painaa, kun en ymmärtänyt herätyksen painikkeiden teksteistä mitään.

Mutta alkujärkytyksestä selvittiin. Sen jälkeen isoin ongelma oli hetken aikaa näppäimistö. Näppäimiä on italiankielisessä versiossa vähemmän ja sen takia näppäimet ovat eri paikoillakin, kuin mihin sormet ovat tottuneet. Silloin naputtelu ei ollut enää niin nopeaa kuin normaalisti, ja tekstiin tuli vaan typoja typojen perään. Toiseksi oli ääkköset. Iitaliankielisessä näppäimistössä tietenkaan ole ääkkösiä tarjolla. Suomen kielessä käytettään kyllä tosi paljon ääkkösiä, ja sen huomasi heti, kun ne putosivat pois valikosta.

verona-arena

Okei, onneksi opin vähän myöhemmin, että näppäimistön kielen voi yleensä vaihtaa erikseen takaisin suomenkielelle sopivaksi. Sitten kun vielä keksisi, miten Chromen selain-appin kielen muuttaisi erikseen suomeksi. Facebook ja moni muu sovellus on ihan vaan hauska italiaksi, mutta suomenkielisten googlettelujen italiankieliset hakutulokset ei oikein auta mua asioissa eteenpäin. :D

Meidän yliopistolla on tarjolla aika vähänlaisesti eri kielten kursseja. Oikeasti, jos olisi voinut valita, olisin pakollisen ruotsin läpimatelun sijaan ottanut sellaisen kielen, jota olisin ollut motivoitunut opiskelemaan. Mutta esimerkiksi italiaa, mitä itse haluaisin lukea, ei edes ollut vaihtoehdoissa tarjolla. Eikä ole edelleenkään, enkä usko että tulee. Päinvastoin, kuulema kieltenkurssien määrät supistuvat entisestään, mikä on tosi sääli.

Tänä keväänä löysin kuitenkin italian kielen kesäkurssin Tampereen Kesäyliopiston kurssivalikoimasta - iltakurssi vieläpä, päivätyöläisen onni!

verona-arena-piirros

Tässä kesäkurssissa on intensiivinen tahti: 2-3 kertaa viikossa 3 tunnin oppitunnit, about viiden viikon ajan. Rankkaa, mutta myös paljon tehokkaampaa kuin työväenopiston kurssilla. Kurssiporukka on tosi jees ja opettaja ihan huippu. Ja tästä saisi opintopisteitäkin, vaikka ne ei mua erityisemmin enää kiinnostakaan.

Oon myös tutustunut muihin erilaisin tapoihin opiskella kieliä.

Ne on tällä hetkellä peruskoulussa ja lukiossa opiskeleville varmaan ihan peruskauraa, mutta mulle uutta. Siis ai että mua harmittaa, että näitä tapoja ei ollut olemassa tai ei vain tuotu aktiivisesti opiskelijoiden tietoisuuteen esimerkiksi yläasteella ja lukiossa. Tai edes niillä yliopiston pakollisella enkun ja ruotsin kursseilla! Tai en ainakaan muista, että näistä olisi kerrottu.

Sanojen pänttääminen on aina ollut mun suurin heikkous. Mulla ei vaan ole ollut eikä ole perslihaksia ja keskittymiskykyä salalistojen pänttäämsieen, eikä se ole ollut mulle tehokas tapa oppia sanoja. Mutta jos silloin olisi ollut tarjolla Quizlet, Duolingo, tai joku muu vastaava. Ne olisivat auttaneet ihan hirveästi.

Worddiveenkin hurahdin yhdessä välissä viime vuotta moneksi kuukaudeksi. Mutta koska silloin ei ollut kurssia rinnalla, opin pelkästään irrallisia sanoja, jotka innostuksen lopahdettua hiljalleen unohtuivat. Yhdellä tunnilla pelattiin jopa kierros Kahootia, kun se sopi opeteltavaan aiheeseen! Tunsin itseni ihan vanhaksi pieruksi, kun itselle se oli niin uutta ja viereiselle lukiolaiselle tuttua huttua.

venetsia-maisema

Tässä muutamia linkkivinkkejä kielten opiskelun avuksi:

  • Quizlet – Ilmainen, voi rakentaa omat opiskeltavat sanastot tai etsiä, onko joku jo tehnyt sopivaa samasta aiheesta/kirjan kappaleesta. Suosittu kielien opiskelussa, mutta kaveri sanoi käyttäneensä myös muiden aineiden termien opiskelussa. jossa toiminut hyvin (esim. biologia). Toimii myös kännykän sovelluksena, mutta vaatii tekemään profiilin (tosin niinpä kai melkein kaikki näistä).
  • Duolingo – Ilmaisversio, kielten opiskeluun, monia kielivaihtoehtoja. Oon käyttänyt tätä kännykkäsovelluksena. Englantipohjainen mikä vähän ärsyttää, kun ainakin italiaa olisi usein selkeämpi opiskella suomi-italia.
  • Worddive – Kotimainen mutta maksullinen, sanojen opiskelua varten. Käytin tätä muutaman kuukauden, lähinnä kännykkäsovelluksen kautta. Tykkäsin enemmän, kun opituista sanoista kertyi timantteja, verrattuna siihen kun vuosi sitten ohjelma päivittyi ja timatit muuttuivat kaloiksi. Ne eivät enää inspiroineet samalla tavalla. :D
  • Kahoot – Pääasiassa tietovisojen tekoon ja visailuun tarkoitettu, mutta kuten meidän oppitunnilla käydyssä pienessä Kahoot-visassa nähtiin, tätä voi käyttää kielten opiskelussakin, vaikka porukalla leikkimieliseen kisailuun&visailuun.

Muita, joita en ole vielä itse ehtinyt testaamaan:


Ootko kokenut jonkun näistä hyväksi? Tai tiedätkö jonkun tästä listasta puuttuvan tavan, jonka oot kokenut auttavan kielten opiskelussa? Vinkkaa mulle!!

id-verona-tytto-piirtamassa

Ootko sä joskus tosissasi halunnut opetella jonkun tietyn kielen? Ootko päässyt asiassa eteenpäin, vai onko homma aina jäänyt?

Mä tiedän, ettei kielten opiskelu oo helppoa. Ei ainakaan mulle. Se on aina jäänyt puolitiehen, ellei ole ollut jotain pakkoa, joka on vienyt eteenpäin. Mutta kyllä tämän nyt meneillään olevan kesäkurssin intensiivisyys silti vähän yllätti. En oo pitkään aikaan opiskellut tällä tavalla, enkä osannut arvioida, että se vie näin paljon aikaa ja voimia! Reilu kolme tuntia koulunpenkillä täyden työpäivän jälkeen on aika raskas pala, varsinkin monta kertaa viikossa toistettuna. Ja kun pitäisi vielä ehtiä itsenäisesti kertaamaankin ja tekemään läksyjä! Emmä sitten niin nopeasti takaisin leppoisaan bloggailuun palannutkaan, haha.

Mutta just nyt tää on se, mitä haluan tehdä, ja sellaista, mitä mun tarvitsee tehdä.

Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni mulla on kielten opettelun suhteen jokin tavoite.

Mutta siihen palaan myöhemmin.

En haluaisi valittaa, mutta...

2 kommenttia:
filmikuva-kissa

Olispa ihana rallatella tänne heti alkuun iloisia kuulumisia, kun nyt on kaikki läsnäoloa vaativat koulukurssit selätetty ja enää pari rästiä ja dippa jäljellä. Mutta kun nyt just vaan ärsyttää. Ja jaksoi sitä kukaan lukea tai ei, vuodatan koko ärsytyksen nyt tähän, ettei se pakkaudu mun sisään ja aiheuta jotain fyysistä tukosta.

Tää toukokuu ei nyt alkanut kovin hehkeästi. Vapusta selvittiin ihan nätisti: kerrankin oli oikein kunnon juhlat, ja seuraavana päivänä olisi paljon mielummin jäänyt omaan sänkyyn, kuin lähtenyt junalla perheen luo vappulounaalle. Eipä siinä, oli mukavaa silti.

Mutta sitten tuli se viikon toinen maanantai, se vapun jälkeinen työpäivä. 

Olin lähdössä töistä treeneihin, kun tajusin, että olin unohtanut lokerolukon avaimen kotiin. Oli vähän kiire, ja kun mies oli jo kotona, kysyin, jos hän voisi nopeasti heittää sen avaimen mulle. Ja mä vihaan sitä, jos mun avuntarve (vaikkei aina olisikaan niin supertärkeää) ohitetaan sillä syyllä, että "just on peli kesken". En haluaisi vihata pelejä, mutta tää on niissä just niitä asioita, jotka vaan saa savun nousemaan korvista. Raah.

No se ärsytys jäikin lopulta ihan kakkoseksi, kun hän nyt kumminkin päätti tuoda mulle sen avaimen ja meni autolle.

Ja silloin huomattiin, että joku – todennäköisesti joku huonotuulinen tai muuten aivoton vappukänniääliö – on potkaissut tai jotenkin repäissyt meidän autosta sivupeilin hajalle.


id-filmikuva-kissa

Siis. Vaikka se oli ihan omalla paikallaan parkkipaikalla, jossa noin yleisesti ottaen on tosi rauhallista. 

Pyörävarkaudetkin, joita pääsiäisen aikaan oli oikein kunnolla, sijoittuu yleensä kauemmaksi kuin meidän talon alueelle.

Huomattiin tapahtunut vasta toka päivä, mutta ajankohta on oletettu siitä, että yksi naapureista sanoi heidän autolle käyneen vähän vastaavaa, saman parkkialueen toisessa päässä, juurikin tuolloin vappuyönä. Ja myöhemmin toinen naapuri vahvisti, että vappuaattona kaikki oli vielä kunnossa, ja vappupäivänä ei. Ei tiiä, vaikka samaa olisi käynyt vielä muillekin. Ainakaan poliisin mukaan muita vastaavia rikosilmoituksia ei samalta kadulta ollut tähän mennessä tullut.

Pääsin kertaheitolla tekemään ekaa kertaa sekä rikosilmoitusta että vakuutusilmoitusta. 

En ymmärrä ilkivaltaa. Se on vaan jotain niin turhaa.

Ehkä se on koko asiassa ainoa positiivinen puoli, että oppii miten tää homma toimii. Ottaa vaan nuppiin niin sikana maksaa itse ilkivaltavakuutuksen 150 euron omavastuuta, kun syy on oikeasti jonkun tuntemattoman, joka tuskin ikinä jää kiinni. Ja jos jäisi, niin harvoin niiltä löytyy rahaa maksaa tekemisistään.

Sitten meinasin liukastua suihkussa. Sitten viikonloppu meni ailahtelevassa kurkkukivussa, josta ei ottanut selkoa, onko kyseessä wappukuppa, streptokokki vai alkava flunssa. Nyt se alkaa pikkuhiljaa näyttää viimeiseksi mainitulta.

Uuh. Missä on valo ja positiivisuus. Onneks tänään on Greyn Anatomia -putki, soda stream -kuplavettä ja nimppari-donitsi. Tai jopa kaks. Ja autokin saanut vähän muovipussia parempaa ensiapua.

filmikuva-kissa

Mut tästä tää taas lähtee. Takaisin blogin pariin, pikkuhiljaa, ilman stressiä, muiden prokkisten ohessa. :)

///

Testailin kevätauringossa vanhempien entistä filmikameraa tuoreella filmillä (toisin kuin edellisen postauksen kuvat). Tuli aika kivoja!

Mitä on aitous? – Elämä on ällörealismia

2 kommenttia:


Mun sängyllä istui ainakin Kim ja Kourtney Kardashian ja joku muu, kun mä kävelin huoneeseen sisään. 

Mulla ei ollut meikkiä ja päällä oli jotkut löysät rönttävaatteet. Nolotti, niillä oli kaikilla niin "full glam" ja mä tunsin itseni pölypalloksi, joka törmää päin glitterillä täytettyä saippukuplaa. Se joku muu esitteli mut niille, ja kertoi, että mä voisin jatkaa siitä, mihin hän jäi.

Sitten ne alkoivat kyselemään multa, "miten oikein tehdään oikeaa realitya"? Kun se niiden oma on niin käsikirjoitettua, niin mitä se sitten on, kun se on todellista. Millaista on tavallisen ihmisen oikea "reality"?

Mä en usein muista näkemiäni unia, mutta tämän muistin. 

Nauratti kauheasti, kun heräsin niihin unikuviin siitä, että olin kertomassa, millaista arkitodellinen realismi oikein on.

Että miten se on ällörealismia.



Ällörealismi oli peruskoulussa yksi mun lempigenreistä kirjoissa.

Ylitarkka kuvailu ja lievä liioittelu. Yleensä vähän negatiiviselle kalskahtavaan sävyyn.

Vaikka pyrin löytämään elämästä ja maailmasta erityisesti niitä kauniimpia puoli, mulla on edelleen heikko kohta tuohon genreen. Se on hyvin avoin kerrontatapa. Aika harvoin tulee kuitenkaan kirjoitettua ihan sillä tavalla omasta elämästä.

Koska mun arkeni ei ole vain mun arkeani, en yleisesti ottaen halua avata sitä blogissa liian yksityiskohtaisesti. Jossain tavallisessa keskustelussa sen sijaan, silloin se saattaa pulpahtaa esille. Meidän perheen illallispöydässä ei koskaan ollut kauhean tarkkaan, oliko joku aihe ns. ruokapöytään sopiva vai ei...

Millainen olisi aito elämä tv-realityssa? Vaikea sanoa, ketä se oikeasti sitten kiinnostaisi. Sellainen tylsä realismi siis, oikea tavallisuus.

Sellainen, kun kaikki on okei ja mukavasti, eikä joka päivä tai edes joka viikko tapahdu mitään ihmeellistä. Kuten vaikka tämä mun elämä.

Kun käydään töissä ja opiskellaan, ja suurin ongelma on huono sää tai bussikortin hukkuminen.
Kun pariskunnasta kumpikin istuu iltaisin omilla koneillaan, tai syö sohvalla nugetteja ja tuijottaa töllöstä jotain uutta sarjaa.
Tai kun taas unohdit ne mansikat jääkaappiin niin että ne ehti homehtua, ja kaikista värikkäistä sukista on kadonnut toinen pari.

Ai että, mihin me tässä mitään draamarealityä tarvitaan kun on tää aito elämä. :D



Entä kuinkahan moni edes kestäisi katsoa realitya, joka edustaisi kunnon ällörealismia?

"Reality" tarkoittaa todellisuutta. Ja todellisuus on realismia. Kuten ystävämme Wikipediakin sanoo, realismi pyrkii esittämään tapahtumat sellaisina, kuin ne esiintyvät tavallisessa elämässä.

Mä katson, että realismissa ja ällörealismissa on pieni ero. Otetaan vaikka muutama vertaileva virke:

– On realismia kertoa, kuinka tulit niin kiireessä työpaikalle, ja että se kävi melkein urheilusta.

– Ällörealismia on, jos kertoo kuinka tuli niin kiireessä töihin, että sen porrasintervallin jäljiltä hiki puski pintaan kuin vesi pesusienestä puristessa. Että oli pahempien kosteusvaurioiden eliminoimiseksi pakko tunkea paidan alle niin monta palaa käsipaperia, että se varmasti näkyi ulospäin. Mutta mitä tahansa sen vuoksi, jotta työkaverit eivät huomaisi ensimmäiseksi niitä märkiä länttejä sun selässä ja persvaossa. Muutenhan he varmasti tekisivät sen johtopäätöksen, että se oletkin sinä, joka saa sen tietyn vessan aina haisemaan niin pistävästi hieltä, kun todellisuudessa se on varmasti joku niistä työpaikalle pyöräilevistä miehistä.

– Realismia on kertoa, kuinka sun uusi shampoo tuoksui kinuskilta ja kuinka käännät veden niin kuumalle, että koko kylpyhuone tuntuu täyttyvän höyrystä.

– Ällörealismia on se, kuinka mies on taas pesulla ollessaan leikannut kynsiään ikkunalaudalle, eikä ole siivonnut niitä pois. 

Menet suihkuun, otat ikkunalaudalta pullosta shampoota käteen ja alat hieroa sitä päänahkaasi, kunnes tajuat, että siellä shampoovaahdon joukossa päänahkaasi raastaa myös yksi niistä varpaankynnen palasista. Samaan aikaan tunnet jaloissasi kasvan tulvan, kun viemärin kansiritilään juuttuneiden takkuisten hiusten määrä alkaa pikkuhiljaa ylittää viemärin imukynnyksen...

Ja niin edelleen.



Tavallisuus ei tarkoita, etteikö se arki kaikessa realismissaan ja ällörealismissaan olisi onnellista. Onnellisen arjen synonyymeja eivät yleensä ole toistuvat spektaakkelit, jatkuva vaihtelu ja tajunnanräjäyttävät kokemukset. Tavallisimmin sillä tarkoitetaan ihan tavallista, toimivaa, draamatonta arkea.

Ihmisten erilaisuus ja erikoinen arki ovat kuitenkin niitä, jotka muita ihmisiä eniten kiinnostavat. 

Vertaiselämisen lisäksi siis. Lisäksi on ilmeisesti kamalan kiva nähdä muissa ihmisissä virheitä tai muita outouksia, joilla sitten retostella. Kun kerran ovat itsensä julkisuuteen tunkeneet, ja selvästi siis sitä arvostelua kerjäävät. (huom. sarkasmia.)

Lähestulkoon kaikki haluavat näyttää maailmalle mielummin sen edustavamman puolen. Blogeja kritisoidaan silottelusta ja epäaitoudesta – kuka muka aina on noin pynttäytynyt tai kellä muka on aina noin siisti koti?

No ei mulla ainakaan. Mä oon niin arkilaiska, että koti on valtaosan ajasta aika kaaos. Minne liikunkin, tunnun jättäväni jälkeen vaan sekasotkua.

Mutta fakta on, että visuaalisesti kauniita kuvia vaan on paljon suurempi nautinto ottaa ja näyttää.



Mietin, miksi ylipäätänsä olisi paha asia, jos laiskan ihmisen siivousinnon saa liikkeelle halu saada nätti kuva?

Kyllä mäkin siististä kodista nautin. En vaan aina jaksa ylläpitää sitä. Mies yrittää parhaansa, mutta ei ole paljoa parempi. Hoitaa usein mua viitseliäämmin tiskikonetta ja pyykinpesua, ruuanlaitosta nyt puhumattakaan. Se on mun mielestä ollut ihan hyvä jako. Varsinkin niinä aikoina, kun mulla kerran on tosi paljon töitä ja oon niiden takia väsynyt, ja hänellä on opiskelujen kanssa kevyempää. Mutta ei me olla kummatkaan mitään täydellisiä kodinhengettäriä. Se on meidän arjen realismia.

Mutta mitenkä päin tahansa: realismi ja se, mikä on normaalia, aitoa ja yleisesti hyväksyttyä, on asioita, jotka jakaa ihmisten mielipiteitä loputtomiin.

Jokaisella kun on oma normaalinsa.



Mitä ajatuksia tää kirjoitus herätti? Maistuuko sulle paremmin realismi, ällörealismi vai ei kumpikaan?

Tää on lojunut mulla luonnoksiin unohtuneena vaikka kuinka paljon, varmaan kuvien puutteen takia. Mutta onneksi tämä ei ole niitä, jotka heti kadottavat ajankohtaisuutensa.

Ja kuviksikin löytyi filmikuvia tästä viimeisen parin kuukauden ajalta - vihertävät on ns."pilalle menneitä" vanhaksi menneen filmin takia. Filmi oli jostain yli 10 vuoden takaa. :D Mutta ainakin osuvat hyvin yhteen realismin kanssa aiheena – noi värisävyt ja valojäljet on aitoa kamaa.

//

Mukavaa uutta vuotta muuten! Pääasiallinen blogihiljaiselo jatkuu tosiaan tämän kevään, että saan loput kurssit pakettiin enkä toivottavasti saa burnouttia töiden ja opiskelun ja kaiken yhdistelmästä. Palaillaan!

Marraskuu filmillä – Ensikosketus filmikuvaamiseen

4 kommenttia:
filmikuva-tampere filmikuva-orava

Kuvia ensimmäisestä kuvaamastani filmirullallisesta. Testiotoksia, tunnelmaotoksia. Tavallista arkea keskeltä marraskuun pimeyttä ja kylmyyttä. Just siten, kuin ne on skannattuna mulle toimitettu (filmikuviahan ei enää vakiopalveluna vedosteta paperikuviksi), ilman minkäänlaista jälkikäsittelyä tai muokkausta (vesileiman lisäystä lukuunottamatta). Tai ylipäätänsä ilman mitään etukäteisasettelua.

Ostin siis muutama viikko takaperin elämäni ensimmäisen filmikameran.

Olympuksen filmipokkarin, joka on ilmeisesti jostain 80-luvulta. Harkitsin sellaisen hankkimista pitkään, ja innostus lisääntyi sitä mukaa kun kaveripiiristä ilmeni muitakin filmikuvaajia.

Jopa meidän Rooman reissulla kaksi kuvasi filmikuvia. Itselläni innostus perus järkkärillä kuvaamiseen oli minimaalinen, vaikka olosuhteet olivat ihanteelliset. Ei vain kiinnostanut. Tuntui, että jokaista kuvaa ottaessa painoi jonkunlaisena etukäteisraskautena se tuleva editointivaihe.

Joten, otin paljon polaroid-kuvia. Ne on toki tunnelmallisia ja nopeita, mutta kuvakooltaan hyvin pieniä - ja aika kalliita per kappale. Hankalahkoja digitoida ja jakaa kavereille. Ja jos olet auringonpaistetta hämärämmässä ja kuvauskohde on kauempana kuin kahden metrin päässä, kuvista tulee todennäköisesti liian pimeitä.

filmikuva-kuu filmikuva-marraskuu

Oon aikoinaan aloittanut kuvaamaan digipokkarilla, jolla tän bloginkin ekat kuvat tuli aikoinaan otettua.

Tässä filmipokkarissa on sinänsä jonkin verran samaa: ei ole kuin yksi nappula, jota painaa (tarkennusnappulan lisäksi). Laite määrittelee itse parhaaksi katsomansa asetukset, ja räväyttää jokaiseen kuvaan automaattisesti salaman. Siinä ei pääse vaikuttamaan kuvaan niin paljoa kuin mihin on tottunut, mutta toisaalta, kynnys räpsiä ja "katsoa mitä tuleman pitää" on matalampi.

Enkä tiedä onko se siitä helppoudesta, odotuksen jännityksestä vai jälkikäsittelemättömyydestä, mutta tuntuu, että oon löytänyt kuvaamisen uudelleen. Sen ilon, mikä aikoinaan sai mun uskaltautumaan ulos, vaikka en kylmästä yhtään välitäkään.


filmikuva-tammerkoski filmikuva-finlayson

On hämmentävä löytää kuvaamisen ilo uudelleen keskellä pimeintä ja kaikkein epäinspiroivinta vuodenaikaa.

Filmikameran esiinkaivaminen on ihan eri asia, kuin kännykkäräpsyt saati järjestelmäkameralla otetut kuvat. Ainakin musta tuntuu, että jälkimmäisen "muuten vain" esiin kaivamiseen on erityisesti kaverien seurassa aika iso kynnys. Se tuntuu jotenkin liioitellulta. Liian viralliselta. Tai kuten bloggaajan mielessä, liian suurelta alleviivaukselta sille, että "tää vois vaikka mennä blogiin", vaikka sellaista taka-ajatusta ei olisikaan.

Kännykkäkuvia taas ottaa helposti niin paljon, että ne menettävät merkityksensä. Ehkä näin käy helposti kaikkien digikuvien kanssa. Tai vähänkuin lasten joululahjojen; jos saa liikaa joululahjoja, ei osaa arvostaa yksittäistä lahjaa niin paljon.

Digikuvien painottomassa määrättömyydessä on tietenkin hyvät puolensa. Mutta niiden on myös mahdollista hautautua tuhansiksi megatavuiksi kovalevylle unohduksiin.

Yksittäisen filmikuvan räpsäiseminen tuntuu jotenkin merkityksellisemmältä. Oli se sitten uutuudenviehätystä tai sitä tiettyä filmikuvalle ominaista lopullisuutta.

filmikuva-turun-kirkko

Digikuvia voi editoida loputtomiin.

Se on luonnollinen osa sitä prosessia, varsinkin raakakuvia kuvatessa. Niitä on tarkoitus editoita ainakin vähän. Mutta kun kuvia ottaa paljon eikä karsiminen ole helppoa, editoitavien kuvien määrä voi kasvaa ahdistavaksi kasaksi. Jatkuvasti kasvavaksi digitaaliseksi läjäksi, joka odottaa sitä hetkeä, kun sulla olisi taas hiukan aikaa. Ja vaikka kuvien muokkaamisen kokisi pohjimmiltaan miellyttäväksi, liika on aina liikaa. Mulla ainakin on iso pino editointia odottavia kuvia jopa keväältä asti, mutta ne saavat nyt vielä odottaa.

Omalle muokkauksen määrälle myös sokaistuu. Omat vaatimukset nousevat pikkuhiljaa sitä mukaa kun itse kehittyy, vaikka se jonkun ulkopuolisen silmin vaikuttaisi tarpeettomalta. "Ovathan ne kuvat jo tuollaisenaan hyviä."

Mutta itsekritiikki on usein se voimakkain tekijä, ja perfektionismi saa hinkkaamaan yksittäisiäkin kuvia pitkän aikaa. Ja on se itsekritiikki vaativa painolasti jo siinä kuvanottovaiheessa. (Pahiten silloin, kun on itse kuvauksen kohteena.)

aurum-juslenia
"Meidän kuoppa" kirkkaassa säässä ja puoli tuntia myöhemmin kunnon pyryssä.
aurum-juslenia

Mun ennen paljon harrastama tavallinen arjen ja vapaa-ajan valokuvaaminen on jäänyt hyvin vähälle, kun valokuvaaminen on muuttunut myös työksi. 

Kuvaaminen on edelleen kivaa, ja aina siitä voi oppia uutta. Mutta kuvauskeikoilla otettu kuvien määrä ja niiden editointiin kuluva aika vie mehut muulta kuvaamisharrastamiselta, kun kaikkea tekemistä on muutenkin liikaa.

Ehkä filmikuvaaminen siksi tuntuukin jotenkin rennolta. Varsinkin näin pokkarilla aloittaessa. Ei edes voi vaikuttaa asetuksiin, vaikka sormenpäät hakevat kameran päältä kiertonuppeja. Ei voi vaikuttaa salamaan, vaikkei se kaikkiin paikkoihin sopisikaan. Et voi tietää, mikä on lopputulos, ennen kuin rulla on kuvattu loppuun ja kuvat kehitetty. Voi vaan elää hetkessä, kuvata, ja olla miettimättä liikaa lopputulosta. Tulee mitä tulee.

Ja se on kutkuttava tunne vatsanpohjassa, kun rulla on valmis ja viety kehitettäväksi (en itse ehdi vielä kokeilla itse kehittämistä, vaikka yliopistolla se mahdollisuus olisikin). Odotuksen jännitys. Kun aina ei onnistu se minkä ajatteli onnistuvan, ja joskus paras otos on se, josta ei odottanut mitään.

Eikä valmiita kuvia "voi" editoida, ei ainakaan samassa määrin kuin digikuvia. Eikä siinä oikeasti olisi edes mitään järkeä. Menisi vaan koko pointti ihan ohi.

turku-yliopisto turku-yliopistonmaki

Voin joskus esitellä kamerani tarkemmin, kunhan saan testailtua sitä vielä lisää. Ajattelin myös kokeilla, löytyisikö vanhempieni vanha filmijärkkäri vielä jostain, ja toimisiko se vielä... Silloin ei näin innostuksen alkumetreillä tarvitsisi vielä investoida tähän harrastukseen liikoja. :)

Millainen fiilis näistä kuvista välittyi?

//

Tällaisia ajatuksia näihin joulukuun alun hämäriin, täältä koulu- ja työkiireiden keskeltä. Blogi on epävirallisella tauolla ainakin ensi kevään loppuun, kunnes saan viimeiset kurssit loppuun ja on enää dippa edessä. Ei siis ole paljoa jäljellä, mutta en jaksa enää tehdä kaikkea samaan aikaan. Kuvauskeikat ja blogi saavat hetken aikaa antaa tilaa muille velvollisuuksille. Toivottavasti ymmärrätte. ♥

ps. Aiemmin mainitsemani "blogin nimen muutos"-dilemma ei ole ottanut edistysaskeleita...